(Itämainen tarina.)
Oli kerran kuningas Rikkaassa Arabiassa; hänellä oli seitsemän poikaa
ja seitsemän tytärtä. Hänen hovissaan oli paljo imartelijoita, jotka
alinomaa lavertelivat kuninkaalle, että hän oli viisain ja onnellisin
kaikista kuolevaisista. Ja etenkin ylistelivät he häntä onnelliseksi
siitä, että hänellä oli niin monta lasta, ja kaikki niin terveet ja
kauniit, joka kyllä on hyvä siunaus, jos vain lapsilla sen lisäksi on
hyvä sydän.
Mutta kaukana erämaassa asui viisas mies, dervishi eli
muhamettilaismunkki Enok; hän osasi ennustaa tähdistä. Kerran kyllästyi
kuningas kuulemaan hovimiestensä alinomaa ylistelevän hänen suurta
onneansa ja monia lapsiansa; hän satuloitti kamelinsa ja ratsasti
munkin luo erämaahan.
"Enok", sanoi hän, "minä tiedän, että sinä olet viisas mies ja rakastat
totuutta; selitä uni, jonka näin viime yönä. Minä näin seitsemän
muhkeaa setripuuta ja seitsemän kaunista taatelipalmua seisovan
telttani ympärillä, mutta kun puolen päivän rinnassa yritin menemään
niiden oksain varjoon, oli kuudessa setripuussa lohikäärmeet ja
kuudessa palmussa käärmeet, ja ne olivat syödä minut; ainoastaan
yhdestä setripuusta ja yhdestä palmusta sain virheetöntä varjoa."
"Herra kuningas", sanoi munkki, "mitä sanot, ei minua ollenkaan
kummastuta, sillä jo ammoin olen sen nähnyt tähdistä. Kuusi poikaasi ja
kuusi tytärtäsi väjyvät kuin lohikäärmeet ja käärmeet henkeäsi, mutta
seitsemäs poika ja seitsemäs tyttö pysyvät sinulle uskollisina."
"Hurskas Enok", vastasi kuningas, "se ei ollut hyvä ennustus; kuitenkin
minä otan vaarin sanoistasi ja panen lapsilleni koetuksen, sillä he
ovat siinä ijässä, jolloin näkyy, mitä heillä on mielessä ja
sydämmessä."
"Tee niin, herra kuningas", vastasi munkki, "mutta tee viisaasti."
"No, se on tietty", vastasi kuningas, sillä hän luuli olevansa hyvin
viisas, koska hänen hovilaisensa niin sanoivat; ja hän ratsasti
takaisin kuninkaan leiriin.
Toisena päivänä kutsutti kuningas luokseen kaikki poikansa ja
tyttärensä ja sanoi heille: "Eilen kun olin ratsastamassa erämaassa,
kadotin sormestani kuningas Salomonin sormuksen, joka on suurin aarre
ja jossa on valta henkien yli. Joka minulle tuo sormuksen, hän saa
palkinnoksi kuningaskunnan."
Heti käärivät prinssit ja prinsessat ylös vaatteensa ja riensivät
kiiruusti erämaahan; mutta nuorin prinssi Mirtsa ja nuorin prinsessa
Mirjam jäivät istumaan telttaan. "Mitä te täällä istutte, kun veljenne
ja sisarenne ovat aarretta etsimässä?" kysyi kuningas.
"Me palvelemme mielellämme palkattakin isäämme", vastasi Mirjam, "mutta
me odotamme, kunnes veljemme ja sisaremme palaavat, ett'emme riistäisi
heiltä kuningaskuntaa, jos jompikumpi meistä sattuisi löytämään
sormuksen ennen heitä."
"Laiskat lapset", sanoi kuningas tyytymättömänä, "minä kyllä näen, että
te ette minua rakasta läheskään niin suuresti kuin sisaruksianne. Te
ette saa ollenkaan mennä etsimään minun aarrettani."
