DON BALASCO KEY WESTISTÄ
Nykyajan kertomus Kuubasta
Kirj.
ARCHIBALD CLAVERING GUNTER
Suomentanut
A. V. K.
Käkisalmessa,
Vuoksen Kirjapainossa,
1898.
SISÄLLYS:
Espanjan hallituksen asiamies.
Amerikkalainen salapolisi.
Sikaritehtailija Key Westissä.
Tyttö purjeveneessä.
Haavoitettu kuubalainen.
Valokuva.
Seuraelämää tropiikeissa.
Hidalgon tulo.
"Minä tahdon pitkän hameen."
Verilöyly lasaretissa.
Kolme valoa Korallisaarella.
Vieraat Palm Beachistä.
Tanssijaiset Smaragdisaarella.
Mr Vortexin seikkailu.
"Minun Billyni."
Don Balascon huviretki.
Suunnitelma kypsyy.
Huviretki.
Päivällinen jahdissa.
Don Balascon sikarit.
Balascon voitonriemu.
Loppu.
Ensimäinen kirja.
Amerikkalainen salapolisi.
Ensimäinen luku.
Amerikkalainen salapoliisi.
Tampa uinuu auringonpaisteessa kuumana huhtikuun päivänä vuonna 1890.
Aina laiska kaupunki, on se tänä ehtoopäivänä syvemmässä horrostilassa
kuin koskaan. Ainoa, joka on täysin valveilla kaupunginhotellissa, on
Thomas Duff Mastic, virkamies Yhdysvaltojen tullivirastossa, ja hänet
on äsken kirje, jota hän pitää kädessään, virkistänyt kiroilemaan sen
johdosta.
Se on eräältä raha-asiain toimikunnan virkamieheltä, jonka käskettävänä
Mastic nykyään on, ja käskee hänen samana päivänä höyrylaivalla
matkustaa Key Westiin ja antautua sikaritehtailija, señor Estrabon
Balascon käytettäväksi.
"Tahdon tulla kirotuksi, jos tätä ymmärrän!" mutisee salapoliisi,
sillä sitä Mastic tullivirastossa oli. "Jos minut olisi määrätty salaa
vakoilemaan herra Estrabon Balascoa, joka on innokkain koko tuossa
kuubalaisten isänmaanystäväin pesueessa, ja estämään häntä lähettämästä
sissilaivaa viemään aseita ja räjähdysaineita Gomezille tai Maceolle,
[Kuuban kapinallisten kenraaleja] niin olisin sen paikalla käsittänyt
-- mutta antautua don [don espanjalainen sana = herra] Balascon
käytettäväksi -- hiton kummallista! Alkaako hallitus haaveillen suosia
kuubalaisia isänmaanystäviä! Aikooko Grover [Yhdysvaltain silloinen
presidentti Grover Cleveland] hieman avittaa noita saatanaraukkoja, nyt
sitten kun Amerikan kansa on kongressinsa kautta sanonut hänelle tehdä
se. Jos vaan niin luulisin, joisin hänen maljansa!"
Ja pitkäveteisesti viheltäen ja hämillään repien lyhyitä, suoria,
harjasmaisia hiuksiaan kulkee mr [mr lyhennys sanasta master = herra]
Tom Mastic ulos hotellista ja vähän aikaa miettiväisenä Isoa katua
käveltyään menee hän höyrylaivakonttoriin ja hankkii itselleen piljetin
nopeakulkuiseen _Olivette_ matkustajalaivaan, joka Port Tampasta kulkee
Havannaan ja matkallaan poikkee Key Westiin.
Sen tehtyään ei mr Thomas Duff Masticilla ole muuta tehtävää kuin
juoda, mietiskellä ja tupakoida siihen saakka illalla, kun hänen on
siirryttävä rautateitse varsinaisesta kaupungista Port Tampaan, jonne
on sieltä noin kahdeksantoista peninkulmaa [Englannin peninkulmaa,
joita menee noin 7 meidän peninkulmaamme]. Se sijaitsee pitkän
rantakäytävän, jota pitkin rautatie kulkee, päässä, ja on siinä asema
ja hotelli, jonka etukatoksilta matkustajat, jotka odottavat Mobileen
tai Havannaan tai Key Westiin menevää höyrylaivaa, saattavat pyytää
meritaimenia ja kuhia.
Kaikille näille aluksille on kylliksi syvälti vettä tässä
keinotekoisessa satamassa, jonka yritteliäät amerikkalaiset ovat
kaivaneet tuohon muutoin matalaan ja liejuiseen Tampa-lahteen.
Hänen vihamiehensä ovat mr Masticia usein kutsuneet kovaksi
mieheksi, ja sellaisia vihamiehiä, jotka hän on saanut täyttäessään
virkavelvollisuuksiansa, ottaessaan salapolttimoita takavarikkoon
Georgian ja North Carolinan vuoriseuduissa ja nuuskiessaan
salakuljettajia Floridan saarilla, on hänellä koko joukko. Kukaan
ei ole kuitenkaan milloinkaan kutsunut häntä väärämieliseksi tai
araksi. Ehkäpä muuan tyttönen, jonka sinisilmät ja pehmeä, etelämainen
kielimurre eräänä päivänä saattoivat mr Masticia sulkemaan silmänsä
hänen äitinsä epälailliselta "vuorikasteen" listaamiselta syrjäisessä
metsäkylässä, ja ehkäpä muuan espanjalainen _muchachito_ lempeine
sinisilmineen, joka tavattiin St. Augustinen kadulla kaupittelemasta
leimaamattomia sikareja viidestä centistä kappaleelta, ja jonka
tullivirkamies päästi menemään antamalla lantin ja huomauttamalla "myöt
noita vaaleita Havannoita liian helpolla, poikani" -- ehkäpä nämät
molemmat pitivät häntä kilttinä ja helläsydämisenä miehenä. Mutta
yleensä kun on kysymyksessä täysvoimaiset miehet ja uhma tullisääntöjä
vastaan, on Tom Mastic oikea vainukoira eikä häntä peljästytä Georgian
asukasten varmat pyssyt taikka Floridan salakuljettajain revolverit.
Hän ei varo väijytystä eikä salamurhaa, ei ota vastaan lahjomisia, ja
on sentähden raha-asiaintoimikunnassa suuressa arvossa.
Viiden tunnin kuluessa ei ole mitään tehtävää, ja mr Mastic antautuukin
siihen uutterasti. Hän on heittänyt jalkansa korkeammaksi pöydälle
kuin kukaan muu gentlemanni kaupunginhotellin anniskeluhuoneessa,
hän maistelee hitaammin groggiaan, hän imee tyytyväisemmin savun
sikaristaan ja puhaltaa sen ulos suuremmissa ja pehmeämmissä
renkaissa kuin kukaan muu vieraista, hän syö iltasensakin erittäin
arvelevaisesti, vaikka hänellä on tapana kerskailla, että hän, jos
niin on tarvis, voi heittää sisäänsä aterian ja vangita miehen
kuudessakymmenessä sekunnissa rautatieaikaa.
Mutta kaikki tämä välinpitämättömyys katoaa vähää ennen yhdeksää --
silloin on Tom Mastic taaskin pirteä ja paikallaan.
Kun hän nousee Port Tampaan menevään junaan, vilkkuvat hänen pienet
kärpänsilmänsä terävästi ja viekkaasti, ja hänen liikkeensä, jotka
ovat muistuttaneet veturia, joka hitaasti puhkuen kulkee, ennenkun
se on saanut täyden höyryn vireille, ovat nyt nopeat ja voimakkaat
kuin täyttä vauhtia eteenpäin kiitävän, sadan tonnin pikajunaveturin.
