Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.
Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
I
-- Ottakoon onnekseen.
Isä, vanha ja ränstynyt työjuhta, risti kätensä, murensi leipää
liemeen ja rupesi syömään.
-- Omansa ottaa, arveli äiti tyynesti, mutta sanojen seuraksi
varastihe huokaus.
Joel älysi että isä ja äiti puhuivat noin hänen vuokseen, kun
tiesivät että asian pelkkä mainitseminenkin haavoitti hänen sydäntään.
-- Mutta miten tässä sitte eletään, jos Itäinen, paras ja melkein
ainoa heinämaa, riistetään pois.
Joel työnsi vitkaan lusikkansa liemeen ja katsoi isää silmiin. Isä
vaikeni, sillä pätevään kysymykseen ei ollut niinkään kevyt vastata.
-- Kituhan tässä sitte käy nelistäen kimppuun.
-- Pannaan suu säkkiä mukaan. --
Isä yritti hymyillä, mutta ei onnistunut, sillä hymyyn sekausi aimo
annos katkeruutta. Huulet vavahtelivat ja kasvojen lihaksissa näkyi
tuskan ilme.
-- Sitä se on jo tarpeeksi, on usein liiankin näppiä myöten.
-- Onpa tuota silti pysytty vuoden matkassa, kuten muutkin.
-- Ei oo ojaan pudottu, nauroi äiti.
Mutta Joel ei ollut naurumielellä.
-- Itäinen on kuulunut Sormensuohon maailman luomisesta saakka.
-- Ehkä jo pikkuista ennenkin.
Isä murensi taasen leipää liemeen ja söi ripeästi nälkäänsä, mutta
Joelille ei illallinen maistunut. Jonkun kerran hörpättyään lämmintä
lientä palan paineeksi, herkesi hän syömästä. Itäisen kysymys kuohui
ja temmelti hänen ajatuksissaan, toisin tuokioin masentaen, toisin
tuokioin kiihdyttäen, mutta aina väliin pyrkien kyyneltämään silmän.
Eikä kummakaan, vaikka se niin tekikin. Niitty oli, kuten Joel
mainitsi, Sormensuon paras ja melkein ainut, se kasvoi voimakkaat
ja maukkaat heinät hevoselle ja kahdelle paraalle lehmälle, sen
aitaukseen kuului melko lavea hakakin, torpan ainoa syönnösmaa, ja
siten koko Sormensuo puristausi niin lujasti Itäisen rintoihin, että
pesäero niiden välillä merkitsi tinkimättä edellisen häviötä.
Joel käsitti tämän, käsitti että jos niitty riistetään pois, tulee
heillä olemaan ainainen kitu, nälkä, puute. Nuo kolme olivat
pyrkineet tuttavuuteen itse Itäisenkin nenän edessä, ja mitäpä sitte,
kun ei niitty enää ponnistele Sormensuon edestä, sitte ne vasta
silmille riekalehtivat. Koko torpanpito saa kuoliniskun, armottoman
ja ankaran kuoliniskun.
-- Minäpä käyn huomenna perintöruhtinaan pakeilla, pälkähti äkkiä
Joelin päähän, ja toivon välähdys kirkasti silmänräpäyksen ajaksi
hänen sekavailmeiset, kesakkoiset kasvonsa.
Tuuman hyväksyi isä ja äitikin.
-- Sano suorat sanat, mutta sano mielevästi, neuvoi ensimainittu. Et
tarvitse ollaksesi kerjäläinen, mutta et töykeä rakkikaan. Muista
että mielevyys on miehen tunnus, mielettömyys miehen ja asian pilaa.
-- Puhellessa elä tulistu, neuvoi puolestaan äiti, tulinen varsa
väsyy pian.
Seuraavana päivänä meni Joel talossa käymään ja tavattuaan isännän,
ryhtyi hän esittelemään asiaansa. Hänen kurkkunsa tuntui karkealta,
hän puhui kömpelösti, silmiin katsomatta ja rykien tarpeettomasti.
-- Sitäkö Itäistä sinä tarkoitat? kysyi isäntä hymysilmin.
-- Sitä parahiksi. Huhutaan että se aiotaan silpoa pois Sormensuosta.
-- Aiotaan kyllä.
-- Onko Sormensuon veroja kenties jäänyt rästiin?
-- Ken sitä on väittänyt?
-- Aiheettomastiko te sitte...?
Isäntä vaikeni ja katsoi Joeliin hymyillen.
-- Olette ehkä muuten sattuneet luomaan silmänne Itäiseen.