Iltasilla palasivat ne kaksitoista kuninkaanlasta väsyksissä kotiin,
löytämättä mitään. Silloin nauroi kuningas ja sanoi: "se olikin vain
koetus!" Ja hän antoi kullekin prinssille kullatun sapelin ja kullekin
prinsessalle säihkyvistä jalokivistä tehdyn sormuksen, mutta Mirtsa ja
Mirjani eivät saaneet mitään.
Yöllä näki kuningas uudestaan saman unen ja päätti seuraavana aamuna
panna lapsillensa uuden koetuksen. "Lapseni", sanoi hän, "Persian
kuningas on suuren sotajoukon kanssa tulossa minua vastaan, enkä minä
jaksa häntä torjua. Huomenna hän jo ehkä valloittaa minun maani, teidät
myödään orjiksi ja teidän täytyy lyödä otsanne maahan itämaan mahtavan
ruhtinaan edessä. Sentähden minä annan kullekin teistä kamelin ja
ruokavaroja, minkä se jaksaa kantaa, että te nuoret pääsisitte hengissä
pakoon ja minä vanha jäisin vihollisen käsiin."
Noista sanoista syntyi teltassa äänettömyys, ja kaikki prinssit ja
prinsessat katselivat hämmästyen toinen toistansa. Mutta vanhemmat
heistä rupesivat kuiskailemaan "se on koetus!" ja vastasivat: "isä, me
jäämme sinun luoksesi!" Ainoastaan Mirtsa ja Mirjam astuivat alla päin
isänsä eteen ja pyysivät kameleja, jotka oli luvattu.
"Mitä?" sanoi kuningas. "Kaikki muut pysyvät minulle uskollisina, vaan
nuorimmat lapseni, te tahdotte paeta pois isänne kasvoin edestä!"
"Emme me lähde itsemme tähden, isä, vaan sinun tähtesi", vastasivat
lapset hänen käsiänsä suudellen.
"Menkää pois minun näkyvistäni, kiittämättömät, älkääkä koskaan enää
palatko!" sanoi kuningas vihastuen. Ja hän ajoi ne molemmat lapsensa
kameleineen pois eksyttävään erämahaan.
Mirtsa ja Mirjam ratsastivat suruisina vierekkäin eivätkä tienneet
muuta kuin että persialaiskuninkaan tulo oli täyttä totta. He olivat
heti alussa miettineet, mitenkä pelastaisivat isänsä, ja neuvottelivat
nyt siitä tarkemmin erämaata ratsastaessaan.
"Me ratsastamme sen vieraan kuninkaan leiriin", sanoi Mirjam. "Siellä
minä kumarrun hänen jalkainsa juureen ja suutelen hänen kenkiänsä ja
itken kaikki hänen silkkimattonsa märjiksi, kunnes hän lupaa olla
tekemättä mitään pahaa isällemme."
"Mutta jos hän ei kuule sinun rukouksiasi, nousen minä kuin nuori
leijona ja surmaan hänet", sanoi Mirtsa. "Silloin jäävät persialaiset
ilman kuningasta ja heidän täytyy paeta takaisin omaan maahansa; mutta
jos he sammuttavat minun elämäni, kuolen minä ilolla, sillä minä olen
pelastanut isäni hengen."
Niin puhuen ratsastivat he yhä etemmäksi erämaahan, jossa ei ollut
tietä eikä edes polkuakaan; aurinko laskeutui, ja heti oli pilkkosen
pimeä yö ylt'ympäri. Ja samum-tnuli puhalteli yöllä pitkin aroa,
laisten pois kaikki jäljet polttavasta hiekasta. Mutta lapset
ratsastivat yhä edelleen, toivoen viimeinkin pääsevänsä vihollisten
leiriin.
Hetkisen kuluttua sanoi Mirjam: "Sanos, veljeni, miksi korskuvat
kamelimme ja seisattuvat välistä levottomasti, niinkuin eivät tahtoisi
astua etemmäksi."
