Enok vastasi: "Minä näen jotakin välkkyvän tuolla ylhäällä
juhlahuoneessa; sinun poikasi ne siellä koettelevat uusia
kultakruunujansa."
Taas sanoi kuningas: "Allah on kuollut, muutenhan ei tämmöistä koskaan
tapahtuisi maan päällä. Jos et näe mitään muuta, niin minäkin tahdon
kuolla, sillä lasten kiittämättömyys valmistaa vanhempien haudan."
Mutta Enok vastasi: "Odota vielä vähän, herra kuningas, ehkäpä onkin
Allah vielä hengissä. Minä näen tomupilven nousevan erämaan reunalta ja
jotakin välkkyy auringon paisteessa kuin teräskeihäät."
"Lähestyykö se?" kysyi kuningas.
"Niin se lähestyy kuin raesade maisivainion ylpeäin ohdakkeiden päälle.
Nyt jo huomaan ratsastajia, kameleja ja elefantteja. Se on suuri
sotajoukko, herra kuningas, ja ensimäisenä ratsastaa muhkea prinssi ja
hänen jäljissään kaunis prinsessa kulta- ja helmipuvussa. Mutta
ylhäältä kuninkaan teltasta kuuluu huutoa ja aseiden kolinaa. Sinun
poikasi ovat riitautuneet kruunuista ja tyttäriesi harput on miekka
musertanut."
"Niinpä minä vielä vähän odotan", vastasi kuningas.
Ja silloin kuului aina vankitorniin asti aseiden kalsketta, niinkuin
raesateen piiskatessa Sinain vuorta, sillä kuusi prinssiä ja kaikki
hoviherrat olivat sivaltaneet miekkansa toinen toistaan vastaan, eikä
kukaan huomannut vieraan sotajoukon lähestymistä, ennenkuin koko leiri
oli ympäröity ja vieras prinssi vaati avaamaan portteja. Ei kukaan
vastannut. Hän valkoisella ratsullaan viipyi portin edessä, kunnes
aseiden kalske sisällä viimein vaikeni. Silloin hän murratti portin
auki ja mitä näki hän! Kaikki; kauniit teltat olivat verissä ja täynnä
ruumiita. Kaikki kuusi prinssiä ja heidän hoviherransa olivat
kruunuista riidellessään tappaneet toinen toisensa ihan viimeiseen
mieheen, ja kaikki kuusi prinsessaa olivat kuolleina rikottujen
harppujensa vieressä.
Mutta vieras prinssi ratsasti kuninkaan vankitornille ja suuteli hänen
kättänsä, päästi irti hänen kahleensa ja talutti hänet hellästi ulos
vehreään puistoon; siellä hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut
kuninkaallisessa asunnossa. "Ah", huokasi kuningas, "nyt minä olen
vanha, lapseton mies, jolla ei enää ole mitään, jota rakastaa maan
päällä. Jospa minä olisin kuollut ja minun uskottomat lapseni vielä
eläisivät!"
"Herra kuningas", sanoi prinsessa, "mitäpä sanoisit, jos Allah antaisi
sinulle uskollisia lapsia niiden sijaan, jotka olet kadottanut?"
"Ei, se ei ole mahdollista", sanoi kuningas. "Olihan minulla tosin
vielä yksi poika Mirtsa ja yksi tytär Mirjam, mutta he jo ammoin
minusta luopuivat."
Silloin ei prinsessa Mirjam enää voinut pidättää kyyneliänsä, vaan
halasi isäänsä, suuteli häntä ja kertoi hänelle kaikki, ja prinssi
Mirtsa lankesi polvilleen isänsä eteen ja antoi hänelle takaisin
valtakuntansa. Vanha kuningas tuli niin iloiseksi, siunasi uskollisia
lapsiansa ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta
uskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa
poltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka,
kuin maan päällä voi olla.
Ja satavuotinen Enok-munkki siunasi Mirtsaa ja Mirjamia, että he,
niinkuin Jumalan neljäs käsky lupaa, kauan eläisivät maan päällä; ja
siihen se tarina loppui, ja Allah elää vielä tänäkin päivänä.