Hänellä on sekä silmät että korvat avoauki kaikkea tarkkaamaan, mitä
tapahtuu ympäristössä, sillä se nyt on Masticin periaate, että "ei
koskaan tiedä, mitä saattaa napata." Tässä tarkoituksessa heittää
hän tutkivia silmäyksiä ympäriinsä rautatievaunussa ja tarkastelee
matkustajia.
"Ei mitään huomattavaa tässä vaunussa, näyttää", ajattelee hän, mutta
pian sen jälkeen aivan toisensa perästä astuu sisään kaksi paria, jotka
vetävät hänen huomionsa puoleensa -- ensimäinen sen vuoksi, että he
ovat kuubalaisia tai espanjalaisia, ja heillä voi olla jotain tekemistä
mr Masticin tulevan toiminnan kanssa; toinen, nuori poika ja tyttö,
sentähden, että tytön kauneus herättää hänen mielenkiintoansa, ja
jokin, mitä poika sanoo, kummastuttaa häntä.
Nämä molemmat istuutuvat vastapäätä mr Masticia.
Tyttö on noin seitsentoista vuotias, ehkä vielä nuorempikin, sillä
hän kantaa vaaleata tukkaansa pitkänä selässä riippuvana palmikkona
ja hänen hameensa eivät ulotu alemmas kuin kengänvarsiin saakka, --
seikka, joka miellyttää mr Masticia, sillä hän on kauniitten jalkain
ja jalanrintain suuri ihailija, ja tällä nuorella naisella on ihan
kauneimmat, mitä hän koskaan on katsellut.
Poika, selvästi tytön veli, on kahdeksantoista vuotta vanha
miehevän, päättävän näköinen nuorukainen, varreltaan jäntevä ja
voimakas. "Yksi niitä, joista tuolla pohjan yliopistoissa tehdään
jalkapallotaistelijoita", ajattelee salapoliisi, jonka tarkkaavaisuus
nyt on kokonaan kiintynyt edessään olevaan nuoreen herrasväkeen.
Kuubalaisia tai Espanjalaisia voi hän myöhemmin tarkastella, ajattelee
hän, jos niin tarvitaan, ja keskustelu nuoren tytön ja hänen veljensä
välillä kiinnittää melkein heti hänen huomionsa.
"Rex parkani", naurahtaa tyttö, "onko hän ollut koko päivän pahalla
tuulella sentähden, ettei ole saanut sinisilmää tavallisessa
jalkapallo-ottelussaan?"
"Me emme ole jalkapallosilla tähän aikaan vuodesta", vastaa veli
ylenkatseellisesti. "Jalkapallosillako huhtikuussa? Ei kukaan muu kuin
tyttö eli ranskalainen voisi semmoista pukkia tehdä."
"No, voithan kostaa minulle lawntennis-kisassa kotona saarellamme",
jatkaa tyttö hilpeästi. "Miksi olet niin synkkämielinen aina siitä
saakka kun jätimme Palatkan? Onko se siksi, että sinun täytyy kulkea
eteläänpäin ja saattaa minut isän, kesän ja troopillisten saarien luo,
kun sinä näytät ikäänkuin sinulla olisi perheenisän kaikki huolet
niskoillani?"
"Älä loruile roskaa!" sanoo poika vihasesti. "Tiedäthän, että minä se
olen, jonka on pitäminen sinusta huoli, ja sinä et, totta tosiaan ole
helppo pitää kurissa." Hänen äänensä hiljenee kuiskaukseksi ja hän
jatkaa sisarensa korvaan: "Etkö tiedä, että nuo espanjalaiset ovat
seuranneet perässämme aina Jacksonvillestä saakka, luulen mä? Sinä
käytät sinisiä silmiäsi aivan liiaksi rajusti, rakas Gertie. Jonakin
kauniina päivänä saat semmoiset torat, että aivan ällistyt."
"Minä en ole käyttänyt niitä ollenkaan", vastaa syytetty,
puheenaolevien silmien täyttyessä kyynelillä. "En voi auttaa, että
herrat tirkistelevät minua. Se ei ole minun vikani, mutta joka kerta
kuin olen pistänyt nenäni ulos akkunasta jollakin asemalla, aina siitä
saakka kuin New Yorkista lähdimme, olet sinä minua torunut. Surkuttelen
vaimoasi, kun kerran menet naimisiin -- sinusta tulee oikea Siniparta."
"Niin, jos nuo roikaleet vielä tänne tirkistelevät, niin annan
heille kelpo selkäsaunan! Sinut on uskottu minun huostaani, muista
se, ja minä, totta vie, toimitan tavaran vahingoittumattomana
Smaragdisaarelle."
"Smaragdisaarelleko?" kertaa tyttö. "Ehkä isä tulee Key Westiin meitä
kohtaamaan."
"Eipä, sitä hän ei teekkään", vastaa veli lyhyesti. "Etkös kuullut,
että minä sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei hän tule Key
Westiin, vaan että hän ja Indra tekisivät jahdilla retken Miamiin ja
Palm Beachiin, ja että, jos 'Lentokala' ei olisi meitä vastassa Key
Westissä, minä luultavasti voisin saada siellä höyrypurren muutaman
Balasco-nimisen espanjalaisen kautta."
"Aa, don Estrabon Balasco", keskeyttää nuori neitonen. "Hänhän se oli,
joka oli omistajan asiamies ja möi Smaragdisaaren isälle."
"Niin oli", sanoo poika. "Ukko kirjoittaa, että jos tarvitsemme, saamme
kyllä Balascolta lainata höyrypurrella kotiin tullaksemme. Sinne on
vaan kaksikymmentä peninkulmaa, ja minä sinne kyllä pähkinänkuoren
voisin soutaa -- merihän täällä kuuluu olevan peilisileä."
Sen miehen mainitseminen, jonka luokse hänet on lähetetty, kiinnittää
kahdenkertaisesti tullisalapoliisin huomion molempain nuorten
keskusteluun.
Neljänkymmenen minuutin kuluessa, jotka junalta menevät Port Tampaan
kulkiessa, saa hän tällä tavalla tietää, että heidän isänsä on George
Alfred Vanstone, Newyorkilainen kauppias ja kapitalisti, joka
on asioista vetäytynyt pois ja vuosi sitten ostanut yhden niistä
pienistä saarista, mitkä ovat hajallaan Florida-lahdelmassa melkein
yhtämittaisessa jaksossa Key Westistä Biscayne Bayhin, ja että hän
sinne on rakentanut huvilan ja aikoo viettää kevätkauden tässä ikuisen
kesän maassa, että miss [neiti] Ira Vanstone, talon vanhin tytär, on
kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka on ollut ylistetty kaunotar New
Yorkin hienoissa seurapiireissä ja nyt tullut Floridaan lepäämään
talven voitoista, että molemmista hänen edessään olevista nuorista
toisen nimi on Rex ja toisen Gertrud, että nuori herra selvästikään ei
pidä tästä kevätretkestä etelään, vaan mieluummin leikkaisi laakereita
urheilukentillä, mutta että nuori neitonen taas on ihastuksissaan
päästessään kasvatuslaitoksesta ja läksyistään. Myöskin että mr Rex
Talbot Vanstone, samaten kuin useimmat samanikäiset nuorukaiset pitää
itseänsä nuoremman sisarensa neuvojana ja holhojana ja on taipuvainen
olemaan sangen ankara kaikkia naisellisen veikisteleväisyyden pieniä
ilmauksia vastaan.