Mirtsa vastasi: "Sentähden korskuvat kamelit, että kuulevat erämaiden
kuninkaan leijonan haeskelevan yöllä saalista. Mutta ole vain rohkea;
leijona on jalomielinen eikä tee meille pahaa niin kauan, kun on
gaselleja ja antilooppeja kylliksi lähteiden luona sen pyydellä."
Vähän ajan kuluttua sanoi taas Mirjam: "Onkohan joku eksynyt erämaahan,
koska kuuluu tuolta kaukaa pimeästä ihmisen valitusääni?"
Mirtsa vastasi: "Ole vain huoletta, se on hyena, joka astuu leijonan
jälkiä jakamaan sen kanssa saalista; hyena on pelkuri, minä kyllä
karkoitan sen ruoskallani."
Jo taaskin sanoi Mirjam: "Nyt taaskin kuuluu ääni aivan läheltä; mutta
se on hirmuinen ääni; mikähän se on veljeni, koska kamelimme yht'äkkiä
seisattuvat ja vapisevat kuin mantelipuun lehti ennen maanjäristystä?"
Mirtsa vastasi ainoastaan: "Pysy aivan lähellä minua, sisareni; me
jätämme itsemme Jumalan haltuun." Mirjam ei nähnyt pimeässä, miten
kalpea hänen veljensä oli, sillä hän tunsi tiikerin äänen, ja tiikeri
on julmin kaikista erämaan pedoista; se ei jätä koskaan henkiin ketään,
joka vain sattuu hänen kynsiensä tielle.
Kuitenkin tuli Mirjam levottomaksi, sillä peljättävä ääni tuli yhä
lähemmäksi, ja alkoi rukoilla Allahia, joka arabialaisten kielellä
merkitsee ainoata ja kaikkivaltiasta Jumalaa. "Suuri Allah", sanoi hän,
"meitä on tässä kaksi lapsi parkaa, jotka oma isämme ja koko maailma on
hyljännyt. Meillä ei ole mitään tietä eikä turvaa pimeässä yössä tässä
erämaassa julmien petojen keskellä; sinä yksin olet meidän turvamme ja
suojeluksemme. Ja jos sinä tahdot, ei meille mitään pahaa tapahdu, ja
sinun kaikkivaltias kätesi ohjaa meidät turvallisesti kaikkien vaarojen
läpi. Suuri Allah, käske enkelisi saattamaan meitä hyvään lepopaikkaan,
niin me aamulla auringon noustessa lankeamme kasvoillemme maahan ja
palvelemme sinua aamuruskossa."
Mirjamin vielä rukoillessa ja Mirtsan sivaltaessa sapelinsa petojen
varalle kuului raivoisa tiikeri kovaa juoksua poistuvan niinkuin paeten
jotakuta, joka oli vielä sitäkin väkevämpi. Ja kamelit lakkasivat
vapisemasta ja läksivät varovaisin askelin astumaan eteenpäin, ja samum
lakkasi puhaltamasta. Silloin sanoi taas Mirjam:
"Sanos, veljeni, miksi läksivät kamelit astumaan?"
"En tiedä", vastasi Mirtsa, "vaan arvattavasti sentähden, että kuuma
tuuli on laimennut ja ilma tuntuu viileämmältä."
"Mutta minä olen näkevinäni kaksi valkoista piirtoa käyvän edellämme,
toisen sinun ja toisen oman kamelini edessä? Mikähän se on, veljeni?"
"Näen ne minäkin", sanoi Mirtsa; "ehkä ovat pilvistä kumottavan kuun
valoa taikka semmoisia kauneita kiiltomatoja, jotka välistä loistavat,
milloin yöllä tulee kastetta maahan."
"Ei", sanoi Mirjam, "nyt minä ne näen selvemmin. Siinä on kaksi
valkoista enkeliä, jotka astuvat edellämme ja taluttavat kamelejamme,
ja ne ovat niin keveät ja läpinäkyvät kuin kirkas aamuinen ilma.
Kiittäkäämme Allahia, veljeni, nyt olemme vesilähteen luona; minä jo
näen palmuja ja vettä enkelien valossa."
