Mäellä metsän rinteessä on mökki; siinä on ikkuna, niin pieni, että
pienen pojan pyöreä, valkotukkainen pää täyttää sen kokonaan, milloin
hän katselee ulos. Ennen muinoin oli siinä tiilinen savupiippukin
katolla ja seinät olivat punaiseksi maalatut, sievä aita ympäröitsi
tupaa ja vehreää perunamaata. Mutta nyt näyttää mökki köyhältä, hyvin
köyhältä, savu nousee ilmaan vain turvekaton reiästä ja aita on jo
ammoin kaatunut. Rappion syynä on se, että mökissä nyt asuu vanha sokea
sotamies ja hänen yhtä vanha vaimonsa; heistä ei ole työntekoon eikä
rakentelemiseen; he kuolisivat nälkään, ell'ei ukko kutoelisi verkkoja
ja mummo tekisi luutia ja ell'ei pitäjä antaisi heille joka vuosi
kolmea tynnyriä viljaa leiväksi.
Paremmalta siellä kaikki näytti neljä viisi vuotta sitte. Silloin asui
tuvassa vanhusten kanssa nuori ja ripeä pariskunta, heidän poikansa ja
miniänsä; he tekivät ahkerasti työtä, ja elämä oli vauras, kunnes
onnettomuus tuli. Eräänä sunnuntaiaamuna näet suuri kirkkovene, jolla
koko kylän väki souteli kirkkoon, kaatui myrskyn puuskasta keskelle
selkää, ja siihen hukkui nuori mies ja miniä ja monta muuta kyläläistä
lisäksi. Molemmat vanhukset olivat sinä päivänä kotona, ukko sokeutensa
tähden ja mummo pientä lasta hoitamassa. Kun järven toisella puolella
soitettiin kirkkoon, oli se soitto samalla sielukelloina vainajille,
jotka Jumala oli niin äkisti kutsunut pois ijäiseen jumalanpalvelukseen
taivaasen.
Niinpä molemmat vanhukset jäivät yksin tupaan, yksin huoliensa,
köyhyytensä ja pienen poikansapojan kanssa. Sillä ainoa perintö, joka
heille jäi molemmilta rakkailta, jotka hukkuivat, oli pienoinen poika
_Matti_, ja kun hän oli niin pieni, sanottiin häntä tavallisesti _Pikku
Matiksi_. Hän oli pyöreä ja punakka kuin kypsi omena, ja rehelliset,
kirkkaat sinisilmät hänellä oli ja kellertävä tukka kuin kulta; sepä se
olikin ainoa kulta Pikku Matilla tässä maailmassa. Hänen pullakat
kasvonsa ne täyttivät aina tuvan ikkunan, milloin vain mitään
merkillistä kuului maantieltä. Jos siitä olet ajanut ohitse, niin olet
varmaankin nähnyt hänet. Vaan jos satut ajamaan pimeänä ja kolkkona
syysiltana, niin näet tulen kirkkaasti loistavan köyhän mökin liedestä.
Sokea sotamies istuu ja kutoo nuottaa; vanha mummo lukee ääneen
raamatusta, mitenkä köyhät ja sokeat, jotka asuvat pimeyden maassa,
näkevät paistavan valkeuden; se valkeus on Jesus Kristus, joka avaa
sokeain silmät. Ja Pikku Matti istuu kivipaadella tulen valossa,
polvillansa kissa; hän kuuntelee niin hartaasti, kuin tietäisi
tarkkaankin, mitä mummo lukee. Mutta viimein tulee niin makea uni hänen
sinisilmiinsä, ja hänen pyöreä, punakka poskensa painuu hiljaa mummon
polvea vasten. Ja vaikkapa sinä istuisit rikkaimmissakin vaunuissa
pimeällä tiellä, niin ilolla ja kateudella kuitenkin katselisit huonon
mökin lämpöiseen köyhyyteen. Siellä, on hartautta ja siellä on
viattomuutta; siellä on rukouksen rauha, joka parantaa sydämmen surut;
siellä on Jumalaan luottamusta, joka haihduttaa kaikki elämän puutteet.
