Ensimmäinen kohtaus.
Toinen kulma samaa puistoa.
(Holofernes, Nathanael ja Pöllö tulevat.)
HOLOFERNES.
_Satis qvod sufficit_.
NATHANAEL.
Kiitän jumalaa teistä, herra. Teidän pöytäpakinanne olivat teräviä ja
sisältörikkaita; huvittavia, olematta naurettavia, älykkäitä, olematta
teeskenneltyjä, rohkeita, olematta omahyväisiä, uutukaisia, olematta
siltä vääräoppisia. Keskustelin tänä _quondam_ päivänä erään kuninkaan
seuralaisen kanssa, jonka arvo, nimi eli nimitys on Don Adriano de
Armado.
HOLOFERNES.
_Novi hominem tamqvam te_. Hänen huumorinsa on lennokas, puhetapa
peremptorinen, kieli lipeä, silmä kunnianhimoinen, käynti
majesteetillinen ja koko yleiskäytös turhamainen, naurettava ja
pöyhkeä. Hän on liian keimeä, liian konstaileva, liian teeskennelty,
liian eriskummainen, ikäänkuin liian ulkomaalaistunut, jos niin saan
sanoa.
NATHANAEL.
Sangen erinomainen ja valittu _epitetum_.
(Ottaa esiin muistikirjansa.)
HOLOFERNES.
Hän venytteleepi puheliaisuutensa rihmaa hienommaksi kuin hänen
todistelunsa säie sallii. Minä inhoan tuollaisia fanaattisia
fantasmeja, tuollaisia epäseurallisia, turhantarkkoja apinoita,
tuollaisia oikeinkirjoituksen rääkkääjiä, jotka sanovat "nuo", kun
pitäisi sanoa "nuot"; "ne", kun pitäisi ääntää "net" -- n, e, t, eikä
n, e; jotka tavaavat "selän", eikä "seljän"; "lukia" _sine_ j, eikä
"lukija" _cum_ j; "punainen" on "punanen", "haaksi" _vocatur_ "haahti",
"taakse" _abbreviatur_ "taa". Semmoinen on inhoittavaa -- tai niinkuin
hän sanoisi: inhottavaa -- siitä sukeltaa esiin _insania_ -- ne
intelligis; domine? -- mielettömyys, hupsuus.
NATHANAEL.
_Laus deo, bone intelligo_.
HOLOFERNES.
_Bone? bone_, kun pitäisi olla _bene_. Priscianukselle pieni
korvapuusti! Olkoon menneeksi!
(Armado, Tiisa ja Kallo tulevat.)
NATHANAEL.
_Videsne, quis venit_?
HOLOFERNES.
_Video et gaudeo_.
ARMADO (Tiisalle). Spoika!
HOLOFERNES.
_Qvare_ spoika, eikä poika?
ARMADO.
Rauhan miehet, tervehdykseni!
HOLOFERNES.
Sotaisa herra, _salutationem_!
TIISA (syrjään Kallolle). He ovat olleet suurissa kielipidoissa ja
sieltä varastaneet rippeet.
KALLO.
Oo, he ovat jo kauan eläneet sanojen sekalatkulla. Ihmettelen, että
herrasi ei jo ole sinua niellyt sanan verosta, sillä ethän ole
kiireestä kantapäähän niinkään pitkä kuin
_honorificabilitudinitatibus_; helpompi on nielaista sinut kuin
lökari-rusina.
TIISA.
Vait! Jyrinä alkaa.
ARMADO (Holoferneelle).
Monsieur, tehän olette kirjanoppinut?
TIISA.
On oikein, hän opettaa pojille aapiskirjaa. -- Mitä on a, b, takaperin
luettuna, sarvet päällä?
HOLOFERNES.
Bä, _pueritia_, sarvijaakko.
TIISA.
Bä, tyhmä pässi, sarviniekka. -- Kuulette, että hän on oppinut.
HOLOFERNES.
_Qvis, qvis_, sinä kerake?
TIISA.
Yhdestoista kerakkeista, jos te ne luettelette järjestyksessä, taikka
kuudes, jos naikkonne sen tekee.
HOLOFERNES.
Kyllä minä: dee, hoo, jii, koo, ällä, ämmä...
TIISA.
On lammas. Jahka minä jatkan: ännä, pee, ärrä, ässä, tee; nyt te olette
lammas.
ARMADO.
No, kautta _Mediterraneum'in_ suolaisen laineen, sepä sievä isku,
sukkela älyn pisto! Puksis, muksis, pau ja pilkkaan! Sillä sutkalla oli
sarvet.
TIISA.
Ja jos lapsukainen ne panee vanhan miehen päähän, niin tulee siitä
sarvipää.
HOLOFERNES.
Mikä tarkoitus? Mikä tarkoitus?
TIISA.
Sarvet.
HOLOFERNES.
Sinä väittelet kuin _infantia_. Mene hyrrääsi hyräyttämään!
TIISA.
Jos annatte sarvenne hyrräksi, niin kyllä minä hyräyttelen teidän
häpeäänne _circum circa_. Hyrrä aisankannattajan sarvista!
KALLO.