Enemmät huomiot keskeyttää junan huristaminen pitkän rantakäytävän
yli ja pysähtyminen Etelä-Floridan radan pääteasemalle, missä sorea
'Olivette'-laiva odottaa Key Westiin ja Havannaan [Key West on
kaupunki Floridan niemimaan eteläisimmällä rannalla, Havanna on Kuuban
pääkaupunki] meneviä matkustajia.
Noustuaan ylös ja pudistettuaan liehuilevia hameitaan pistää tyttö
päänsä ulos ikkunasta ja puhkeaa nähdessään odottavan höyrylaivan
sanomaan: "Rex, minä pelkään niin!"
"Mitä pelkäät? Noita kirotuita espanjalaistako?" mutisee veli.
"En... kuin meritautia!" sanoo miss Gertrud. Mutta sitten lisää hän
kevyesti naurahtaen, vaikka siinä ehkä piilee hieman pelkoakin:
"No niin! Nyt tirkistelevät ne taas minua, nuo kuubalaiset! Ota
matkareppuni, Rex, jotta et voi nyrkkejäsi puristaa!" Näin sanoen ja
kiivaasti vetäistyään lyhyitä hameitansa saadakseen ne niin pitkiksi
kuin mahdollisti, astuu nuori neitonen vaunusta veljensä seuraamana,
jolla on kädet liian täydet sateenvarjoista, pyssyn koteloista
ja muista matkakapineista, jotta hän voisi saada aikaan muita
vihanosoituksia kuin suuttuneen silmäyksen.
Salapoliisin seisoessa paikoillaan ja seuratessa molempia nuoria
silmillään, kulkevat nuo kaksi miestä, jotka ovat antaneet aihetta
Gertien viime sanoihin, kiirehtien hänen ohitsensa, ja Mastic kuulee
muutamia sanoja, jotka saavat hänen hytkähtämään: "_Diablo!_ Nämät ovat
kaksi niin sanottua viatonta, jotka tahtovat salata rikoksen Espanjaa
vastaan."
Nopeasti kuin salama on salapoliisi kääntänyt huomionsa nuoruudesta
ja kauneudesta pariin niin ruokottomia lurjuksia kuin hän koskaan on
nähnyt, näöltään hyvin Espanjalaisia, likaisia, sipulilta haisevia ja
olennoltaan jotensakin maantierosvon tapaisia.
Ammattimaisella vaistolla tarkastelee hän heitä pikaisesti, etsien
jotakin huomattavaa tuntomerkkiä, ei heidän ulkonäössään kokonaan,
sillä se johtaa usein kummallisiin erehdyksiin, vaan jotain erityistä
merkkiä, josta hän heidät vastakin tuntisi.
Ensimäisessä ei Mastic löydä mitään sellaista tuntemismerkkiä, kun
tämä kulkee hänen ohitsensa vaunuista ulos, mutta toisella, joka on
pitempi ja rakenteeltaan tavattoman voimakas, on onneksi, mitä hän
haluaa. Tämän oikea korva on paljoa suurempi kuin vasen ja törröttää
päästä suurena punaisena, kiiltävänä ja ryppyisenä. Mutisten: "tuon
espanjalaisen paisuneen korvan tunnen milloin tahansa", kokoaa Mastic
siis matkatavaransa, joita ei ole paljon, ja seuraa heidän jäljessään
vaunuista ulos.
Junasillalla huomaa hän, että amerikkalainen poika ja tyttö ovat
kadonneet -- he ovat luultavasti suoraan menneet laivaan.
Molemmat miehet, jotka ovat vetäneet hänen huomionsa puoleensa,
kuiskivat espanjaksi keskenään, ja kun Mastic ei ole kylläksi
perehtynyt tähän kieleen ymmärtääkseen sitä sivusta kuullen,
menee hän verkalleen laivaan. Siellä odottaa hän, kunnes molemmat
Espanjalaisetkin tulevat maaporrasta myöten, ja huomaa silloin, että
niilläkin on piljetit Key Westiin, ja että tuo omituisella korvalla
varustettu kutsuu toista Pabloksi ja itse nimeltään on Juan.
Kello on nyt kymmenen illalla; irroitettuaan kiinnitysköytensä höyryää
matkustajalaiva Tampalahdelmaa pitkin ja ulos aavalle Meksikonlahdelle;
niin kääntyy se etelään päin ja suuntaa kulkunsa suoraan Key Westiin
pitkin pitkää Floridan rannikkoa koralliriuttoineen, luotoineen ja
pikku saarineen.
Varmana, ettei mitään tärkeää voi tapahtua yön kuluessa menee
salapoliisi hyttiinsä ja herää aamulla ulkona kesäisen sileällä
merellä, tyynellä kuin sisäjärven vesi, ja jonka ainoat väreet
syntyvät nopeasti kiitävän Olivetten pyörivien propellien
vaikutuksesta.
Aamiaisella laittaa mr Mastic, että hän saa paikan amerikkalaisen pojan
ja tytön vieressä, mutta hän ei saa heidän keskustelustaan mitään
enempiä tietoja, kuin mitä oli saanut jo edellisenä iltana, paitsi että
heidän isällään on, lukuunottamatta joitakuita pikku purjeveneitä,
myöskin suuri höyry huvijahti.
"Onpa oikein hävytöntä", nurisee poika, "että Indran piti päistikkaa
saada 'Lentokala' tuolle huviretkelle Palm Beachiin, juuri kun me
tulemme kotiin. Eikö hän saanut kyllikseen seuraelämästä New Yorkissa
viime talvena?"
"Kyllä tiedän, miksi hän tahtoisi mennä sinne", nauraa Gertrud: "meidän
Billymme on kait Poncianassa hotellissa."
"Meidän Billymme kuuluu olleitten ja menneitten joukkoon", muistuttaa
Rex; "Indra antoi mr William Arthur Severancelle eropassit kaksi
kuukautta sitten. Billy suuttui ja matkustelee nyt terveydekseen."
Pojan muoto muuttui ajattelevaksi, ja hän jatkaa: "Minun mielestäni
on Indra käyttäytynyt kuin pöllö. Billy Severance oli siivoin poika,
minkä koskaan olen tuntenut -- ja niin antelias sitten! Olisitpa nähnyt
päivälliset, jotka hän tarjosi minulle eräänä iltana Unioni-klubissa.
Hän ei koskaan väsynyt miettimään, mikä minua huvittaisi. Olen usein
luullut, että hän oli minuun rakastunut."
"Se oli siksi, että hän oli Indraan pikiintynyt, sinä itserakas poika",
vastaa miss Gertie. "Mutta minusta on hirmuisen ikävä, että Indra
antoi hänelle rukkaset. Billymmehän laittoi aina mitä rattoisimpia
joululahjoja ja somimpia pääsiäiskortteja. Minä juuri rupesin
pelkäämään, että jotain oli hullusti, kun en kolmeen viikkoon saanut
mitään. Miksikä Indra heitti Billyn sikseen?" puhkeaa hän melkein
uhkaavasti sanomaan!
"Luulevaisuutta!" sanoo Rex lyhyesti.
"Luulevaisuutta? Indrako luulevainen?" huudahtaa Gertie ja aukasee
epäilevänä silmänsä seljälleen.
"Eipä, Billy se oli Othellona", vastaa poika. "En oikein tunne
yksityisseikkoja, mutta luulen, että se koski tuota von Stanep-pöllöä
saksalaisessa lähetyskunnassa -- häntä, joka tanssi kotiljongia niin
hyvin, venäläiseen tapaan -- juuri kuin hyppiminen. Tiedäthän, että
Indra ei ole tottunut kuulemaan läksytyksiä... Billy Severance nuhteli
häntä vakavasti -- ja hehän eivät olleet vielä kunnollisesti kihloissa,
vaan olivat vasta tulemaisillaan. Ensi kerralla kun Billymme tuli
vieraisille Indra 'ei ollut kotona.' Hän tuli taas, ja miss Vanstone
edelleenkin oli ulkona. Hän pistäysi kolmannen kerran, ja miss Vanstone
ei ollut vieläkään tullut kotiin. Silloin oli William Arthur Severance
matkustajain joukossa ensimäisellä Eurooppaan menevällä höyrylaivalla.