Mirjam oli oikeassa; he olivat saapuneet erämaan kosteikkoon,
laskeutuivat kameleiltansa maahan, antoivat niille vettä ja laittoivat
itselleen yöksi leposijan. Mutta Mirtsa ei vieläkään ollut peloton,
sillä hän tiesi monta eläintä, sekä hyvää että pahaa, käyvän
semmoisista paikoista juomassa. Ja hänen lähestyessään puroa nousi
täyskuu valasemaan suurta aavikkoa ja vehreää kosteikkoa, ja puro
välkkyi kuin pitkä hopeakudos kuutamassa. Mutta pitkin puroa oli pää
pään vieressä, moneen tuhanteen asti; niin paljo aron eläimiä oli
tullut juomaan purosta. Mirtsa näki suureksi ihmeekseen leijonan
seisovan rauhallisena pelkurin gasellin vieressä, hyena seisoi
metsävuohen vieressä, tiikeri aran antiloopin vieressä, mutta ei
kellään näyttänyt olevan mielessä pahaa naapuriansa kohtaan eikä pelkoa
toinen toisestansa.
"Huh", sanoi Mirtsa, "eihän tässä kukaan voi nukkua; tässä on
kumppaneja enempi, kuin olisi tarpeenkaan, ja muutamiin heistä ei ole
juuri luottamista."
"Ole huoletta, veljeni", sanoi nyt Mirjam vuorostaan. "Etkö näe, että
valkoiset enkelit kirjoittavat merkkejä eläinten otsaan, ett'ei
kenenkään pidä tänä yönä tekemän pahaa toisellensa? Sentähden
nukkukaamme ihan rauhassa palmun juurella. Allahin käsi suojelee meitä,
nukkuessamme."
Ah, miten oli kaunista ja vilpoista, kun Mirtsa ja Mirjam heräsivät
auringon noustessa palmujen ja metsäviikunapuiden alla vehreässä
kosteikossa, joka oli keskellä, suurta erämaata! He polvillansa
kiittivät Allahia, niinkuin aina muulloinkin tekivät joka aamu ja ilta,
ja kiittivät erämaan ja maailman Luojaa suojeluksesta pimeänä yönä, kun
pedot makasivat heidän ympärillään niinkuin kesyt lampaat. Pienet,
kultasiipiset linnut lauloivat ylt'ympäri puissa kiitosta Allahille;
Pohjolan pääskyt lentelivät veden päältä suvenkorentoja pyydellen ja
purossa uiskenteli kaksi valkoista joutsenta, jotka myöskin olivat
paenneet sinne Pohjolan talvea tuolta kaukaisesta Suomesta. Arabiassa
ei ole koskaan talvea, mutta ei koskaan kevättäkään; erämaan lapset
eivät koskaan tiedä mitään vilusta, mutta eivätpä he koskaan saa nähdä
kevään sulouttakaan.
Lapset kylpivät lähteessä, juottivat kamelinsa, poimivat taskunsa
täyteen taateleja, täyttivät nahkaleilinsä vedellä ja ratsastivat
aavalle erämaalle etsimään persialaiskuninkaan leiriä ja pelastamaan
isäänsä, Rikkaan Arabian kuningasta.
"Ratsastakaamme auringon nousua kohti", sanoi Mirtsa, "sillä
persialaiset asuvat aamuruskon maassa, ja sieltä me heidät löydämme."
Mutta hänellä oli lyhempi kärsivällisyys kuin sisarella Mirjamilla, ja
hän jo alkoi ikävöidä matkan loppua.
Kun päivä nousi ylemmäksi, alkoi aurinko taas polttaa keltaista hietaa,
ja ilma tuli yhä kuumemmaksi, eikä ollut yhtään puuta eikä mitään
varjoa niin pitkällä, kuin silmä kantoi, hietamäkiä vain kaikkialla
pitkät, pyöreät ja siloiset jonot. Mirtsa alkoi katsella levottomasti
ympärilleen ja Mirjam kysyi taas, niinkuin hänellä oli tapana kysyä:
"Sanos, veljeni, miksi on niin raskas hengittää, ja mikä tuo suuri,
kellertävä pilvi on, joka nousee etelästä ja tulee yhä lähemmäksi?"