Vaikk'ei olisi minulla muuta maailmassa kuin penni, niin antaisin
senkin sinulle, että saisit ostaa piparkakkuja. Varrohan, tässä on sama
honorarjumi, jonka sain herraltasi, sinä älyn penninkukkaro, sinä
sukkeluuden kyyhkynmuna. Oi, jos taivaan armosta olisit vaikka vain
äpärä-poikani! Minkä onnellisen isän minusta tekisit! Sinä osasit _ad
unkaan_, naulan päähän, niinkuin sanotaan.
HOLOFERNES.
Oo, tuo haiskahtaa lampaan latinalle: unkaan _pro unguem_!
ARMADO.
Taitomies, _praeambula_; me pysymme erillämme barbaareista, me. Tehän
se opetatte nuorisoa köyhäinkoulussa tuolla, missä tuo vuori näkyy.
HOLOFERNES.
Tai _mons_, vaara.
ARMADO.
Niinkuin suosiollisesti suvaitsette, vuoren asemesta.
HOLOFERNES.
Sen teen, _sans question_.
ARMADO.
Herra, kuninkaan suosiollisin mielihalu ja taipumus on onnitella
prinsessaa hänen paviljongissaan tämän päivän takapäässä eli, niinkuin
raaka rahvas sanoisi, iltapuolella.
HOLOFERNES.
Päivän takapää, jaloarvoisin herra, on sopiva, soinnullinen ja tarkka
vastine iltapuolelle; se sana on hyvin keksitty, valikoitu, ihana ja
sopiva, sen vakuutan, hyvä herra, vakuutan.
ARMADO.
Herra, kuningas on jalo ylimys ja minun uskottuni, sen vakuutan,
todellinen ystäväni. Mitä meidän keskemme likeistä tapahtuu, se
sikseen; -- pyydän, ei mitään kohteliaisuuksia! -- pyydän, lakki
päähän! -- ja muiden painavien ja sangen vakavaluontoisten asiain
yhteydessä, jotka todellakin ovat sangen suuripainoisia -- mutta se
sikseen! -- minun, näet, täytyy sinulle kertoa, että hänen armonsa
suvaitsee -- maa ja taivas! -- joskus nojata minun halpaan olkapäähäni
ja kuninkaallisella sormellansa, näin, pidellä minun ulostumiani, näitä
minun _moustaches_; mutta, armas ystävä, se sikseen! Maa ja taivas! en
nyt mitään tarinoita latele. Hänen korkeutensa suvaitsee vissillä
erikoisilla kunnianosoituksilla onnellistuttaa minua, Armadoa, soturia,
paljon kulkenutta miestä, joka on maailmaa nähnyt; mutta se sikseen! --
Kaiken kaikkikaikkeus on se, -- mutta, pyydän, hyvä ystävä, vaiti
siitä, -- että kuningas soisi, että tarjoisin prinsessalle, sille
sulokyyhkyselle, jotakin hupaista näyttelyä, tai näyttökuvausta, tai
naamiaisia, tai ilveilyä, tai ilotulitusta. Hyvin tietäen, että herra
pastori ja teidän oma arvoisa persoonanne ovat verrattomia tällaisiin
_eruptio'ihin_ ja äkillisiin ilonpurkauksiin, niin sanoakseni, olen
tämän saattanut teidän tietoonne siinä mielessä, että pyytäisin teidän
avustustanne.
HOLOFERNES.
Hyvä herra, teidän tulee esittää hänelle ne yhdeksän sankaria.[14] --
Pastori Nathanael, asian koskien jotakin ajan vietellystä, jotakin
näytteille panemista tämän päivän takapäässä, joka on toimitettava
meidän avullamme -- kuninkaan käskystä ja tämän uljaan, kuulun ja
oppineen herran -- prinsessan nähden -- niin sanon, ettei mikään ole
niin sopiva esitettäväksi kuin ne yhdeksän sankaria.
NATHANAEL.
Mistä löydätte miehiä kyllin arvokkaita niitä esittämään?
HOLOFERNES.
Te itse olette Josua; minä tai tämä urhoollinen ylimys tässä, Judas
Maccabaeus; tämä paimen -- suurien jäseniensä eli raajojensa vuoksi --
saa olla Pompejus suuri; kantapoika, Hercules.
ARMADO.
Anteeksi, hyvä herra, erehdytte; hänessä ei ole tarpeeksi kokoa tämän
sankarin peukaloksikaan; hän ei ole edes niin paksu kuin hänen nuijansa
pää.
HOLOFERNES.
Saanko minä pyytää puheenvuoroa? Hän saa esittää Herculesta
nappapoikana; hänen sisälle- ja uloskäymisensä tulee olemaan käärmeen
kuristaminen; minä sepitän apologian sitä tarkoitusta varten.
TIISA.
Mikä erinomainen ajatus! Niin että jos joku kuulijoista sähisee, niin
voitte te huutaa: "Oikein, Hercules, nyt sinä kuristat käärmeen!" Se on
keino, millä saa pahan hyväksi; mutta vain aniharvat ovat hyvät sitä
tekemään.
ARMADO.
Entä ne muut sankarit?
HOLOFERNES.
Minä itse näyttelen kolmea.
TIISA.
Kolmesti urhoollinen mies!
ARMADO.
Saanko sanoa teille yhden asian?
HOLOFERNES.
Me kuuntelemme.
ARMADO.
Jos ei tämä käy laatuun, pitää meillä olla joku ilveily varalla.
Pyydän, tulkaa.
HOLOFERNES.
_Via!_ -- Pöllö-kaima, sinä et ole puhunut sanaakaan koko aikana.