Kuukautta myöhemmin tuli hän takaisin, mutta häntä ei koskaan meillä
näkynyt, ja silloin -- silloin luulen Indran alkaneen katua. Se oli
varmaankin ensi kerran koko elämässään. Hän on ollut niin tottunut,
näetkös, että kaikki ovat häneen ihastuneet, ettei ymmärrä antaa
arvoa onnelle, kun se tulee. Tiedätkö, mitä klubissa väitettiin hänen
Billylle sanoneen. Niin, että hänen pitäisi alkaa tehdä työtä!"
"Tehdä työtä", puhkeaa Gertie hämmästyneenä sanomaan. "Mutta
Billyllähän on rahoja kasottain."
Niin on! Mutta niin juuri oli Indra hänelle sanonut, -- että hänen
pitäisi alkaa tehdä työtä... ryhtyä johonkin -- tulla joksikin. Onpas
siivoa sanoa miehelle, joka on oikein miesten mies ja niin monta
kertaa voittanut rekordin pallosilla ja kilpasoudussa, ja joka taitaa
ajaa nelivaljakkoa kuin kukaan, ja joka voisi olla yhtä taitava
asianajaja kuin Joe Choate, sanotaan, jos vaan olisi viitsinyt tutkia
lakitiedettä, mutta sitä hän ei ole. Ja sellaiselle miehelle väitetään
Indran sanoneen, että hänen pitäisi alkaa _tehdä työtä_! Siitä voi
oikein voida pahoin ja Rexin kasvot selvästi näyttivät hänen tunteensa.
"Muuten tiesi meidän Billymme tarkoin, minkälaisista namusista minä
parhaiten pidin", säestää miss Gertie ja lisää huoaten, muistellessaan
kadotettuja namusiansa: "Indra on todellakin menetellyt oikein
perkityperästi. Kyllä minä kerran asian isälle selitän. Hän antaa
Indran liiaksi saada tahtonsa täytetyksi."
"Niin, me olemme kaikki lelliteltyjä lapsia", nauraa Rex. "Mutta
mennään nyt kannelle vähän liikkumaan. Tunnen, että tarvitsen liikettä
nyt, kun en itseäni enään harjoita."
Samassa kun molemmat nuoret nousevat pöydästä, lopettaa salapoliisi
aamiaisensa ja menee myöskin kannelle viettämään laiskehtivaa,
uneliasta, troopillista päivää; hän ajattelee nimittäin älykkäästi,
että molemmat espanjalaiset, jotka nousevat ylös puolenpäivän aikaan ja
selvästi eivät ole tuttuja kenenkään matkustajan kanssa, huomaisivat
jokaisen vakoilemisyrityksen.
Sen vuoksi ei hän huoli pitää heitä silmällä, vaan mutisee: "Arvelen
asian kyllä Key Westissä kehittyvän", sekä antautuu Tampassa ostamansa
romaanin lukemiseen.
Hyvän päivällisen jälkeen huomaa hän itsensä vahvistuneeksi,
elvystyneeksi ja valmiiksi mihin tahansa, mikä voi sattua, kun laiva
kolmen seuduissa lähenee Key Westiä.
Olivetten kannelta näyttää tämä paikka kauniilta kaupungilta, jossa on
kaksi- tai kolmekymmentä tuhatta asukasta, ja jonka etusivu viettää
Floridasalmen sinivesiin päin ja muita sivuja kehystää mitä vihrein
troopillinen kasvullisuus. Tänä ehtoopäivänä on sillä hiljainen,
rauhallinen asioimismainen ulkonäkö, ja vaikka ulkopuoleltaan
espanjalainen ja sydämeltään kuubalainen, on se sen kautta jyrkkänä
vastakohtana Havannalle, joka vaan sata peninkulmaa eteläänpäin,
saman tyynen meren rannalla, nyt vaikeroi Weylerin [Weyler oli
espanjalaisten ylipäällikkö Kuubassa] verestä tiukkuvassa kädessä, ja
jonka kadut ovat peljästyneitä kaupunkilaisia tulvillaan ja vankilat
kuolemaisillaan olevia valtiollisia vankeja täpötäynnä. Mutta Key
West onkin vapaan Amerikan tähtilipun turvassa, kun taas Havannan yli
liehuu Espanjan lippu, Alban [julmuudestaan tunnettu Alban herttua oli
vv. 1507-1573 Espanjan ylimaaherrana Alamaissa vapaussodan aikana
espanjalaisia vastaan] keskiaikaisen raakuuden vertauskuva, mikä
yhdeksännellätoista vuosisadallamme on taas henkiin herännyt yhtä
julmasti verenhimoisena ja yhtä ryöstönhaluisena, kuin silloinkin kun
sen kolmesataa vuotta sitten espanjalaisen armadan [armada oli nimenä
laivastolla, jonka Espanjan kuningas Filip II v. 1588 lähetti Englantia
vastaan, mutta joka kokonaan joutui häviöön] häviö ja Hollannin
tasavallan syntyminen hautasivat alleen.
Nähtävästi välittämättä Havannan suruista Golfivirran [Golfiksi
sanotaan merenvirtaa, joka lähtee Meksikon lahdesta ja kulkee
koilliseen poikki Atlannin valtameren] tuolla puolen, sijaitsee siinä
Key West iloisena ja hymyilevänä haalean merituulen henkäyksissä. Sen
kadut ovat täynnä ihmisiä, jotka työskentelevät rauhallisissa toimissa.
Pesusienen pyytäjät tyhjentävät veneitään, höyrylaivat purkavat
tupakkilastejaan laiturille, troskia ajelee katuja pitkin, ja
sähkölamput syttyvät ja loistavat troopillisessa hämärässä kuni
jättiläismäiset tulikärpäset.
Mutta kaikki tämä ei vedä mr Masticin tarkkaavaisuutta missään
suuremmassa määrässä puoleensa Olivetten liukuessa Plantagelaiturin
vierustaa pitkin. Hän on nähnyt kaupungin monta kertaa ennen
ajellessaan tupakin salakuljettajia takaa tässä osassa Floridaa. Sen
Panamahattuisen väestön vallitseva espanjalainen leima, sen sivukatujen
kuubalainen ulkonäkö, sen neekerikuskit Espanjalaisine mongerruksineen
ja typerine naamoineen ovat kaikki hänelle tutut.
Tällä hetkellä jakaa hän huomionsa amerikkalaisten ja kahden
espanjalaisen kesken, jotka selvästi ovat heitä seuranneet.
Äkkiä puhkeaa Rex Vanstone sanomaan: "Katsos, Gertie! Tuossa se on! --
_Lentokala_! Ja hitto soikoon, eikö sillä ole höyry vireillä! Meillä on
onni! Me olemme jo tänä iltana Smaragdisaarella perillä!"
"Ehkä isä tai Indra on laivassa", huudahtaa miss Gertie ja lentää
kannen yli; veli jäljessä.
