Sä tunsit Jäykkäsen kenties?
Hän oli nuori herrasmies.
Hän uljas, rikas, ylhäinen,
Ja koti, vaimo herttainen
Ja kaksi lasta hänellä,
Ne Frits ja Alma nimeltä.
Eiks onnekas hän? Totta kai.
Ja jouluaattokin nyt sai.
Vaan jotain, jotain kuitenkin
Puutetta oli hälläkin:
Ei muistanut hän onnessaan
Turvaansa panna Jumalaan.
Ei hällä pöytävieraana
Jumalan sanaa, Kristusta
Ei taivaan enkeliäkään
Joul'yönä luona pöydän tään.
Frits, Alma myös ties sadun sen,
Mi sykkimään saa sydämmen
Niin rikkahan kuin köyhänkin:
_Paikasta hyvän enkelin_.
"Nyt, isä, eikö sopisi
Vieraaksi pyytää enkeli?"
Niin nauroi herra Jäykkänen:
"Kutsumme _ensi_ jouluks sen."
Ja ilta oli iloinen,
Vaan entä herra Jäykkänen?
Ah, sydän vast' on ihmeinen!
Istuttiin pöydän äärehen:
Kaikk' kaunista; kuus' valon soi;
Vaan -- puuro palaneena... voi!
Rypistyi otsa Jäykkäsen,
Tylysti pois hän työnsi sen.
Pyys' vaimo: "anna anteeks, oi!
Noin myöskin joskus käydä voi."
Ja lapset lausui: "isämme,
Miks suutut noin? oi, riemuitse!"
Vaan mitä virkkoi herra tää?
"Mua mielitäänkö myrkyttää?
On häpeä ja syntikin,
Jos moista ruokaa nauttisin!"
Kuink! kävi! Ensi jouluna,
Kun kuusi loisti kaikilla,
Niin yksin Jäykkänen nyt vaan
Pimeessä istui huoneessaan.
Hän rikas, terve, nuorikin,
Vaan yksinään hän kuitenkin:
Haudassa nukkui puoliso,
Lapsetkin siellä lepäs jo.
Ja suljetussa huoneessaan
Hänelle pöytä katetaan.
Oivasti kaikki laitettu,
Ei puuro pohjaan poltettu;
Vaan nyt se oli polttava,
Kun rakas käs' ei tarjoa!
Ei vaimon, lasten ääniä,
Ei kuusikaan niin vehreä.
Hän karvain mielin seisomaan
Nous' autiossa huoneessaan:
"Pois viekää kurja ruoka tää!
Se vasta pahoin myrkyttää.
Väkeni miss' on? Heistä ken
Nyt kattoi pöydän _viidelle_?
Erotan hänet paikalla:
Ei saavu mulle vieraita."
Palvelja vanha vastasi:
"Oi, herra, suokaa anteeksi!
Häpeän erhetystäni;
Mä katoin, kuten silloinki,
Kun neljä istui pöydässä;
Vaan tuota en mä ymmärrä,
Kun joku muu, en tiedä ken,
On kattanut sen viidellen."
"No, olkoon!" virkkoi herra vaan;
Niin kummaa tuns' hän tunnossaan.
Hän istui pöydän äärehen
Ja posken painoi kädellen,
Ja istuissansa alkoivat
Silmistä kyynelpisarat
Tipahtaa, kunnes itkusta
Hän oli juur'kuin sokea.
Sai sairaaks mieli ylpeä,
Pehmistyi sydän ynseä;
Hän tyytymätön olleensa
Parhaimpaan muisti riemuunsa,
Havaitsi: kaikki lopun saa,
Miss' ei ol' läsnä Jumalaa
Suomassa iki rauhaa tään
Maan lyhykäiseen elämään.
Hän kauan, kauan istui näin.
Vaan katsoessaan ylöspäin,
Kas, paikat täynnä pöydässä!
Siin' nauraa vaimo lempeä,
Pien' Alma leikkii toimessaan,
Viel' istuu Fritskin paikallaan;
Vaan viidentenä istuvi
Jumalan kaunis enkeli.
Silmäänsä hieroi kurja mies:
"Mä häijyn unen näin kenties,
Ett' omaiseni menetin;
Jumalan kiitos, heräsin!"
-- Vaan kuule! ääni hellä soi,
Mi ihmisen ei olla voi;
Niin helkkyi ääni enkelin
Hopeakellon sävelin.
"Et unta nähnyt; menetit
Omaises. Vaan sä unhotit,
Ett' _täksi_ jouluks enkelin
Sä pyysit nyt vuos' takaisin.
Nyt saavuin, kuten pyysit sa.
Edelläin kulki kuolema,
Sä että oikein kernahan
Mun luokses soisit saapuvan.
"Katsoppa! Taivaan enkeli
Ei saavu sille vieraaksi,
Ken ylpeänä armahan
Unohtaa Isän, Jumalan.
Vieraaksi yksin saapuu tuo
Vain sydämmestä nöyrän luo,
Jon pöytään sana Jumalan
Ja Kristus vieraaks suodahan.
"Siks sydäntäsi ylpeää
Jumala tahtoi pehmittää,
Ei vihassa, vaan armossa,
Sä että hurjast' onnesta
Joutuisit Luojan jalkain luo:
Niin enkelins Hän sulle suo.
Ja heill' on riemu herttainen,
Kun katuu, kääntyy syntinen.
"Jos kanssa näiden seuraajain
Sun luokses nyt saan jäädä vain,
Olemme aina seuranas
Niin riemussa kuin murheessas,
Ja näkymättöminä me
Sivullas yhä seisomme,
Sua auttaen, ja viimeksi
Luo Luojan viemme sielusi."
Lopetti enkel' lausehen.
Pöydässä istui Jäykkänen
Murheisna ja myös riemuissaan;
Vaan tuossa tuumiellessaan
Ja muodonpiirteet rakkahat
Tunteissaan -- kas, niin kasvoivat
Neljälle näille siivet jo:
Ne haihtuivat kuin kuutamo.
Siit' asti herra Jäykkänen
Hyv' oli, nöyrä, herttainen.
Köyhille soi hän hyvyyttään,
Ol' rikas vain ja mielissään,
Niin entistäänkin rikkaampi:
Häll' oli luona enkeli
Ja taivahassa tavara,
Jot' aina lisäs Jumala.
Tok', kun hän näki kauniita
Ja riemuisia lapsia
Ääressä joulukuusen, niin
Hän vaipui tuumiin murheisiin;
Sitt' antain heille namuja
Hän lausui: "tänä iltana
Ruoalle kanssain neljä saa,
Vaan kutka on ne -- arvatkaa!"