PÖLLÖ.
Enkä liioin sanaakaan ymmärtänyt.
HOLOFERNES.
_Alons!_ Sinua pitää meidän käyttää.
PÖLLÖ.
Ma tanssiakin kyllä voin, tai rumpuakin lyödä,
Ja siten antaa sankareille vähän hyppytyötä.
HOLOFERNES.
Sa pöllömäinen, kunnon Pöllö, tule leikkiin myötä!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Prinsessan teltan edusta.
(Prinsessa, Katariina, Rosaliina ja Maria tulevat.)
PRINSESSA.
Viel' ennen lähtöämme pohatumme,
Näin runsaasti jos saamme lahjoja:
Timanttivaruksiss' on ihan neito! --
Kas, mitä kuninkaan soi lempi mulle.
ROSALIINA.
Muut' eikö tullut lahjan kera, armo?
PRINSESSA.
Muut' eikö? Kyllä, lemmenrunoja
Niin paljon kuin voi paper'arkkiin ahtaa:
Molemmat sivut täynnä, reunat, kaikki;
Cupidon nimeen vaha ihan tarttuu.
ROSALIINA.
No, näin se pikku jumalainen varttuu;
Tuhannet vuodet onkin ollut lapsi.
KATARIINA.
Ja lisäks häijy ilki-veitikka.
ROSALIINA.
Sa hänt' et kärsi, siskosi kun ampui.
KATARIINA.
Niin hänestä hän synkän teki, raskaan;
Hän kuoli pois. Jos oisi kevyt ollut,
Elävä, virma, iloinen kuin sinä,
Ois isoäitinä hän voinut kuolla.
Sa voit sen: kevyt sydän elää kauan.
ROSALIINA.
Pimeä puhees on, se valaise.
KATARIINA.
Pimeä pinta keveästi syttyy.
ROSALIINA.
Enemmän valkeata pimeyteen!
KATARIINA.
Jos valkeata korjaan, voi se polttaa;
Siis pimeäksi jääköön puheeni.
ROSALIINA.
Sa minkä teet, sen pimeässä teet.
KATARIINA.
Mut sinä aina valkealla liehut.
ROSALIINA.
Jos liehun, en niin raskas lie kuin sinä.
KATARIINA.
Minäkö raskas? Huonoks minut arvot.
ROSALIINA.
Niin, arvottomassa ei arvomista.
PRINSESSA.
Oi, somat heitot, sievät älyn iskut! --
On, Rosaliina, lahja sullakin:
Mitä ja keltä?
ROSALIINA.
Jospa sanoisin!
Niin kauniit kasvot jos mull' ois kuin teillä,
Ois yhtä kallis lahjakin. Kas tässä:
Runoja myöskin, kiitos vain Bironin.
On mitta hyvä; jos ois samoin määrä,
Niin mailman kauniin jumalatar oisin.
Mua sataantuhanteen hän kaunoon vertaa;
Hän kuvanikin maalaa kirjeessään.
PRINSESSA.
Se onko näköisesi?
ROSALIINA.
On kyllä pränttiin nähden, vaikk' ei kehuun.
PRINSESSA.
Soma kuin kirjamuste; hyvä, hyvä!
KATARIINA.
Soma kuin kaavakirjan iso B.[15]
ROSALIINA.
Varo sivellintä! Sua sutaisen,
Sunnuntaikirjain kullanpunainen!
Oo, kuink' on O'ta täynnä sulla posket!
PRINSESSA.
Vait, tyttöseni! Rokonarpiin kosket.
Mut mitä Dumaine sulle lahjaks kantoi?
KATARIINA.
Tuon hansikkaan.
PRINSESSA.
Kai parinkin hän antoi?
KATARIINA.
Kyll', armo hyvä; lisäks tuhansia
Säkeitä lemmenkiihkaa uhkuvia:
Vain valhetta ja ylistystä väärää,
Typerää patustyötä ilman määrää.
MARIA.
Tuon mulle Longaville ja vitjat nää
Ja virstaa pitkän kirjeen lähettää.
PRINSESSA.
Sen uskon. Kirje lyhemp' olla voisi,
Mut pidemmiks kai tyttö vitjat soisi.
MARIA.
Tai mull' ett' aina kaksi kättä oisi.[16]
PRINSESSA.
Näin viisaat tytöt kosijoitaan järsii.
ROSALIINA.
Ja narrit nuo kun moista pilkkaa kärsii!
Bironille ma vielä tahdon näyttää.
Oi, viikonkin jos saisin häntä käyttää!
Madella sais hän, orjan toimet täyttää.
Kipata, juosta, pitää silmäll' aikaa,
Runoillaan tehdä palkatonta taikaa,
Ja häntää lierutella mielissään,
Vaikk' ilkun aineena ois yhtenään.
Kuin äkäpussi häntä ahdistaisin,
Hänestä kunnes nöyrän narrin saisin.
PRINSESSA.
Kun viisas tulee narriksi, niin riittää
Sit' ivata. Kun hupsuutt oppi siittää,
Vaikk' oppi kuinka koreaks sen pukee.
Niin oppinut vain hupsu siitä sukee.
ROSALIINA.
Vähemmin nuorukaisen veri kiehuu,
Kuin vakaan miehen, jossa himot riehuu.
MARIA.