Nuorten kiihkeitten eleitten ohjaamana havaitsee mr Mastic satamassa
olevien alusten joukossa komean pleasurejahdin, kylläksi suuren
voidakseen mukavasti purjehtia näissä tyynissä kulkuvesissä, mutta
tuskin kylläksi vahvan pitkälle valtamerimatkalle. Se on noin
sata viisikolmatta jalkaa pitkä, makaa syvästi vedessä, sillä on
kevyt, norea, valkoiseksi maalattu runko ja nähtävästi voimakas
kone. Ruokasali keskellä laivaa ja ohjaushytti heti heti sen
edessä kohoutuvat miellyttävästi lumivalkoiselta kannelta, jonka
takaosaa peittää vaalea, rantuinen aurinkoteltta. Peräpeiliin on
maalattu _Lentokala_, ja kokkaa koristaa kaljoonikuva, kuvaava
tätä päiväntasaajaseutujen kulkuvesien sievää pikku asukasta.
Kokonaisuudessaan on jahti sangen mukava alus, ja huomatessaan sen
suuret propellit lyhyen, täyteläisen savutorven ja koneelle annetun
runsaan tilan päättää salapoliisi, että sen täytyy kauniilla säällä
kulkea vähintäin viisitoista solmuväliä.
Salapoliisin tehdessä näitä havannoita ovat molemmat sisarukset
innokkaasti puhelleet.
"Rex", huutaa miss Gertie, "luuletko, että isä olisi laivassa?"
"Sinä et juuri käsitä laivoista mitään!" pilkkaa hänen opastajansa.
"Kuinka isä voi olla Lentokalassa, kun omistajan lippu ei ole
nostettuna?"
"No niin, joku laivassa kaikissa tapauksissa on", vastaa nuori tyttö.
"Olen varma, että he minut havaitsevat. Katsoppas, tuossa lähtee vene
liikkeelle! Sinä et juuri käsitä laivoista mitään, Rex! Olen varma,
että se on isä."
"Varma, että se on isä?" matkii nuori Vanstone nauraen. "Onko isällä
hiilenmusta tukka ja mustat viikset? Ei kait vaan ukko ole alkanut
värjätä harmaita kutriaan?"
"Oo, Rex, se olisi hirveätä! Värjätty tukka merkitsisi tulevaa
äitipuolta, ja sinä tiedät, ettei Indra enkä minäkään voisi semmoista
sietää."
"Noo, tällä kertaa voit olla tyyni", nauraa poika, "sillä tukka ei ole
värjätty, ja tuo roikale, jonka näemme, on espanjalainen, jolleivät
silmäni minua petä."
Ja uudestaan silmäten lähenevää venettä, joka nyt on melkein aivan
vieressä, lisää hän: "Kuka hiisi se saattaa olla?"
Sen saa hän pian tietää. Valkoiseen Panamahattuun ja keveään
troopilliseen pukuun, jolle punanen, vyötäryksen ympäri taiteellisesti
poimiteltu silkkivyöhyt antaa raakamaisen vivahduksen, puettu herra
tulee maaportaiden yli, joka nyt yhdistää höyryaluksen laituriin, ja
hänen sanottuaan pari kiireellistä sanaa kapteenille, lähenee tämä
molempia nuoria amerikkalaisia ja sanoo: "Mr ja miss Vanstone, sallikaa
minun esitellä don Estrabon Balasco, joka on kysynyt teitä!"
"Ah, olen ihastunut huvista", huomauttaa espanjalainen kumartaessaan
kohteliaasti maailmanmiehen tavoin. "Teidän isänne kirjoitti, että
te ehkä tarvitsette minun höyrypurttani, mutta onneksi on teidän oma
jahtinne täällä. Minä olen rohjennut... tarkastaa sitä." Hän kenties
hieman epäilee viimeisiä sanoja lausuessaan. "Se on täysin selvä
Smaragdisaarelle lähtemään."
Tämän tapahtuessa tutkii Mastic herraa, jonka luo hänet on lähetetty
Key Westiin, ja jonka hän jo ulkonäöltä tuntee. Hän huomaa, että
Estrabonilla on tummat salamoivat silmät ja hyvin mustat viikset, että
hän on hoikka, mutta vahvarakenteinen ja hänellä on tuota notkeaa,
mutta miellyttävää somuutta, joka on kastilialaiselle rodulle
omituinen, etenkin kun sitä on oleskelu troopillisissa maissa
hervaissut ja veltostuttanut.
Señor [herra] Balasco on, ulkomuodosta päättäen, tuskin
kolmenkymmenen vanha, mutta nuoruudestaan huolimatta yksi suurimpia
sikaritehtailijoita Key Westissä, missä hänen tehtaansa hallussa on
suuri tontti pääkadulla ja hänen tehdasmerkkinsä on hyvin tunnettu
ja hänen liikkeensä nähtävästi yhtä laaja kuin kenenkään tässä
kaupungissa, joka etupäässä harrastaa sikareja, sikaretteja,
pesusieniä ja kuubalaista isänmaanrakkautta.
Masticin tarkkaan häntä tarkastellessa puhelee espanjalainen vilkkaasti
molempain nuorten kanssa.
"Niinmuodoin olette te señorita [herrasnainen, rouva tai neiti]
Vanstone", sanoo hän kääntyen Gertien puoleen! "Olette kait tulleet
Floridaan, arvelen, lepäämään kaikkien New Yorkin huvien jälkeen."
Señorin silmäys ja käytös ilmaisevat kunnioitusta. "Hän pitää minua
nuorena daamina", ajattelee tyttö ihastuneena ja kiinnittää parin
kiitollisia silmiä häneen.
Mutta nämä melkein kyynelöityvät, kun Rex poikamaisen vilpittömästi
puhkeaa sanomaan: "Oo, älkää pitäkö häntä Indrana -- se olisi kauhea
pukki. Ja älkää tuomitko Indraa meidän mukaamme. Indra on aivan eri
luokka yksinään."
"Oo, Rex, kuinka voit niin sanoa?" mutisee Gertie rukoilevasti. "Indra
on vaan kaksi vuotta minua vanhempi."
"Kaksi vuotta ja yksitoista kuukautta", sanoo nuorukainen
matemaattisella ja julmalla tarkkuudella.
Mutta Balasco on taitava maailmanmies, ja vaikka hän salaa hymyilee
sisarusten pikku riidalle, tekee hän valtioviisaasti siitä lopun
virkkamalla: "Tulkaa tätä tietä. Minä osoitan teidät veneesenne,
señorita Gertrud. Laiturilta vedenpintaan on muutamia portaita.
Minä olen tarkastellut Lentokalaa ja huomannut, että se on hyvin
nopeakulkuinen; kolmessa tunnissa olette te isänne sylissä. Hänelle
toivon teidän vievän syvimmän kunnioitukseni. Jonakin päivänä, ehkä
pian -- mr Vanstone on minua kutsunut -- saan ehkä kunnian tehdä teille
kaikille tervehdyskäyntini viehättävällä Smaragdisaarella."
"Se on oleva hauskaa", mutisee miss Gertrud Balascon saattaessa
häntä maaportaan yli hidalgon kohteliaalla arvokkaisuudella, ja
tullivirkamiehet, joilla ei ole mitään enempää tehtävää, seuraavat
heitä höyryaluksesta.
Mastic, joka välinpitämättömästi katselee heitä, tulee sillä aikaa
kahteen johtopäätökseen. Ensiksikin, että on tapahtunut jotain, joka
on saattanut miss Indra Vanstonen äkkiä lykkäämään eli aivan sikseen
jättämään huviretken Palm Beachiin, koskapa Lentokala nyt on Key
Westissä, ja toiseksi, että Balasco on syystä tai toisesta käyttänyt
tätä tapausta tarkastaakseen aluksen.