-- Miten tahansa, se on minun asiani.
-- Mutta oletteko ajatelleet, että Itäinen on Sormensuon leivän voi.
-- Olen kyllä.
-- Koko luun valkein rasva.
-- Aivan niin.
-- Köyhän ainut karitsa, kun teillä itsellänne on...
-- Sata sileäkarvaista, maidolla juotettua vasikkaa. Kuten huomaat,
kyntävät järkemme yhtä ja samaa vakoa pitkän matkan, kyntävät
niinkauan kuin vako juoksee Sormensuon ja sinun kantamissa, mutta
sittepä ne haarautuvat. Seuraahan muutama askel minunkin kynnöstäni.
Ensiksikin mitä arvelet isäni aikoinaan maksaneen Pohjavallan
lunnaiksi?
-- Jos sanon, valehtelen.
-- Viisitoista tuhatta, se oli Pohjavallan silloinen hinta hölyineen,
pölyineen. Mutta entä nykyinen hinta? Miten paljo minä maksoin
lunnaita viidelle siskolleni? Oletko kuullut mainittavan?
-- On sanottu teidän maksaneen kuusikymmentä tuhatta.
-- Laskehan kuudenkymmenen tuhannen vuotiset korot viiden mukaan.
-- Tekee kolme tuhatta markkaa.
-- Oikein laskit. Mistä lypsän minä ne tuhannet? Neuvo keino,
lahjoitan sinulle Itäisen, lahjoitan koko Sormensuon.
Joel vaikeni. Tuonoin mainitessaan Itäistä luun vaikeimmaksi
rasvaksi, oli hänen katseensa varmentunut ja terästynyt, ja hän tunsi
jo jonkunmoista voiton ryhtiä, mutta kuudenkymmenen tuhannen vuotiset
korot painoivat hänen katseensa jälleen lattiaan ja panivat hänet
tarpeettomasti rykimään.
Puhelu sammui tuokioksi.
-- Sormensuon viljeleminen ei kannata Itäisettä, siitä ei pääse
rantaan eikä selälle.
-- Eihän se kannata, tulee vastaan kaksi nälkää kolmen selässä.
-- Paitsi jos siirrät metsän vahingoksi Itäisen menettämisen. Onpa
varaa ottaa korvausta miltä ilmansuunnalta tahansa.
-- Ottakaa te, joka olette väkevä. Antakaa Itäinen jäädä entiselleen
ja raivatkaa metsää sen sijaan pelloksi.
-- Ei sovi piirustuksiin.
-- Samat sanat, ei sovi minunkaan.
-- No, sitte voit vähentää omintakeista maanviljelystä ja tehdä sen
sijaan...
-- Muonapäiviä Pohjavaltaan, keskeytti Joel ja kavahti seisomaan.
-- Omat sanasi, muonapäiviä juuri.
Isän ja äidin neuvot haihtuivat tuokiossa.
-- Vai se konsti siinä tepsiikin. Kiitos, kaksi kiitosta. Senkö eteen
isä onkin raatanut ikänsä Pohjavallan töitä, jotta poika pääsisi
kellertämään muonarengin untuvasijalle. Kestääpä kiittää kolmastikin.
Niin suurta suosiota ja armoa ei toki kasva muilla mailla, muilla
mantereilla.
Joel oli tulistunut eikä hänen tulistumistaan jäähdyttänyt isännän
tyyneys.
-- Minkäpä tässä voi? Joko vierität metsän maksuun Itäisen
menettämisen tai...
-- Ei riitä voima.
-- Minkä minä sille voin?
-- Olisitte kuorineet siskojenne osuuksia vähän ohuimmiksi, jotta
olisi jäänyt torpparinnekin pöydälle leipä ja piimätilkka.
-- Kunpa se olisikin ollut minun vallassani.
-- Mutta Sormensuo sen sijaan on.
-- Hyvä mies, elä minuun viskele vihojasi, ulapalla minäkin
soudan. Kunhan vähennät omintakeista maanviljelystä ja teet sijaan
muonapäivän tai pari...
-- En tee, en, vaikka tulisi Eekyptin seitsemän katovuotta, en
sittekään tee.
Hyvästejä sanomatta syöksyi Joel ulos Pohjavallan tuvasta, hänen
kesakkoiset kasvonsa värähtelivät ja hänen sieramensa pullistuivat
pingalle. Mennyttä, soi hänen korvissaan joka askeleella. Mennyttä,
mennyttä. Omintakeisen torpparin sijaan muonarenki, ensimmäinen
kerjäläisestä. Omien laihojen verosta mitatut jyvät, kuorittu maito,
silakat, kirkkohevonen jouluna ja...