Ei hupsun hupsuus niin lie tuntuvaa,
Kuin viisaan, jota rakkaus hupsuttaa:
Älynsä kaikki voimat siihen käyttää,
Ett' älykkäältä voisi hupsuus näyttää.
(Boyet tulet.)
PRINSESSA.
Kas vain, Boyet! Ja nauravana suu.
BOYET.
Oo, sydämmeni nauruun pakahtuu!
PRINSESSA.
Mit' uutta kuuluu?
BOYET.
Armo, varustaukaa!
Aseihin, naiset! Sotavoimat laukkaa
Rauhaanne vastaan. Amor, naamar' yllä,
Teit' yllättää ja kiehtoo viehkeilyllä.
Varokaa! Älyn miekkaa hiokaa,
Tai pelkureina piiloon paetkaa.
PRINSESSA.
Saint Cupido, ja saint Denis![17] Mut keitä
Ne ovat, joiden voihkat uhkaa meitä?
BOYET.
Kun siimeksessä sykomoori-majan
Ma aioin uinaella hetken ajan,
Niin lepoani häiritsemään, kas,
Lähestyy kumppaneineen kuningas
Juur' siimespaikkaa kohti. Linnun siivin
Ma lähipensaikkoon nyt salaa hiivin;
Ja kuulkaa mitä sinne kuulinkaan:
Tääll' ovat kohta valepuvuissaan,
Ja airuena paashi, pikku kettu.
Tät' ennalt' oli toimeens' opetettu,
Nyt sävyn neuvoivat ja kohtelun:
"Noin liikkua ja haastaa tulee sun."
Mut äkkiä heit' alkoi epäilyttää:
Vois majesteetin näky ällistyttää.
Kuningas sanoi: "Näet enkelin;
Mut pelko pois! Käy ees vain rohkeemmin!"
Ja poika huus: "En enkeliä pelkää;
Jos piru oisi, karmis ehkä selkää."
Hänt' olkaan taputellaan, nauretaan
Ja poikaa kehull' yhä rohkaistaan.
Yks irjuu, hieroo käsiään ja vannoo:
Ei mokomoo ou ennen kuultu, sannoo;
Taas toinen sormiansa napsuttaa
Ja huutaa: _via!_ oivaa, ihanaa!
Kipakka kolmannelle mieleen muistuu,
Ja neljäs pyörön tekee, maahan suistuu.
Niin vihdoin kaikki nurmeen tupertuu
Ja nauravat, ett' irvessä on suu,
Siks että päätteheksi koko ilveen
Iloisa nauru haihtuu kyynelpilveen.
PRINSESSA.
Ja tänne aikovat he kaikki?
BOYET.
Kyllä,
Venäjän, ryssän puku kaikill' yllä,[18]
Ja aie on, jos osaan arvikoida,
Puhella, tanssia ja liehakoida
Ja lemmen urhotöillä ihannoida
Armastaan kukin, jotka tuntevat
Koruista, joita heille antoivat.
PRINSESSA.
Vai niin! Mut ei se käyne sentään niin.
Me pukeumme kaikin naamariin,
Ja naisen kasvoja ei ykskään heistä
Saa nähdä, noista arvon teikareista. --
Tuo ota, Rosaliina, tuota kanna,
Niin kuningas sun luulee armaakseen.
Ja sinä koristeesi mulle anna,
Niin mun Biron saa Rosaliinakseen. --
Te myöskin vaihto tehkää; kosijamme
Näin kujeillamme harhaan johdatamme.
ROSALIINA.
Pitäkää korut oikein näkymässä.
KATARIINA.
Mut mikä tarkoitus ja juoni tässä?
PRINSESSA.
Mun juoneni on heidän juonens' estää.
Tekevät meistä ivaa ainoastaan,
Mut minä panen ivan ivaa vastaan.
Näin väärälle kun kukin paljastavat
He sydämmensä, itse pilkaks saavat,
Kun ensi kerran taaskin tavataan
Ja ilman' naamaria puhellaan.
ROSALIINA.
Mut tanssitaanko, jos he meitä pyytää?
PRINSESSA.
Ei suurin surminkaan, ei siihen syytä;
Myös emme huoli heidän värssyistään,
Vaan lausujalle selkä käännetään.
BOYET.
Ivasta raukan sydän kuolla vois,
Ja rooli muistost' ihan hukkuis pois.
PRINSESSA.
Niin pitääkin; jos hältä herpoo kieli,
Niin kieliä ei muidenkaan tee mieli.
Parasta pila voittaa pilalla
Ja heidät lyödä omall' ivalla;
Näin heiltä kädest' omat aseet vääntää
Ja heille häpeäksi pilkka kääntää.
(Torventoitotusta näyttämön takana.)
BOYET.
Haa, torvet soi! Jo tullaan. Kasvot verhoon!
(Kuningas, Biron, Longaville ja Dumaine tulevat
venäläisiksi puettuina ja naamarit kasvoilla.
Tiisa, soittajia ja seuralaisia.)
TIISA.
"Te -- terve, mailman kaunorikkaimmat!"
BOYET.
Ei kaunorikkaammat kuin rikas tafti.[19]
TIISA.
"Te, ihanimpain naisten pyhä parvi,
(Naiset kääntävät hänelle selkänsä.)
Mi koskaan miehiin selkänsä on luonut."
BIRON.
"Silmänsä", lurjus, "silmänsä"!
TIISA.