Mutta äkkiä salapoliisi herää mietteistään. Hänen ympärillään
aaltoilee ihmisjoukko, joka tavallisesti tunkeilee laiturilla jonkun
Florida-aluksen saapuessa -- pesusienen pyytäjiä, satamajätkiä,
kaupunkilaisia, syntyperältään enimmäkseen Kuubasta, matkailijoita,
jotka viettävät pari troopillista päivää tuolla ihanalla troopillisella
saarella, sikaritehtailijoita, polttaen välttämättömiä sikarejaan,
kauniita, tummasilmäisiä Espanjalaisia tyttöjä eri sikaritehtaitten
pakkausosastoilta, sekä tavallinen läjä neekereitä ja neekerisikiöitä,
jotka täydentävät tämän kaupungin väestön, jossa on jos jonkin värisiä
iholtaan -- valkoisia, keltaisia, shokolaadinruskeita ja mustia, mutta
enimmäkseen mustia.
Tästä joukosta kuuluu aivan salapoliisin takana muutamia sanoja, jotka
panevat hänet säpsähtämään:
"_Caspita!_ Don Balasco kietoelee mustekalakäsiään noitten kahden
pienen Espanjaa vastaan juonittelijan ympäri!"
Thomas Duff Mastic on varma siitä, että ääni on toisen
rautatievaunuissa olleen espanjalaisen. Hän ei kuitenkaan suoraapäätä
käänny ympäri, vaan katselee välinpitämättömästi venettä, jota kaksi
rotevaa jahdin kansimatroosia soutavat pois don Balascon viipottaessa
jäähyväisiä nuorille anerikkalaisille ja huutaessa, että hän lähettää
heidän matkatavaransa heidän jäljestään neljännestunnin kuluessa.
Mastic kääntyy nyt nopeaan ja näkee edessään mahtavakorvaisen
Espanjalaisen. Hänen vieressään seisoo hänen toverinsa rautatieltä.
Puoli minuuttia myöhemmin kiiruhtaa don Balasco kevein askelin jälleen
laiturille, sekoittuu väkijoukkoon ja aikoo nähtävästi ryhtyä nuoren
Vanstonen ja hänen sisarensa matkatavarain lähettämiseen.
Samassa menee tullisalapoliisi hänen luokseen ja sanoo: "Don Estrabon
Balasco, luulen minä. Minut on raha-asiain toimituskunta määrännyt
teidän luoksenne."
Vaikka tämä ilmoitus tehdään puoliääneen, näyttää se sikaritehtailijaan
vaikuttavan sähköiskun tavoin. Hän kalpenee ja kuiskaa: "Ymmärrän,
mutta älkää puhutelko minua julkisesti -- se voi koskea henkeäni.
Tulkaa kotiini luokseni kaikessa hiljaisuudessa kahdeksan aikaan
illalla."
Vastausta odottamatta rientää señor Balasco taas laivaan ja alkaa
innokkaasti kysellä perämieheltä, eikö hän saisi nuorien
amerikkalaisten matkatavaroita heti maalle viedyiksi.
Salapoliisi katsoo hänen jälkeensä ja ajattelee: "Tulimaista, sepäs
oli odottamatonta! Tuo herrasmies on petturi kuubalaisia kohtaan ja
pelkää henkeänsä. Senpä tähden minut onkin määrätty hänen luoksensa."
Sitten repii hän äkkiä tukkaansa seuraavan arvoituksen johtuessa hänen
mieleensä: "Mitä tuhatta tuolla suorasuisella amerikkalaisella pojalla
ja hänen sievällä pikku sisarellaan on tekemistä Espanjaa vastaan
suunnattujen salahankkeitten kanssa?"
Toinen luku.
Sikaritehtailija Key Westissä.
Tälle ongelmalle ei mr Mastic heti löydä ratkaisua näytellessään
huolimattoman näköisenä matkailijaa ja pannessaan merkille, että
Lentokala lähtee saaren eteläisen niemen ympäri ja edelleen itäänpäin.
Koska hän ei pidä julkisuudesta Russel Housessa, menee hän syrjäiseen
ja vaatimattomaan hotelliin ja asettuu sinne ilmoittaen nimekseen
Robert Johnson ja julistaen emännälle, että hän oli tullut sinne
katsomaan, voisiko hän hankkia joukon huokeita pesusieniä pohjoisille
markkinoille.
Sen tehtyään jättää Mastic matkatavaransa sinne ja ryhtyy aikaa
tappamaan ajelemalla ympäri kaupunkia yhdessä Key Westin kiitetyistä
huokeista ja huonohoitoisista troskista. Kuski on yhtä vanha kuin
huonoruokkoinenkin neekeri, jonka kieli kumminkin on liukas ja
liikkuva, vaikka hänen jäsenrikkoinen hevosensa joskus osoittaa
empimätöntä taipumusta olla paikaltaan hievahtamatta. Matka on maksava
ainoastaan viisikolmatta centtiä, niin että Mastic katsoo itsellään
olevan varoja pikku juomarahaksikin.
Tällä ajoretkellä hämmästyy salapoliisi taas nähdessään, kuinka suuri
Estrabon Balasco & C:on sikaritehdas näyttää olevan, ja koettaessaan
saada kuskiaan puhelemaan paikallisista olosuhteista saa hän tietää don
Estrabonin yksityisasunnon osoitteen sekä pari muuta tärkeänlaista
tietoa.
"Onpas tuo Balascon tehdas koko suuri", huomauttaa hän huolimattomasti
troskan täristessä sen suuren rakennuksen ohi.
"On, massa" [= herra], vastaa neekeri, joka päinvastoin kuin Key Westin
tavalliset mustat, on puoleksi amerikkalainen. Rotunsa tavallisella
oppivaisuudella on hän omistanut itselleen jonkun verran luontoperäistä
kuubalais-isänmaanrakkautta, sekoitettuna suurella määrällä
epäkieliopillista espanjalais-siansaksaa. "Don Estrabon on suuri massa
tässä kaupungissa. _Mucho grande_! Hän on yhtä viekas kuin yankee,
[yankeeksi sanotaan Yhdysvaltojen pohjoisosien asukkaita] _sabe_!"
"Viekas kuin yankee? Tekeekö hän parempia sikareja kuin muut hidalgot
näillä seuduin?" kysyy Mastic.
Vastaus, jonka hän saa, kummastuttaa häntä.
"_Diablo_, siinä juuri on hänen viekkautensa! Täytyy olla _tabaco_
tehdäkseen cigarros. Toiset, ne eivät saa _tabaco_. Don Balasco hän saa
_mucho... mucho tabaco_!"
"Ollakseen isänmaanystävä tuntuu Balasco erittäin hyvin tulevan toimeen
espanjalaisten virkamiesten kanssa", ajattelee Mastic ivallisesti
hymyillen, Sitten kysäsee hän: "Don Balascohan on isänmaanystävä, Cuba
libre, vai?"
"On, hän on oikea kuubalainen: hän saa _mucho tabaco_ Habanasta", lisää
neekeri, ikäänkuin nämät molemmat asiat seuraisivat toisiaan, vaikka
salapoliisi pitää, että se on jotenkin kummallinen yhdistys.
Ajelemisen jälkeen huomaa Mastic pikku hotellissa, että kaikki ovat
yhtä mieltä Balascon alttiudesta Kuuban asialle.