Se tupa on rikas; luulisitko sen vaihtavan aarrettansa palatsienkaan
kultaan?
Vaan jos sitä tietä matkustat kauniina kesäpäivänä, silloin näet, että
lähellä mökkiä on portti; siinä sinun täytyy seisattua, ell'ei kukaan
tule avaamaan. Mutta odota vain, kohta on Pikku Matti luonasi.
Tuossahan hän jo tulee tuvan ovesta ja juoksee kivien ja kantojen yli,
ehtiäkseen hyvään aikaan, ja pitkä kellertävä tukka liehuu tuulessa.
Nyt hän jo on portilla; jos sinulla sattuu olemaan vaskirahoja, niin
heitä hänelle joku, hän toivoo sitä; mutta mieluimmin uusi raha,
joka kiiltää, siitä hän oikein iloitsee. Ei hän tiedä rahan arvoa;
vaskinen penninraha ilahuttaa häntä yhtä paljon kuin kultainen
kaksikymmen-markkanen. Mutta älä vain heitä rahaa tielle ennenkuin
hevonen ja kärrysi pääsevät ohitse portista. Sillä Pikku Matti ei
ajattele nenäänsä pitemmälle; kun hän näkee rahan välkkyvän tiellä,
hypähtää hän pilkaksensa sen päälle ja antaa portin lyödä hevostasi
turpaan. Älä häntä siitä toru; pienenä et sinäkään ollut vähäistäkään
viisaampi häntä.
Pikku Matti söi tavallisesti kovaa leipää ja muikkuja ja kaljaa, mutta
välistä saatiin perunoita ja piimämaitoa, ja silloin oli herkkupäivät.
Siitä hän vaurastui ja kasvoi vuosi vuodelta yhä pyöreämmäksi. Lukea
hän ei osannut muuta kuin rukouksia ja Jumalan kymmenen käskyä. Mutta
hän osasi seisoa päälaellaan ja heittää kuperkeikkaa pehmeässä
ruohossa; hän osasi heittää kivillä voileipiä pitkin järven kirkasta
pintaa kotirannassa, milloin mummo oli siellä hänen paitojaan
pesemässä. Hän osasi ajaa tasaista tietä ja ratsastaa juottamaan
naapurin hevosta, varsinkin kun joku astui vieressä. Hän osasi erottaa
lumessa metsikanan jäljet harakan jäljistä ja tunsi tarkkaan suden
jäljet. Hän osasi vuolla päreistä rekiä ja tehdä kuusen kävyistä
hevosia ja lehmiä, joille jaloiksi pistettiin tikkuja. Semmoinen oli
Pikku Matin ansioluettelo, ja olipa siinä oppia kylliksi niin pienelle
miehelle. Mutta ei se riittänyt. Häneltä puuttui yksi hyvin
tarpeellinen kapine. En tiedä, pitäisikö sitä mainitakaan. Hänellä ei
ollut housuja.
Ja kahdestakin syystä hän oli ilman niitä. Ensiksikin olivat hänen
isoisänsä ja mummonsa hyvin köyhät, ja toisekseen oli kaikkein kylän
poikien uusimpana muotina juoksennella ilman niitä kapineita, joita ei
Matilla ollutkaan. Arkipäivinä he kaikki enimmäkseen olivat paljain
säärin, vaan sunnuntaina toki samoin puetut kuin muutkin ihmiset. Pikku
Matilla vain ei ollut arkena eikä sunnuntaina noita kapineita, jotka
hänellä olisi pitänyt olla, ja se tuotti hänelle viimein paljon huolta.
Pitkään aikaan ei Matti ymmärtänyt itseltään mitään puuttuvan; hän
astuskeli pikku paita yllään niin urhollisesti ja iloisesti, kuin ei
koko tässä maailmassa olisi koskaan ollutkaan tuommoista joutavaa
vaatekappaletta. Mutta mitäs tapahtui? Eräänä sunnuntaiaamuna, kun
kaikki ihmiset kokoutuivat rantaan lähtemään kirkkoon, selitti Matti
lähtevänsä mukaan.