"Mi koskaan miehiin silmänsä on luonut.
Pulasta" --
BOYET.
"Pulasta", oikein, sillä pulassa nyt olet.
BIRON.
"Sulasta", lurjus!
TIISA.
"Sulasta suosista, te taivaan henget,
Pois kääntäkäätte" --
BIRON.
"Päin kääntäkäätte", lurjus!
TIISA.
"Päin kääntäkäätte päivänkirkas otsa --
Niin, päivänkirkas otsa" --
BOYET.
Tuo nimitys ei sovi ollenkaan;
Pikemmin sano: häiväntumma otsa.
TIISA.
Mua eivät kuule; joudun hämille.
BIRON.
Siin' onko sinun taitos? Mene, lurjus!
ROSALIINA.
Kysykää, Boyet, mitä vieraat tahtoo.
Jos kieltämme he puhuvat, niin suoraan
Sanokoot asiansa. Kysykää.
BOYET.
Mitä te prinsessalta haluatte?
BIRON.
Vain haastantaa ja hyvää kohtelua.
ROSALIINA.
No, mitä sanovat he tahtovansa?
BOYET.
Vain haastantaa ja hyvää kohtelua.
ROSALIINA.
Sen saavat; ja nyt voivat täältä mennä.
BOYET.
Sen saatte, sanoo, ja nyt voitte mennä.
KUNINGAS.
Sanokaa: monta virstaa mittailimme
Halusta saada häntä tanssiin viedä.
BOYET.
Sanovat monta virstaa mittailleensa
Halusta saada teitä tanssiin viedä.
ROSALIINA.
Ei niinkään. Kysykää kuin monta vaaksaa
On virstassa; jos mitanneet on monta,
Niin helppo sanoa on yhden mitta.
BOYET.
Jos tänne tullen virstat mittasitte,
Ja monet virstat, niin teilt' armo kysyy,
Kuin monta vaaksaa menee yhteen virstaan.
BIRON.
Me raskain askelin ne mittasimme,
Se sanokaa.
BOYET.
Hän itse teitä kuulee.
ROSALIINA.
Jos monta raskast' ootte virstaa käyneet,
Niin kuinka monta raskast' askeletta
Olette virstaa kohti mittailleet.
BIRON.
Sit' emme mittaa, mitä teille teemme;
Niin täys on intomme, niin ääretön,
Ett' emme koskaan mittaa vaivojamme.
Kasvonne päivänpaiste meille suokaa,
Sit' että, niinkuin villit, palvoisimme.
ROSALIINA.
Vain kuu on kasvoni, min pilvi kaihtaa.
KUNINGAS.
Miekkoinen pilvi! Kelpais virkaa vaihtaa!
Siis, kirkas kuu, sa tähtinesi loista
Silmäimme vesiin, -- mutta pilves poista!
ROSALIINA.
Typerä pyyntö! Pyydä parempaa;
Nyt vain sa kerjäät vetten kuutamaa.
KUNINGAS.
Siis yksi tanssivuoro mulle suo,
Mun käskit pyytää; onko liikaa tuo?
ROSALIINA.
Siis soitto soimaan! Mutta joutuin nyt! --
(Soittoa.)
Ei, min' en tanssi: kuu on kääntynyt.
KUNINGAS.
Te ette tanssi? Mistä vihan aihe?
ROSALIINA.
Täyskuu ol' äsken; nyt on kuussa vaihe.
KUNINGAS.
Kuu sentään olette, ja minä mies.
Jo soitto soi; se liikuttaa kenties?
ROSALIINA.
Niin kyllä korvaa.
KUNINGAS.
Eikö jalkaa myös?
ROSALIINA.
Olette vieras, siis en itaroi;
Kätenne suokaa! -- Tanssia en voi.
KUNINGAS.
Kätenne soitte?
ROSALIINA.
Niin, jäähyväisiksi. --
Niiatkaa, naiset, tanssin päättehiksi.
KUNINGAS.
Yks vuoro vainen! Älkää olko saita.
ROSALIINA.
En muuta siitä hinnast' antaa taida.
KUNINGAS.
Siis teill' on hinta? Mitä seura maksaa?
ROSALIINA.
Jäähyväiset.
KUNINGAS.
Oi, armotonta taksaa!
ROSALIINA.
Siis kauppa jää, ja hyvästit ma heitän:
Kaks niist' on naamarin ja puoli teidän.
KUNINGAS.
Kun ette tanssi, no, siis haastellaan.
ROSALIINA.
Mut kahdenkesken.
KUNINGAS.
Siihen suostutaan.
(Menevät puhellen syrjään.)
BIRON.
Makea sana, valkokäsi neito!
PRINSESSA.
Sokeri, maito, mesi: siinä kolme!
BIRON.
Vain kolmonenko? Sillä et mua solme.
Siirappi, sima, vierre; siinä heitto:
Kuus makeaa!
PRINSESSA.
Hyvästi seitsemäs.
Jo riittää peli; kammon vehkeitäs.
BIRON.
Salavihkaa sana!
PRINSESSA.
Mut ei makeaa!
BIRON.
Sapelle käy.
PRINSESSA.
Siis karvas?
BIRON.
Suvaitkaa!
(Menevät puhellen syrjään.)
DUMAINE.
Sanoa saanko teille sanasen?
MARIA.
No!
DUMAINE.
Kaunis immyt, --
MARIA.