-- Tulimmainen, tuhat tulimmaista...
Seuraavana päivänä tapasivat toinen toisensa metsätien polvekkeessa,
josta oikopolku painui alas kylään, nuori mies ja nuori nainen. Mies
oli Joel, nainen oli hänen mielitiettynsä Eeva, kaitakasvoinen ja
suurisilmäinen palvelustyttö.
-- Minulla on kiire päivällisenlaittoon, virkkoi tyttö. Haltijaväki
lähti kirkkoon ja Miina on vuorollaan tänään vapaana. Mitä kummia nyt
kuuluu?
-- Kuuluu semmoista, joka koskee sinuun ja minuun.
Joelin kasvojen ilmeistä ja äänen kaiusta ymmärsi tyttö, että
kuulumiset olivat ikäviä.
-- Herran tähden, mikä nyt on? Olet synkkä kuin Kain.
-- Ja syystäkin. Minusta ei tulekaan Sormensuon isäntää. Tuo sattui.
Tyttö ei tuokioon saanut sanaa suustaan.
-- Miksi ei tule sinusta...?
-- Sormensuosta riistetään Itäisen niitty, sijaan tarjotaan metsää
tai muonarengin päiviä.
-- Osasi nousta pilvi. Tyttö huoahti raskaasti.
-- Sinä et kai muonarengiksi.
-- En, ennen vaikka mierolle. He olivat tuokion vaiti.
-- Mutta onhan maailmaa muuallakin kuin Sormensuossa.
Tuo kuulosti kesälinnun viserrykseltä. Joelin kesakkoisilta kasvoilta
katosi tuokioksi Kainin ilme, silmiin nousi tuike, matala rinta pyrki
pullistumaan.
-- Olenpa samaa itsekin tuuminut, mutta tuumani eivät ole kestäviä,
minä putoan yks kaks toivottomuuteen. Alkaa kirveltää rintaani, ja
sitte seuraa niin raskas alakuloisuus, jotta olen tukehtua.
Eeva vaikeni.
-- Näet, enhän minä ole kuin muut miehet. Jos minä pyrin tuonne
maailmaan -- Joel heitti kättään etelän suuntaan, jossa oli
kirkonkylä ja josta laajat viljelykset alkoivat -- minä tämmöinen
kapea, luiseva, kesakkonaamainen, jossa on vain pikkuisen miehen
piirteitä.
-- Elähän taasen, keskeytti tyttö, yrittäen nauraa iloisesti.
-- Niinhän minä olisin kuin katajapahainen pihlajien rinnalla.
Sormensuossa on minun oikea pesäni. Sillä näissä luisevissa
käsivarsissa on voimaa, Jumala tietää että niissä on voimaa, vaikka
omistajalta puuttuukin korea ja sorea muoto.
-- Oletpa minun koreani ja soreani.
-- Sormensuossa olen syntynyt ja kasvanut, sen loukoissa olen oravana
juossut, hevona hirnunut, käkenä kukkunut, Sormensuon matalaan tupaan
aioin tuoda sinut askartelijaksi... oh, rintaani kirveltää, sitä
polttaa, polttaa...
He olivat taasen vaiti.
-- Mitä se metsän tarjoominen merkitsee?
-- Että raivata metsästä peltoa ja kasvattaa pellossa heinää. Sitä
vain.
-- Raivataan sitte. Olemmehan nuoret ja terveet. Taasen tuikahtivat
Joelin silmät.
-- Sekö sinun neuvosi?
-- Se.
-- Metsä ei kasva heinää vuodessa eikä kahdessa. Sorrumme nälkään ja
puutteesen.
-- Semmoista elä ajattelekaan. Kaikki vaikenee ja seestyy. Elä huoli
olla ihan milläsikään. Mutta nyt minun täytyy joutua kotiin. Elä
huoli olla ihan milläsikään, kyllä sirkka meille vielä kesän laulaa.
Eeva nipisti Joelia korvasta -- se oli hänen ainainen tapansa
hyvästellä -- ja lähti juoksemaan.
Joel katsoi hänen jälkeensä, katsoi miten valkeapohjainen esiliina
hulmahteli kevättuulen käsissä, kun tyttö nousi mäelle, josta polku
painui alas pelloille ja kylään.
Eeva, Eeva! Vehnän tähkä, puron sisko, sydämmen valkea aatos. Eeva,
Eeva!