"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi mummo.
"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.
"Sinullahan ei ole vaatteita." Pikku Matti tuli hyvin miettiväisen
näköiseksi.
"Kyllä minä voisin lainata sinulle vanhan hameen", sanoi mummo, "mutta
silloin kaikki luulisivat sinua tytöksi."
"En minä tahdo olla tyttö. Minä tahdon olla mies", sanoi Matti.
"Kuulepas vain!" sanoi mummo. "Mies on mies, vaikk'ei olisi
viispennistä suurempi. Pysy vain kauniisti kotona, Pikku!"
Ja Pikku jäi sillä kertaa kotiin. Mutta kohta sen jälkeen alkoivat
kylässä keräjät. Sinne kokoutui paljo ihmisiä ja muiden muassa tuli
myöskin Sipi Ilonen kuvakaappinensa. Kaikki tahtoivat katsella
kaappiin, sillä sieltä näkyi Napoleon Punaparta kultakruunuineen ja
pitkine sapelineen, Suuri Mogul pelottavan pitkine partoineen ja
vanteet vatsan ympärillä, prinsessa Kultakutri, joka talutti
kaulanauhasta tiikeri Ahrimania, jättiläinen Kamilas ja Turun linnan
tonttu-ukko. Jotkut antoivat Iloselle vaskirahoja, toiset antoivat
hänelle leipää, moni ei antanut mitään, ja muutamat puhuivat pahoja
sanoja, mutta kaikilla oli hyvin hauska. Sitä kaikkea muut pojat Pikku
Matille kertoivat, ja hän sanoi heti lähtevänsä myöskin kuvakaappia
katsomaan.
"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi taaskin mummo.
"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.
"Siellä on ylhäistä väkeä, tuomari, sihteeri, kirjuri, nimismies,
lautamies ja siltavouti. Et sinä voi sinne mennä housuitta."
Pikku Matti taisteli itsekseen vähän aikaa; Ilonen ja nuket
houkuttelivat hyvin. Viimein sanoi hän: "Mummo, lainatkaa minulle
hame..."
"Tuossa se on", sanoi mummo ja nauroi oikein sydämmestään, kun poikanen
tepasteli hameessa pitkin tuvan lattiaa. "No, nyt olet aivan kuin
tyttö."
"Jos olen kuin tyttö, niin en lähde", sanoi Pikku Matti. "En minä ole
tyttö, minä olen mies."
"Kyllä olet ihan kuin tyttö", sanoi mummo. "Mutta saatathan sanoa
kaikille, ketä vastaan tulee tiellä, että oletkin mies."
Saatanhan sanoa, ajatteli Pikku Matti, ja niin hän läksi. Tiellä tapasi
hänet matkustavainen herra, seisatti hevosensa ja sanoi: "Tiedätkö,
pikku tyttö, sanoa, missä keräjiä pidetään?"
"En minä ole tyttö, minä olen mies", sanoi Pikku Matti.
"Etpä juuri mieheltä näytä", sanoi herra.
Pikku Matti ei vastannut mitään, vaan päästyään keräjätalon pihalle
huusi hän niin kovasti, että kaikki kuulivat: "En minä ole mikään
tyttö, vaikka siltä näytän. Minä olen mies!"
Kaikki ukot ja ämmät nauroivat, kaikki pojat ja tytöt kokoutuivat Pikku
Matin ympärille, taputtivat käsiään ja huusivat: "Kas, kas, pikku
Maijaa, mistä sinä olet saanut noin kauniin hameen?"
"Se on mummon hame eikä minun", sanoi Pikku Matti. "En minä ole Maija,
vaan Matti, tottahan nyt sen näette."
Silloin suurin ja pahin poika otti Pikku Matin niskaansa, kantoi hänet
kuvakaapin luo ja huusi yli koko pihan: "Katsokaa kahden pennin miestä?
Katsokaa miestä, joka pitää hametta?"