Kaunis herranen!
Tuon saatte "kauniin impyenne" tähden.
DUMAINE.
Salassa vielä sana, sitten lähden.
(Menevät haastellen syrjään.)
KATARIINA.
Mitä? Onko naamarinne kieletöin?
LONGAVILLE.
Ma tiedän mitä kyselynne halaa.
KATARIINA.
No, joutuin sanokaa, sit' ikävöin.
LONGAVILLE.
Kaks kieltä teidän naamarinne salaa,
Ja miel' ois mykän kanssa tehdä tasa.
KATARIINA.
"Va sa?" niin sanoo Ruotsi. Ken on vasa?
LONGAVILLE.
Mitä, neiti, vasa?
KATARIINA.
Ei, vaan herra Vasa.
LONGAVILLE.
Tasaamme sanan.
KATARIINA.
Teidän kanss' en tasaa;
Se viekää, ruokkikaa, niin härjäks varttuu.
LONGAVILLE.
Ivanne kärki itsehenne tarttuu.
Vai sarvet neiti lupaa? Varokaatte!
KATARIINA.
Vasana kuolkaa, muuten sarvet saatte.
LONGAVILLE.
Yks sana salaa, ennen kuolemaa!
KATARIINA.
Mut hiljaa, tappuri jo vainuaa.
(Menevät puhellen syrjään.)
BOYET.
Pureva kiel' on naisen ilkkuvan,
Se vihloo niinkuin partaveitsen terä,
Hiuskarvankin se halkoo hienoimman;
Älykkäin äly on kuin turha erä
Sen hampaissa; se nopeammin entää
Kuin nuoli, luoti, tuuli, aatos lentää.
ROSALIINA.
Ei enää sanaakaan! Pois, tytöt, juoskaa!
BIRON.
Nyt saimme tyynni maistaa ivan ruoskaa.
KUNINGAS.
Hyvästi, hupsut! Heikot teill' on varat.
(Kuningas, loordit, Tiisa, soittajat ja seuralaiset poistuvat.)
PRINSESSA.
Tuhansin hyvästi, te ryssä-parat! --
No, tuossako ne ihmeälyt sitte?
BOYET.
Vain tuikkuja, jotk' itse sammutitte.
ROSALIINA.
Syötetty äly: suuri, paksu, röyhä!
PRINSESSA.
Kuninkaan älyks tylkeä ja köyhä.
Ens'-yönä eivätkö nyt hirteen menne,
Tai käyne naamarissa yhtenään?
Bironkin lörppä oli hämillään.
ROSALIINA.
Ah, kaikkein tila kurja! Paha enne!
Kuningas itkein sutkaa tapaeli.
PRINSESSA.
Biron se täyttä suuta sadatteli.
MARIA.
Dumaine mua palvellakseen miekan veti;
_No point!_ ma huusin; mykäks meni heti.
KATARIINA.
Longaville sanoi: tuimelet mua, tyttö;
Ja arvatkaas, mink' antoi nimen?
PRINSESSA.
Syttö?
KATARIINA.
Niin, toden totta.
PRINSESSA.
Mene, tauti houkka!
ROSALIINA.
Niin kyllä, sukkelampi on jo moukka.
Mut kuulkaas, tytöt: kuningas mua kosi.
PRINSESSA.
Biron se mulle vannoi lempeään.
KATARIINA.
On Longaville mun ritarini tosi.
MARIA.
Kuin kuori puussa, minuss' on Dumaine.
BOYET.
Mut, kuulkaa, prinsessa, ja naiset hyvät:
Koht'ikään taas he tänne ilmestyvät.
Omassa puvussansa nyt he saavat;
Ei heidän helppo äskeist' ivaa sietää.
PRINSESSA.
Palaavat?
BOYET.
Palaavat, sen Herra tietää,
Ilosta hyppien, vaikk' äimii haavat.
Koruja vaihtakaa, ja tullessaan
Lemutkaa vastaan niinkuin kesän kukka.
PRINSESSA.
Lemutkaa? Sua ymmärtäköön hukka!
BOYET.
On naamioitu neito umpu vaan,
Mut naamiotta täysi ruusu aivan
Tai pilvest' ilmestyvä enkel taivaan.
PRINSESSA.
Vait, houkka! Neuvo meille toimitavat.
Jos meitä kosimaan he palajavat.
ROSALIINA.
Jos sallitte, niin ilman naamareita
Ivaamme niin kuin naamareissa heitä.
Sanomme narrijoukon käyneen täällä,
Kuvaton, ruma ryssän puku päällä,
Ja kummailemme, keitä olivat,
Kun narrikujeineen ja ilveneineen
Ja tyhmin, naurettavin proloogeineen
Noin suoraan telttahamme tulivat.
BOYET.
Pois, neidet, pois! Jo saapuu teikarimme.
PRINSESSA.
Pois, niinkuin arat kauriit, telttoihimme!
(Prinsessa, Rosaliina, Katariina ja Maria poistuvat.)
(Kuningas, Biron, Longaville ja Dumaine tulevat
omissa puvuissaan.)
KUNINGAS.
Jumalan rauha! Miss' on prinsessa?
BOYET.
Teltassaan. Haluaako korkeutenne
Mun sinne laittaa asialle?
KUNINGAS.
Kysy,
Hän suvaitsisko kuulla sanasen.
BOYET.