Aterialla teroittaa sitä hänelle sikarityömies, joka istuu hänen
vieressään ja vastaukseksi tullimiehen kysymyksiin sanoo: "Niin,
don Estrabon on _Cuba libren_ uskollinen ystävä. Hänellä ei ole
palveluksessaan ketään muita kuin saarelta maanpakoon ajettuja --
isänmaanystäviä, jotka antavat osan viikkopalkastansa hyvän asian
edistämiseksi. Yhtenä näistä kunnioitan häntä. Espanjan vihollisille
olisi kova isku, jos hänen tehtaansa täytyisi sulkea ja hänen
kuubalaiset sikarityömiehensä joutuisivat palkattomiksi. Huomaten
tämän, on don Balasco sotapäällikön rohkeudella ja yankeen viisaudella
ryhtynyt sellaisiin toimenpiteisiin, että hänen tupakkivarastonsa päivä
päivältä lisääntyy, kun toiset suuret tehtailijat täällä tuskin saavat
ainoaakaan lehteä käsiinsä."
Näiden ajatusten valtaamana menee salapoliisi määräystensä mukaisesti
kahdeksan aikaan don Balascon huvilaan, joka on eräällä syrjäkadulla
banaanien, palmujen ja kookospähkinäpuiden keskellä ja näyttää mitä
suloisimmalta rauhalalta.
Huvila on puinen, valkeaksi maalattu ja sillä on leveät verannat ja
vihreät venetsialaiset akkunavarjostimet. Se on ulkoasultaan kokonaan
amerikkalainen, eikä espanjalainen, vaikka riippumatto heiluu
verannalla ja vihjaa päivällisunista trooppisessa kuumuudessa.
Pääkäytävällä on sähkösoittokello, jota koskettua musta palvelija avaa
oven ja osoittaa Masticin arkihuoneeseen.
"Don Balascoa pidättävät nyt muutamat herrat ruokasalissa. Minä
annan hänelle nimikorttinne samalla", sanoo musta palvelija vietyään
salapoliisin sisään.
"Minulla ei ole nimikorttia mukanani", on tämän vastaus, "mutta
olkaa hyvä ja sanokaa herralle, että henkilö, jonka kanssa hän sopi
yhtymisestä kahdeksan ajoissa, on täällä. Hän kyllä ymmärtää."
Palvelijan poistuttua katselee tullivirkamies ympärilleen huoneessa
ja huomaa sen olevan sisustetun amerikkalaiseen tyyliin pohjoismaisen
mukavasti ja etelämaisen vilvakkaasti, koska sen ikkunat viettävät
suoraan ulos leveälle pylväskäytävälle. Kynttiläkruunu levittää
häikäisevää valoa huoneeseen, ja sen valossa pistävät silmiin muutamat
kauniit taulut ja jotkut kallisarvoiset esineet parissa pienessä
vanhantyylisessä kaapissa. Salapoliisin tarkastellessa näitä viehättää
häntä, jolla on tarkka silmä naisellista ihanuutta huomaamaan, äkkiä
muutaman kaapin päällä komeissa kehyksissä oleva nuoren naisen
valokuva. Se on erinomaisen hienosti väritetty ja esittää tyttöä,
jolla on vaaleanruskea tukka, hymyilevät sinisilmät ja ihastuttava
vartalo, minkä kauneus esiintyy täysin, nuori neitonen kun on soreaan
tanssipukuun puettuna.
"Tulimmaista! Tuo ei olekaan mikään mustasilmäinen espanjalainen
señorita", hymähtää Mastic itsekseen, sillä nuori nainen
valokuvassa näyttää empimättä amerikkalaiselta. Kasvonpiirteet ovat
anglosaksilaiset, ja kasvonjuonteilla, vaikka ne ovatkin iloiset ja
säteilevät, on tuo päättäväisyyden ja itsenäisyyden piirre, joka on
Yhdysvaltojen tyttärille omituinen.
Samalla aikaa kun salapoliisi tekee tämän havainnon, huomaa hän,
että sanoma hänen tulostaan on heti tehnyt vaikutuksen henkilöön,
jota hän hakee. Hän kuulee don Balascon pehmeällä kastilialaisella
äänellä sanovan ulkona eteisessä -- espanjaksi -- kieli, jota Mastic
partioretkillään on hieman oppinut:
"Muistakaa, että olette sikarityömiehiä. Tulkaa ja pyytäkää työtä
tehtaassani huomenna."
Tullivirkamies, jonka mielestä tämä on jotensakin omituinen kehoitus
väelle, joka etsii paikkaa, heittää silmäyksen eteiseen ja näkee
valtavan korvan katoavan sisäänkäyntiovesta.
Seuraavana silmänräpäyksenä tulee hänen isäntänsä häntä vastaan
ojennetuin käsin ja sanoo ystävällisesti äänellä, joka on niin
hiljainen, että se on melkein kuiskaava: "Toivon, etten ole antanut
teidän odottaa, señor Mastic."
"Minä olen viettänyt ajan hyvin hupaisesti", vastaa amerikkalainen,
joka ei voi silmiään valokuvasta kääntää.
"Ah niin", huomauttaa Balasco ja pitää valokuvaa valoa vasten. "Hän on
niin kaunis, että hänen täytyy viehättää jokaista miestä. Tahtoisin
tietää, ken hän on."
"Ettekö tiedä, mikä hänen nimensä on?" kysyy salapoliisi kummastuneena.
"Siitä ei ole minulla aavistustakaan", vastaa espanjalainen keveästi
huoaten: "Minä sain valokuvan aivan asioimismaisesti."
"Asioimismaisestiko?"
"Niin, te ehkä tiedätte, että ammatissani on tavallista tehdä
sikarilaatikkojen kannet houkuttelevammiksi kiinnittämällä
niihin kauniitten naisten muotokuvia. Näyttelijättärille ja muille
muotikaunottarille on se puffia. Mutta teatterivarasto on melkein
tyhjennetty, ja meillä on New Yorkissa asiamies, jonka toimena on
etsiä liikkeellemme sopivia uusien kaunottarien muotokuvia. Hän lähetti
minulle tämän valokuvan, -- hän on arvattavasti tavannut sen jonkin
valokuvaajan luona, joka on tehnyt konkurssin tai muuten muuttanut
varastonsa rahaksi."
"Ja nyt se on luultavasti Estrabon Balasco & C:on tehdasmerkkinä",
hymyilee Mastic.
"_Por Dios_! Eipäs!" puhkeaa espanjalainen sanomaan. "Tämä ei ole
semmoisen naisen kuva, joka tahtoisi ihanuuttaan sikarilaatikon
kannella näytellä. Minä olen antanut erään maalarin värittää sen ja
ihmettelen joskus, onkohan elävä alkukuva puoleksikaan niin viehättävä
kuin muotokuva." Juurikuin innokasna muuttamaan keskustelualuetta
alentaa Balasco sitten äänensä kuiskaukseksi ja huomauttaa:
"Tullinhoitaja on minulle ilmoittanut, että Yhdysvaltain hallitus on
teidät lähettänyt luokseni. Tulkaa kanssani ruokasaliin, niin saamme
asiasta tuumia sikarin ja viinilasin ääressä."
"Mielelläni otan sikarin ja viinin vastaan", vastaa ujostelematon
amerikkalainen ja seuraa don Balascoa valaistun eteisen kautta
huvilan toisessa päässä olevaan huoneeseen. Täällä viekoittelevat
uhkeat hopeakalut, tamminen veistoksilla koristettu bufetti ja
aterian jäännökset, joka paremmin olisi sopinut ruhtinaalle kuin
sikaritehtailijalle, mr Masticin kummastuneena virkkamaan:
"Tulimaista!"
"Te pidätte asunnostani", huomauttaa Estrabon. "Niin, ei se ole
niin huono nuorellemiehelle Key Westissä. Sallikaa minun kestittää
teitä espanjalaisella vierasvaraisuudella. Tässä viinissä --" hän
kaataa täyteen lasin -- "on minulla kunnia juoda teidän ja korkean
presidenttinne malja."