Pikku Matti suuttui, tarttui pojan tukkaan ja vanutti sitä kaikin
voiminsa. "Ei se ole minun hameeni, se on mummon hame!" huusi hän ja
alkoi itkeä. Mutta paha poika yhä vain huusi: "Katsokaa hamemiestä!" ja
niin sitä juostiin tukistaen ja huutaen ympäri keräjäkartanon pihaa. Ei
Pikku Matti ollut vielä koskaan saanut semmoista kyytiä. Hän itki,
huusi, raapi ja puri, ja päästyään viimein omille jaloilleen alkoi hän
juosta, minkä jaksoi, vaan lankesi hameesen, nousi itku kurkussa ylös,
lankesi uudestaan, pääsi jälleen ylös ja juoksi yhä kiivaammin, kunnes
taaskin kaatui kuperkeikkaa. Viimein joutui hän hengästyneenä ja itkeä
nyyhkyttäen isoisänsä mökille. "Ottakaa pois hame!" huusi hän. "En minä
huoli hameesta. Minä olen mies!"
"Älä itke, Pikku", lohdutteli mummo. "Kun kasvat suureksi, voit kyllä
näyttää, että olet mies niinkuin muutkin."
"Niin kyllä", sanoi isoisä, "ja ensi kerralla saat lainaksi minun
housuni."
He rakastivat niin sydämmestänsä Pikku Mattiansa, nämä isän vanhemmat.
Hänhän se oli Jumalaa lähinnä heidän paras lohdutuksensa ja ilonsa
maanpäällä; he olisivat kyllä antaneet hänelle vaikka kullankirjaiset
samettihousut, jos se vain olisi ollut heidän vallassansa. Nyt sai
Pikku voileivän, ja siihen se hänen surunsa unhottui.
Hän kävi tuvan nurkkaan istumaan eikä enää muistanut, miten häpeällistä
on miehen pitää hametta.
Jonkun ajan kuluttua oli siinä mökin kohdalla maantiellä ajajia ja
astujia, niin että ilma pölystä sakeni, sillä odoteltiin suurta herraa,
joka matkusteli ympäri maata, ja niin ylhäinen hän oli, että tuskin
kuningaskaan oli paljon korkeampi. Kaikki kokoutuivat näkemään häntä ja
hänestä kerrottiin jo edeltäpäin kummallisia asioita. Hän ajaa
kultavaunuissa, sanottiin, ja edessä on kaksitoista hevosta; puku on
hänellä kiireestä kantapäähän hopeasta ja hienosta kullasta. Mutta
pikku lapsilla oli omat ajatuksensa. He kuvittelivat suurella herralla
olevan seljässä suuri kontti, täynnä hopearahoja ja lakritsipötkyjä,
joita hän oli heittelevä tielle lasten poimia.
Sen huhun kuuli Pikku Mattikin ja heti sanoi tahtovansa päästä mukaan.
Hänellä oli kaikessa oma tahtonsa, Pikku raukalla, niinkuin usein
muillakin isoisäin ja mummojen kultapojilla.
"Vai tahdot sinä!" sanoi mummo. "Tiedätkö missä sinun tahtosi on? Niin,
niin kyllä se on minun taskussani."
"Eikä sinulla ole vaatteitakaan", sanoi isoisä hymyillen. "Tahdotko
ehkä taas yllesi mummon hameen?"
"En minä huoli hameesta", tiuskasi Pikku Matti ja sävähti punaiseksi
kuin vaapukka kaiken sen häväistyksen muistosta, mitä oli kärsinyt sen
vaatekappaleen tähden. "Ei, en minä huoli hameesta. Minä tahdon isoisän
housut."
"Vielä vai! Kaikkeapa kuullakin saa!" sanoi isoisä. "No, tulehan ja
taluta minua vinnille, niin koetamme, miten ne housut sinulle sopivat."