Sen teen; ja hänkin varmaan tekee sen.
(Menee.)
BIRON.
Tuo sutkan noukkaisee kuin kyyhky pavun,
Ja purkaa sen, kun Herra antaa avun.
Älyä kauppii: kamaa täynnä korit,
Käy kirkot, krouvit, markkinat ja torit.
Me, tukkukauppiaat, me emme tiedä
Noin nähtäville tavaraamme viedä.
Tuo mies se tyttöjä on käynyt kaulaan;
Ois Aatamina Eevan saanut paulaan.
Sopertaa, paistit leikkaa; vähin erin
Pois muiskaillut on hyppysensä perin.
Apinoi tapaa, matkii muotiloita,
Ja lautapelissäkin kuutioita
Somasti sättii; tenoria soittaa
Kuin hanuri; eeskäypänä hän voittaa
Muut kaikki; "kuinka hieno!" immet kuiskii,
Ja portaat hänen jalkojansa muiskii.
Hän kukka on, ja hymyilee kuin marja,
Ett' elfenluinen näkyis hammassarja.
Ken synnitönnä kuolla toivonee.
Vain kuiskaa: "mesikielinen Boyet!"
KUNINGAS.
Haa, rutto syököön hältä mesikielen!
Armadon pojalt' ihan vei hän mielen.
(Prinsessa, Boyet'n taluttamana, Rosaliina,
Katariina, Maria ja seuralaiset tulevat.)
BIRON.
Tuoss' on hän! -- Käytös, mit' ol' ennen, mitä,
Ja mitä nyt, kun tuo mies noutaa sitä?
KUNINGAS.
Sulotar, runsas teille onnen sade!
PRINSESSA.
Ei sateess' olla mikään onni ois.
KUNINGAS.
Parempaa ymmärrystä teiltä sois.
PRINSESSA.
Parempaa toivottakaa. Liette kade?
KUNINGAS.
Tulimme tervehdyksille, ja kysyn:
Sopiiko linnaan tulla?
PRINSESSA.
Täällä pysyn;
Pysykää tekin valassanne. Mulle
Valapatto kauhuks on ja taivaalleki.
KUNINGAS.
Olette itse altis nuhtelulle:
Silmänne siveys rikkojaks mun teki.
PRINSESSA.
Siveyttä soimaatte; syy teiss' on vaan;
Ei siveys koskaan riko valojaan.
Kautt' impikunniani, yhtä kainon
Kuin puhdas lilja, vannon valan ainon,
Ett' ennen kärsin tuskat maailman,
Kuin teidän talon vieraaks rupean;
Niin kammon saattaa teitä kiusaukseen
Ja pyhän, vakaan valan rikkomukseen.
KUNINGAS.
Tääll' yksin elitte ja näkymätä
Ja aivan seuratta -- oi, häpeätä!
PRINSESSA.
Ei niinkään, herra; täällä tottakaan
Ei ilot, huvit puutu meilt', ei mikään:
Tääll' oli ryhmä ryssiä vast'ikään.
KUNINGAS.
Kuin? Ryssiä?
PRINSESSA.
Niin, oikein sirokkaita,
Somia, sieviä ja kohteliaita.
ROSALIINA.
Ei häntä uskomista nimeksikään!
Hän ajan tavan mukaan höyliydestä
Moist' ylistää, mik' ylistyst' ei kestä,
Niin, meihin neljään neljä ryssää yhtyi;
He meidän kanssa puheisiinkin ryhtyi
Ja tunnin jauhoivat; mut uskokaa,
Ei viisaan sanaa heidän suustaan saa.
En -- varjelkoon! -- en heitä narreiks sano,
Vaan he kun janoovat, on narrin jano.
BIRON.
Oi, kuivaa pilaa! -- Älynne se aivan
Saa tyhmäks viisaan. Tulisilmä taivaan
Kun kohtaa silmämme, niin valoon valo
Tukahtuu pois. Niin älynne on jalo,
Ett' aarteensa kun runsaat tyhjentää,
Niin viisaus tyhmäks, rikkaus köyhäks jää.
ROSALIINA.
Te rikas siis ja viisas; silmissäni --
BIRON.
Olen hölmö, tyhmistynyt köyhyyttäni.
ROSALIINA.
Mit' otatte te näin, se omaa lie:
Vain hölmö toisen suusta sanan vie.
BIRON.
Min' olen kaikki kaikkineni teidän.
ROSALIINA.
Kokoko narri?
BIRON.
Kaikki teille heitän.
ROSALIINA.
Mik' oli naamareista teidän oma?
BIRON.
Mikä? Milloin? Missä? Kysymyspä soma!
ROSALIINA.
Tuo, tuolloin, tuolla noin: tuo koppa korja,
Mi sisält' inha on, mut päältä sorja.
KUNINGAS.
Tulemme ilmi. Nytkös pilkkaa sataa!
DUMAINE.
Pilaksi teemme kaikki; tunnustamme.
PRINSESSA.
Kuningas, hämmennytte! Kuink' on laita?
ROSALIINA.
Hän pyörtyy; auttakaa! Kas kuink' on kalvas! --
Merisairasko, ja Moskovasta asti?
BIRON.
Näin tähdet valapaton aikeet turmaa!
Tät' ei voi kestää rautaotsakaan. --
Täss' seison; salamoillas minut surmaa,
Ivallas järsi, pilkoin ruhjo vaan,
Lävistä minut älys peitsellä
Ja paloittele sutkas veitsellä.