"Maljanne!" vastaa Mastic ja tyhjentää sisäänsä jotakin, jota hän
ei voi kuvata, mutta joka tuntuu hänestä lienteämmälle kuin hienoin
Bourgogne ja suloisempimakuiselle kuin sokeripalmun mehu.
"Mitäs punssia tämä on?" puhkeaa hän sanomaan tyytyväisesti maiskuttaen
ja syvään hengähtäen.
"Punssia? Por Dios! Se on Madeiraa vuoden 1850 sadosta -- lasiko
lisää?"
"Minä en kiellä", vastaa salapoliisi. "Otan vierasvaraisuutenne vastaan
yhtä mieluisasi! kuin sitä tarjotaankin."
"Silloin toivon, että sikarini maistuvat teille", virkahtaa don Balasco
ja tarjoaa tullimiehelle havannan, joka saapi tämän, pari kertaa
koetellen vetäistyään, selittämään: "Hitto vieköön! Nämät ovat paremmat
kuin ne sikarilajit, joita milloinkaan olen ottanut takavarikkoon,
ja kumminkin olen minä niitä ottanut jotakuinkin useita Floridan
salakuljettajilta."
"Ne ovat _Regalias Imperiales_, erityisesti Kuuban kenraalikuvernööriä,
Venäjän tsaaria ja minua itseäni vasten valmistettuja", huomauttaa
espanjalainen, "Teidän pitää koettaa tänä iltana nauttia niistä, sillä
kenties ette saa koskaan enään tilaisuutta siihen, jollette vaan taas
tule minun luokseni vieraisille."
"Silloin otan sanastanne kiinni", nauraa Mastic. "Te kait annatte
anteeksi, mutta se on tapani" -- ja hän täyttää taskunsa laatikosta.
"_Diantre_", hymyilee Estrabon, vaikka hän näyttää hiukan
kummastuneelta. "Toivon, että osoitatte samaa intoa, kun on otettava
kiinni roistot, joiden jäljille tahdon teidät päästää."
"Keitä ne ovat?"
"Sen sanon teille pian, mutta ensin..." Espanjalainen menee kiiruusti
ikkunaovien luo, avaa ne ja heittää varovaisen silmäyksen verannalle,
sulkee ne ja laskee ikkunaverhot, menee sitten ovelle, jonka hän sulkee
ja panee salpaan, ja kuiskaa tullessaan tullivirkamiehen luo, joka
välinpitämättömästi on tarkannut häntä: "Sekä teidän että minun henkeni
voisivat joutua vaaraan, jos joku kuuntelisi meitä. Nuo roistot eivät
epäilisi uhrata ketä hyvänsä kirotulle asialleen." Espanjalainen puree
valkoiset, vahvat hampaansa yhteen viime sanoja lausuessaan.
"Mikä on lurjuksien nimi?" kysyy salapoliisi kesken imasuja
sikaristaan, jonka tuoksu tuntuu hänestä jostain Floridasaaresta
lähtevältä tuulahdukselta ananaasien ollessa kypsymäisillään.
"Lurjukset, joita tarkoitan, ovat Kuuban puoluelaiset tässä kaupungissa
ja Floridassa."
"Sepä oli jotensakin kummallinen selitys kuubalaiselta
isänmaanystävältä kuin te!" sanoo Mastic nauraen.
"Kuubalainen isänmaanystävä -- pah!" puhkeaa Estrabon sanomaan ja
jatkaa ivallisesti: "Minä puijaan heitä -- saadakseni tietooni heidän
salaisuutensa!" Silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen jatkaa hän
tyynemmin: "Mutta minun ja teidän välillänne, señor tullivirkamies,
ei voi olla mitään salaisuuksia -- minulla on päällikkönne sana,
että olette vaitelias ja luotettava. Mielelläni saatan teille puhua
että vihaan Kuuban kapinoitsijoita ja olen yksi Espanjan hallituksen
asiamiehiä."
"Ah, sitten luulen ymmärtäväni teitä", vastaa salapoliisi hitaasti.
"Teillä on vihiä matkueesta, joka varustetaan viemään aseita ja
ampumavaroja saaren kapinallisille. Arvaan tahtovanne, että usuttaisin
tullialuksen tai amerikkalaisen sotalaivan heidän niskaansa -- jotain
samantapaista, jota koetin tehdä, kun oli kysymyksessä Kolme ystävää."
"_Diablo! Kolme ystävää_, niin. Jospa voisimme saada kiinni sen
aluksen! Emme täällä, jossa siitä vaan syntyisi oikeudenkäynti, farssi,
ilveily, mutta Kuubassa -- missä me voisimme hakata maahan järkiään sen
kaikkine päivineen!" huutaa espanjalainen verenhimoinen loiste silmissä.
"Sitä en epäile", vastaa Mastic jurosti. "Mutta nuo verilöylyt maksavat
teille enemmän kuin tappionne. Ne ryöstävät teiltä Amerikan kansan
myötätuntoisuuden."
"_Caramba_! Mitä välitämme Amerikan kansan myötätunnosta niinkauan kun
Amerikan valtio aluksineen auttaa meitä?"
"Niin, luulen että olette meidän puolellamme!" vastaa tullimies
synkästi. Ja jatkaa tuhahtaen, välttääkseen keskustelun: "Parempi
käydä kauppaa ja lopettaa politikointi. Olen täällä valtion tehtävissä
suorittamassa velvollisuutta. Milloin luulette, että teillä on sopiva
syy loukata Yhdysvaltojen puolueetttomuutta näiltä osin?"
"Se ei ole heti tarpeen täällä", vastaa Don, "mutta yksi saari noin 30
mailia länteen täältä -- Smaragdisaari."
"Smaragdisaari!" huudahtaa tullivirkailija. "Taivas! sehän on George
Vanstonen koti. Hänen tyttärensä ja poikansa ovat siellä."
"Pyh! Tämä on ovela mies. Hän tuo viattoman perheessä mukanaan --
loistava paikka, ananasplantaasi, kookospalmulehto, pitää ovensa auki,
viihdyttää ystäviään. Mutta hän juonii lähettämällä vahingontekijöitä
Kuubaan; hän on Espanjan vihollinen."
"Millaista kauppaa luulet Vanstonen käyvän? Hän on amerikkalainen
kauppias."
"Millaista kauppaa Yankee kauppias tekee? _Rahaa_!"
"Mutta Vanstone on miljoonamies. Katsokaa vaan hänen pleasurejahtiaan."
"Oo, sepä se kepposen tekeekin!" huudahtaa espanjalainen. "_Caramba_!
Luuletteko, etten tiedä, että hän on miljoonamies? Estääkö se
tavallisesti koskaan yankeekauppiasta tahtomasta useampia miljoonia?
Hän on yankeekauppias, -- tiedättekö, mitä se on? Se on mies, joka
tekee rahasta mitä tahansa. _Por Dios_! Minä tunnen heidät, minä.
Eivätkö muutamat heistä orjainvapautussodan aikana varustaneet salaa
piirityslinjan murtajalaivoja -- ansaitakseen rahoja? Eivätkö suuret
joukot heitä puijaa nyt tullikamarianne tavarain arvostelussa väärillä
tavaraluetteloilla -- ansaitakseen rahoja?"
Tätä syytöstä voi Mastic tuskin valheeksi väittää. Tullisalapoliisina
tuntee hän yankeekauppiasten synnit liian hyvin. Sen vuoksi sanoo hän
lyhyesti: "Mitä syitä teillä on uskoaksenne, että mr Vanstone aattelee
lähettää sissimatkueen Kuubaan?"