"Allah on suuttunut meihin", vastasi Mirtsa. "Se on hietapyörre, joka
tulee päällemme samum-tuulen kanssa, ja jos emme laskeudu maahan
kameleiltamme, niin kuolemme varmaan."
Molemmat lapset hyppäsivät alas satulasta ja asettuivat kamelien
suojaan, jotka laskeutuivat pitkälleen, selkä tuulta vasten. Tuskin oli
se tehty, kun se kellertävä, suuri pilvi jo oli heidän päällänsä kuin
tiheä peite. Se kohisi heidän ylitsensä jyrisevän ukkosen tavalla,
niinkuin hävittävä raesade ja kuin pauhaava meri. Ilma muuttui kuumaksi
kuin hehkuvassa uunissa ja joka hietajyvä tuntui polttavan kuin
tulikipinä. Samalla kirkas päivä äkisti musteni, niin ett'ei voinut
mitään nähdä, ja pauhu sotki kaiken kuulemisenkin. Siinä ei ollut muuta
neuvoa kuin peittää päänsä niin hyvästi kuin mahdollista, koska hieno,
kuuma hiekan tomu muuten olisi tunkeutunut silmiin, nenään ja suuhun.
Kuusi minuuttia tuo aron hirmuinen hietamyrsky kesti; sitte ilma
jälleen kirkastui, ja Mirjam ensin hennoilla käsillään kaivoi itsensä
ylös hietakasoista, joihin he olivat hautautuneet. Sitte auttoi hän
ylös myöskin Mirtsan.
"Ah, miten iloitsen, että elämäsi henki vielä on sinussa", sanoi hän.
"Niin", sanoi Mirtsa, "mitäpä on apua meidän elämisestämme, kun
kamelimme ovat kuolleet? Mirjam raukka, nyt täytyy meidänkin molempain
kuolla, kun erämaan laivat eivät ole enää meitä kantamassa hietameren
yli, ja meidän jälkemme hautautuvat aavikkoon."
"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi Mirjam, alkaen hurskaudessaan lohduttaa
veljeänsä. "Koko maan päällä ei ole yhtään eläintä, joka niin kestäisi
kuumuutta kuin kameli, jota sanotaan hietameren laivaksi; ja nekin nyt
ovat kuolleet, vaan me kuitenkin elämme. Siitähän näemme, että Allah
suojelee meitä päivän kuumuudessa niinkuin yön pimeässäkin. Nyt juomme
leileistämme, että tomu huuhtoutuu pois, ja jatkamme matkaamme
jalkaisin Jumalan enkelien suojassa."
Mirtsa oli vaiti. He joivat leileistään viimeiset vesipisaransa, joka
heitä hyvin vahvisti, ja läksivät astumaan paksussa hiekassa ja
polttavassa auringonpaahteessa.
Hetkisen kuluttua sanoi Mirtsa: "Mitä maksaa astua etemmäksi?
Laskeutukaamme hiekalle kuolemaan."
"Ei", sanoi Mirjam, "me astumme pelastamaan isäämme. Tässähän on
strutsi-linnun jäljet hiekassa; astukaamme niitä myöten."
He astuivat kappaleen matkaa, ja taas sanoi Mirtsa: "Nyt ovat minun
voimani lopussa; nyt saatamme jo kuolla."
"Ei", sanoi Mirjam, "meidän pitää pelastaman isämme. Tuollahan on kasvi
kuivassa hiekassa, se on Jerikon ruusu, joka viheriöitsee vaikka sata
vuotta kuivana oltuaan, kun vain saa vähäsen vettä, ja katsos, nyt se
viheriöitsee."
Taas astuivat he edelleen ja Mirtsa tahtoi taas heittäytyä hiekalle
kuolemaan, mutta silloin kuunteli Mirjam tuulen päältä päin ja sanoi:
"Minä kuulen kamelien raskasta astuntaa hiekassa: meidän pitää vielä
elää ja pelastaa isämme."