Et usko, miten Pikku Matti riemastui! Hän juoksi kuin kissa portaita
myöten, niin että isoisä tuskin pääsi perästä. Tultiin suuren,
vehreäksi maalatun arkun luo, joka oli kauimpana vinnin nurkassa ja
jota Pikku oli aina ihmetellen katsellut joka kerran, kun oli vinnillä
käynyt. Arkku avattiin ja isoisä kysyi:
"Tahdotkos nuo tuolla olevat housut?"
"Tahdon. Ja miekan myös. Ja hatun."
"Vai niin, veitikka! Saat kaiken, jos lupaat pysyä portin luona etkä
mene tielle yhtään kauemmaksi."
"Lupaan, lupaan."
Tuskin isoisä ja Matti olivat päässeet tupaan, kun nimismies jo kiiti
maantiellä kuin ukonilma. "Maaherra saapuu, väistykää kaikki!" hän
huusi niin että tuvan ikkunalasi helisi. Nyt tuli kiire, isoisän housut
vedettiin Matin jalkaan, ja sepä näytti hauskalta; poika olisi mahtunut
ryömimään piiloon toiseen lahkeeseen, niin suuret ja väljät olivat
housut. Lahkeet käärittiin alhaalta kaksin kerroin ja sidottiin
huivilla kainaloiden alle. Ja takki oli varmaan tehty jättiläiselle!
Hihat lakaisivat lattiaa ja takin helma kulki perässä kuin laahustin.
Mummo huokaisi ja nosti lievettä ja hihoja kymmenillä neuloilla.
Auttoihan se vähän.
Lopuksi painettiin korkea sotilashattu poikasen päähän. Sinne se
katosikin, hatun sisään! Onneksi isoisä ei nähnyt tätä komeutta, hän
olisi purskahtanut nauruun ja nolannut soturimme pahasti. Kun hattuun
sullottiin heiniä, se ei sentään painunut ihan kainaloihin asti. Pitkä
ja raskas miekka sidottiin vyölle, ja nyt oli pikku soturi valmis
maailmaa valloittamaan.
Pullukka poika katosi kokonaan vaatteiden sisään kuin särki mereen,
vain punaiset posket ja pienet avoimet sinisilmät näkyivät. Jo muutaman
askelen jälkeen putoilivat mummon neulat tuvan lattialle, hattu
keikahteli puolelta toiselle ja sankarimme oli alituiseen kompastua
miekkaansa. Vanhukset nauroivat makeasti. Isoisä suuteli poikasen
nenännipukkaa. "Herra sinua siunatkoon, rakas poikani, jospa ei koskaan
huonompi mies kuin sinä kantaisi porilaisten vanhaa univormua!"
"Huomaa nyt!" sanoi ukko. "Kun suuri herra tulee, tee kunniaa näin!" Ja
vanhus opetti poikasen seisomaan suorana kuin tikku, näyttämään
uljaalta, pitämään vasen kätensä suorana pitkin sivua ja oikea käsi
otsalla.
"Kyllä, ukko", sanoi Pikku Matti, joka oli aina hyvin oppivainen.
Tuskin ehti pienokainen paikallensa portin viereen, kun jo kaukaa
maantieltä näkyi tomua ja korkea herra tuli ajaen, niin että kivet
säkenöivät. Nyt hän jo oli ihan lähellä ja millaista vauhtia! Vaan
silloin kuski äkisti pysäytti hevoset ja samalla huusi: portti auki,
heti! Asia oli niin, että siltavouti itse oli mahtavuudessaan asettunut
pitämään huolta portista, että kaikki kävisi oikein ja portti lentäisi
komentaessa yht'äkkiä auki, niin että ylhäinen herra saisi hyvän
käsityksen teillä vallitsevasta järjestyksestä. Mutta vaunujen
lähestyessä huimaa vauhtia sattuikin niin hullusti, että siltavouti
tahtoi samalla kumartaa oikein kaikkein nöyrimmästi, ja loiskis! oli
hän pitkällään maantien ojassa. Siitä käskyläinen, joka odotteli
komentosanaa portin vieressä, niin hämmästyi, ett'ei osannut
ajatellakaan portin avaamista ilman esimiehensä käskyä. Niin oli portti
asianomaisesti suljettuna korkeiden asianomaisten edessä.