Kohtapa jo suuri karavaani lähestyikin hietamäkien takaa ja tapasi
molemmat lapset astumasta aavikkoa. Rikas kauppias, joka karavaania
johti, armahti raukkoja, otti heidät kameliensa selkään ja kysyi, mihin
he olivat menossa.
"Me olemme matkalla Persian kuninkaan luo", vastasi Mirtsa.
"No, sitte saatte seurata minua", sanoi kauppias, "sillä minäkin
matkustan Persian pääkaupunkiin Teheraniin ja minä olen päässyt suuren
kaanin suosioon, joka minulta ostaa elefantinluuta ja kultahiekkaa."
Se oli Mirtsasta ja Mirjamista hyvä apu. He kiittivät siis kauppiasta
ja läksivät mielellään hänen kanssansa, toivoen saavansa isänsä
pelastetuksi.
Neljäkolmatta päivää oli kulunut, kun lapset täten viimein saapuivat
Persian pääkaupunkiin, ja seuraavana päivänä kauppias heidät vei
kuninkaan kultalinnaan.
Kuningas istui elefantinluisella valtaistuimellaan, kaksi kesyä
leijonaa jalkainsa juuressa, ja viittaamalla käski lapsia sanomaan
asiansa. Mirtsa ja Mirjam punastuivat kuin ruusut, ei niin paljon
kuninkaan tähden (sillä olivathan he itsekin kuninkaan lapsia), kuin
hänen leijonainsa tähden; mutta viimein astui Mirjam esiin, heittäytyi
maahan kuninkaan eteen, suuteli hänen tohvelejansa ja sanoi:
"Herra kuningas, me olemme kuulleet, että sinä aiot ahdistaa sodalla
meidän isäämme, Rikkaan Arabian kuningasta, surmata hänet ja tehdä
hänen lapsensa orjiksi; mutta se olisi hyvin pahasti tehty, herra
kuningas. Ja sentähden me olemme tulleet tänne rukoilemaan sinua
olemaan tekemättä pahaa meidän isällemme, vaan anna ennemmin vihasi
kohdata meitä hänen sijaansa, surmaa meidät ja anna isämme elää. Mutta
jos ennemmin tahdot pitää meitä orjinasi, niin minä yöt päivät ajan
pois kärpäsiä kuninkaallisen valtaistuimesi ympäriltä, ja veljeni
Mirtsa on puolustava sinua kaikkia vihollisiasi vastaan, sillä hän on
niin väkevä kuin paraimmat leijonasi, herra kuningas; mutta säästä
isämme henki."
"Ja jospa minä nyt en kuule rukouksianne", sanoi kuningas, "mitä te
sitte teette?"
"Silloin minä taistelen sinun kanssasi isäni hengestä", sanoi Mirtsa;
"ja minä kukistan sinut valtasi kukkulalta, niin totta kuin Allah
kuulee vanhurskaan rukoukset."
"Hyvä", sanoi kuningas, "minä ajattelen asiaa seitsemän vuotta enkä tee
sill'aikaa mitään pahaa isällenne. Mutta teidän pitää oleman minun
orjinani, kunnes minä asian päätän."
Siihen lapset tyytyivät, ja heidät otettiin orjiksi kuninkaan hoviin.
Seitsemän vuotta he siinä saivat tehdä monta kovaa työtä. Prinssi
Mirtsan täytyi joka yö kiillottaa kuninkaan haarniska aamuksi ja
prinsessa Mirjamin piti joka päivä laista kuningattaren lattia. Ja sitä
kesti seitsemän vuotta. Mutta sill'aikaa lapset kasvoivatkin suuriksi
ja kukoistaviksi kuin nuoret setripuut ja kärsivät kaikki ilolla isänsä
tähden.
Kun seitsemän vuotta oli kulunut, sanoi Mirtsa kerran Mirjamille: "Nyt
on aika kulunut ja kuningas on tehnyt päätöksensä; niinpä minä en tahdo
kauemmin enää orjana palvella."