Vaunujen täytyi pysähtyä, ylhäinen herra katsahti kummastellen ulos, ja
kuski yhä huusi: portti auki! Silloin Pikku Matti rohkasihe, astui
vaikka hyvin vaivallakin esiin, avasi portin ja teki kunniaa aivan
niin, kuin isoisä oli opettanut, melkein samaan tapaan kuin istumaan
oppinut koiran pentu. Kuski rappasi hevosia, ne hypähtivät lähtemään,
mutta silloin huusi herra vaunuista: "Seis!" ja vaunut pysähtyivät
uudestaan.
"Mikä Pikkuliini sinä olet porilaisten univormussa?" huusi ylhäinen
herra Pikku Matille, nauraen niin, että vaunut tärisivät. Pikku Matti
ei ymmärtänyt mitään, hän muisti vain sen, mitä isoisä oli opettanut,
ja teki uudestaan kunniaa niin kankeasti ja juhlallisesti kuin
mahdollista. Se huvitti vielä enemmän ylhäistä herraa, hän kyseli
ihmisiltä pojan vanhempia, ja siltavouti, ehdittyään jo ryömiä ylös
ojasta, kertoi kiireesti, että poika oli orpo raukka ja asui isoisänsä,
vanhan ja sokean sotamies-höpelön Hakkurin luona. Siltavouti lausui nuo
sanansa semmoisella halveksivalla äänellä, kuin välistä saa kuulla,
milloin mahtava vouti puhuu pitäjänsä köyhistä: mutta hyvinpä hän
kummastui, kun ylhäinen herra heti astui vaunuistaan alas ja läksi
suoraa päätä mökkiin.
No, sepä vasta! Mummovanhus oli säikäyksestä pudota istuimeltaan, kun
niin ylhäinen vieras astui halpaan tupaan; mutta isoisä, joka ei mitään
nähnyt, oli rohkeampi ja viittasi kohteliaasti sinne päin, jossa tiesi
penkin olevan.
"Herran rauha, hyvät ystävät", sanoi vieras. "Minusta sinä näytät
vanhalta tutulta", jatkoi hän, tarkkaan katsellen isoisää. "Etkö ole
Hakkuri N:o 39 minun entisestä komppaniastani?"
"Olen, herra kapteeni", vastasi isoisä hyvin kummastellen, sillä hän
tunsi äänen.
"No, Jumalan kiitos, että sinut viimeinkin löysin", sanoi maaherra.
"Joko olet unhottanut, että sinähän se juuri otit tulisimmassa
taistelussa minut selkääsi ja kaalamalla kannoit joen poikki, kun minä
haavoitettuna ja tunnottomana olin vähällä joutua vihollisten käsiin?
Ja vaikka sinä et sitä muistaisikaan, luuletko minun koskaan sitä
unhottavan? Rauhan tultua minä etsin sinua kauan; vaan kun en saanut
vähintäkään tietoa, luulin sinun jo kuolleen. Mutta nyt sinut löysin ja
nyt minä pidän huolta sinusta, vaimostasi ja pikku poikasesta. Aika
poika!" Ja silloin otti maaherra poikaa kainaloista, nosti hänet ylös
ja suuteli häntä, niin että hattu putosi pikku mieheltä, sapeli kalisi
ja kaikki mummon neulat pääsivät frakista ja housuista.
"Älä, maltahan!" sanoi Pikku maaherralle. "Johan sinä pudotit hatun ja
ukko toruu."
"Hyvä armollinen herra", sanoi mummo hyvin häpeissään Pikun puolesta,
"olkaa niin armollinen, ett'ette pahastu, että poika puhuu suutansa
myöten; hän, Herra paratkoon, ei ole tottunut ihmisten seuraan."
"Ukko saa paremman hatun sijaan", sanoi maaherra. "Ja te, hyvä mummo,
olkaa huoletta pojan pikku suusta; onhan hyvä olla mies puolestaan.
Kuules, Pikku, sinusta näyttää voivan tulla aikaa myöten aika mies.