Mirjam sanoi: "Vaikka vielä olisi palveltava kolme kertaa seitsemän
vuotta lisäksi, niin minä mielelläni palvelisin rakkaan isämme tähden."
Samassapa jo kuningas tulikin sisään ja sanoi: "Nyt te olette minua
uskollisesti palvelleet seitsemän vuotta. Nyt näen, että teillä on
uskollinen sydän, niinkuin kaikilla ihmisillä pitäisi olla, ja te
olette uhranneet kaikki nuoruutenne ruusut rakkaudesta isäänne kohtaan.
Sentähden minä teille kerron uutisen kotimaastanne. Teidän kuusi
veljeänne ovat kavalasti ottaneet kiinni isänne ja panneet hänet syvään
vankitorniin, ja teidän kuusi sisartanne vartioivat miehinensä tornin
ovella ja antavat isällenne ainoastaan yhden taatelipalmun päivässä
ruoaksi, että hän viimein kuolisi nälkään. Mutta teidän uskollisuutenne
tähden lähetän minä sotajoukon vapauttamaan isäänne. Sinä, Mirtsa, saat
johtaa minun sotajoukkoani ja sinä, Mirjam, saat päästää vangin
kahleet. Allahin tuomiot ovat vanhurskaat: uskolliset ja kiitolliset
lapset palkitsevat, mitä uskottomat ja kiittämättömät ovat rikkoneet
vanhempiansa vastaan."
Niinkuin kuningas sanoi, niin tapahtui, ja kohta läksi persialainen
sotajoukko kameleineen ja elefantteineen Mirtsan johdolla matkaan.
Mirjam ratsasti nuoren kamelin seljässä kullankirjaisella satulalla ja
helmisuitsista pitäen, ja kuusi neekerityttöä kampasi joka päivä hänen
tukkaansa ja kuusi maurilaista orjaa astui vieressä suuria
päivänvarjoja kantamassa, jotka suojasivat puolipäivän paahtavalta
kuumuudelta.
Sill'aikaa istui Rikkaan Arabian kuningas, Mirtsan ja Mirjamin isä,
harmaana vanhuksena, suruisena ja nälkäisenä ikävässä vankitornissaan,
katsellen ulos pienen ikkunan rautaristikon lävitse. Kerran sitä
pimitti mies, joka seisoi ulkopuolella, ja se oli satavuotinen
Enok-munkki.
"Kuinka voit, herra kuningas?" kysyi munkki.
Rikkaan Arabian kuningas vastasi hänelle: "Enok, muistatko vielä minun
uneni? Onnelliset ne, joille Allah ei ole koskaan lahjoittanut lapsia,
sillä heidän ei tarvitse kasvattaa käärmettä povellansa."
"Ei", sanoi munkki, "ne ihmiset ovat onnelliset, joille Allah on
antanut hyviä, uskollisia ja kuuliaisia lapsia, sillä ne ovat kuin
kultajyvät köyhän miehen huoneessa ja kuin kalliit helmet kuninkaan
kruunussa. Mutta sinä, herra kuningas, tahdoit ostaa lastesi rakkauden
kuningaskunnan lupauksilla, ja katso, he ovat riistäneet sinulta sekä
valtakunnan että rakkauden."
"Ah", sanoi kuningas, "minulla oli kaksi lasta, joita rakastin enimmin,
mutta he eivät kestäneet koetusta, vaan luopuivat minusta ensinnä
kaikista. Ja nyt minun silmäni eivät enää näe päivän valoa, sillä
lapseni antavat minulle ainoastaan yhden taatelin päivässä syödä ja sen
verran vettä juoda, kuin kyyhkynen juo vilpoisena aamuhetkenä. Sanos,
Enok, etkö kuule Allahin ukkosen tulevan pilvistä rankasemaan pahoja
lapsia?"
Munkki vastasi: "Minä kuulen tyttäriesi soittavan ja laulavan pidoissa
kuninkaan teltassa."