Tekeekö mielesi kunnon sotilaaksi, niinkuin ukkosikin on ollut?"
"Ukko sanoo, että riippuu siitä, ketä vastaan saan taistella", vastasi
Pikku.
"Oletpa sinä aika veitikka", sanoi maaherra nauraen. "Eipä sinulta näy
rohkeutta puuttuvan."
"Niin, armollinen herra, se tulee siitä, että hänellä tänäpäivänä on
ensi kertaa housut jalassa, ja rohkeus tulee housujen mukana."
"Sanokaa ennemmin, että se tulee porilaisten univormun mukana", sanoi
maaherra. "Paljo ruudinsavua ja paljo kunniaa on tuossa kuluneessa
univormussa, ja semmoiset muistot kulkevat suvusta sukuun. Mutta nyt on
jo toinen aika, ja pojasta voi vielä tulla tuki isänmaallensa. Oletko
sinä väkevä, pikku mies?"
Pikku ei vastannut; hän vain ojensi oikean keskisormensa, vetämään muka
sormikoukkua maaherran kanssa.
"Kyllä jo näen", sanoi maaherra hymyillen, "että sinusta tulee väkevä
kuin karhu, kunhan vain kätesi ehtii kasvaa. Tahdotko lähteä minun
kanssani syömään pehmeätä leipää ja juomaan maitoa joka päivä? Ehkäpä
saat siellä joskus myöskin lakritsia ja vesirinkelejä, jos olet
kiltti."
"Saanko hevosenkin ratsastaa?" kysyi Pikku.
"Kyllä, se on tietty, se", sanoi maaherra.
Pikku Matti mietti hetkisen asiata. Hänen pikku silmänsä katsoivat
milloin maaherraa, milloin isoisää ja milloin mummoa ja sitte taas
maaherraa. Viimein hän hiipi ukon seljän taakse ja sanoi: "Minä jään
ukon ja mummon luo."
"Mutta", sanoi sotamies-vanhus liikutetulla äänellä, "rakas Pikku, ukon
luona saat vain kovaa leipää ja vettä ja muikun silakkaa. Etkö kuule,
että armollinen herra tarjoaa sinulle pehmeätä leipää ja maitoa ja
muuta hyvää, ja ajatteles, että saat hevosen ratsastellaksesi!"
"Minä jään ukon luo; en minä lähde ukon luota!" kiisti Pikku Matti itku
kurkussa.
"Sinä olet hyvä poika", sanoi maaherra kyynelsilmin ja taputellen
poikasta pullealle poskelle. "Niin, jää sinä vain ukon luo; minä kyllä
pidän huolta, ett'ei ukon, mummon eikä sinun tarvitse koskaan nähdä
nälkää, ja kun sinusta kerran tulee kunnon mies maailmaan, niin tule
minun luokseni, jos silloin enää olen elossa; minä annan sinulle maata
kyntää ja metsää hakata, ja tulkoonpa sinusta sotamies tai talonpoika,
sama se, kunhan vain pysyt isänmaasi rehellisenä ja uskollisena
poikana. Tahdotko pysyä, Pikku?"
"Tahdon", vastasi poika vakavasti ja jyrkästi.
"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!" sanoivat ukko ja mummo liikutettuina.
"Ja Jumala siunatkoon rakasta isänmaatamme ja antakoon sille monta niin
uskollista poikaa kuin sinä, Pikku", sanoi maaherra. "Sillä", jatkoi
hän, "moni karkaa pois köyhältä, kovalta leivältä etsimään pehmeitä
kakkuja, ja mitä he sillä voittavat, tietää yksin Jumala ja heidän
omattuntonsa; ei ainakaan heidän maansa siitä hyödy. Mutta kunnioita
isääsi ja äitiäsi heidän köyhyydessänsä, että menestyisit ja kauan
eläisit maan päällä!"
"Sehän on aapisessa", sanoi Pikku Matti.
"Niin on. Mutta se ei ole kaikkien sydämmessä", vastasi maaherra.