En tanssiinkutsua ma enää anna,
Enk' enää koskaan ryssän viittaa kanna;
En enää turvaa kynäntuotteisiin,
En lörpän koulupojan luotteisiin,
En kulje naamarissa naimamailla,
En kosi sokon harppuniekan lailla.
Pois silkkifraasit, hienot taftitavat,
Samettilieheet, puheet imartavat
Ja imelät: nuo kesäperhot houkat,
Joist' aivoon siinneet turhuuden on toukat!
Tuon valkokintaan kautta, totta vie, --
Ties Herra, valkoinenko käsi lie, --
Jos kelle sydämmeni kieltä luen,
Täst'edes piikkoon sen ja sarkaan puen.
Siis aluks: -- tyttö, kosiako saa?
Kas, tässä reipas, kunnon mies, _voilà_!
ROSALIINA.
_Voilà_? Pois se!
BIRON.
Ei jätä, totta toden,
Tuo vanha tapa: -- anteeks, nyt ma poden,
Mut kohta toinnun. Otsaan kirjoittakaa
Vain noiden kolmen: "Taivaat, armahtakaa!"[20]
On heissä rutto, sydän tyrmistyy,
Ja tämä teidän silmänne on syy.
Heit' etsiskellään; -- ette tekään vapaa:
Myös teissäkin ne "Herran merkit" tapaa.
PRINSESSA.
Nää vapaan herran antimia on.
BIRON.
Olemme myydyt. Päivä tuomion!
ROSALIINA.
Vai myyty? Tuomittukin? Kumma sana:
Vai tuomittu, vaikk' itse kantajana?
BIRON.
Vait! Teidän kanss' ei mulla asiaa.
ROSALIINA.
Ei tule myös, jos mull' on sanontaa.
BIRON.
Puhukaa yksin; älyni jo makaa.
KUNINGAS.
Prinsessa, neuvokaatte meille vakaa
Syyn sovitus.
PRINSESSA.
Se syynne tunnustakaa:
Tääll' olitteko äsken, naamar' yllä?
KUNINGAS.
Kyll' olin.
PRINSESSA.
Aivan tosissanne?
KUNINGAS.
Kyllä.
PRINSESSA.
Jos niin on laita, sanokaahan sitte,
Mit' armahanne korvaan kuiskailitte.
KUNINGAS.
Lupasin yli kaiken rakastaa.
PRINSESSA.
Jos siihen luottaa, rukkaset hän saa.
KUNINGAS.
Ei, kautta kunniani!
PRINSESSA.
Vaiti vainen!
Te valoissanne olkaa varovainen.
KUNINGAS.
Mua hylkikää, jos rikon valan sen.
PRINSESSA.
Siis pitäkää se. -- Sano, tyttönen,
Mit' äsken kuiskailit sen ryssän kanssa.
ROSALIINA.
Hän, armo, vannoi mua hellovansa
Kuin silmäterää; yli kaiken olin
Hänelle rakas; jos ei hän mua saisi,
Tok' aina kuolemaan mua rakastaisi.
PRINSESSA.
Jumala suokoon onnen siitä itää!
Hän kunnon mies on, sanansa hän pitää.
KUNINGAS.
Mit', arvon neiti? Vannon autuuteeni,
En koskaan hälle mitään luvanneeni.
ROSALIINA.
Sen teitte, kautta taivaan! Pantinkin
Sain tämän; nyt sen annan takaisin.
KUNINGAS.
Prinsessa tuon ja valanikin sai;
Tuon hänen kaulassaan näin äsken kai.
PRINSESSA.
Ei, herra; tuo se helminauhaa kantoi;
Biron se mulle sydämensä antoi. --
Mun otatteko, taikka lahjan pois?
BIRON.
En kumpaakaan; se mulle liikaa ois. --
Nyt huomaan juonen. -- Tääll' on tehty liitto --
Kun huvikkeestamme on saatu viitto --
Se tärvellä kuin mikä joulupila.[21]
Jokunen hupsu, kielevä ja nila,
Eeskäypä, kuiskuttaja, virnasuu
Ja ryttynaama, joka tuntee temput,
Mitenkä nauramaan saa armonhemput,
Aikeemme urkki. Juoni onnistuu:
Korunsa naiset vaihtavat, ja me,
Me heidän korujansa kosimme;
Ja kauhuksemme erheestä nyt toisen
Me teimme pattovalan turkamoisen.
(Boyet'lle.)
Te, herra, huvimme te pilasitte
Ja vielä väärään valaan viettelitte.
Naisjalan mitat tuntevan ne näytte,
Te suoraan naista silmiin nauratten,
Hänelle takkatulen suojaks käytte
Ja lautast' ojennatte kiemaillen.
Pojan säikytitte. Hautaan astukaa te!
Naispaita teille paras paarivaate.
Irnuilkaa vain! Tuo katse vaaraton
On niinkuin lyijymiekka.
BOYET.
Hupaist' on
Tää sanaratsastus ja kilpasota.
BIRON.
Kas, oiti pistää! Multa tylsyy ota.
(Kallo tulee.)
Tuoss' älyniekka! -- Ratko tämä riita.
KALLO.
Hyvä Jumala, jo tuolla tiedustavat,
Ne kolmet sankaritko tulla saavat.
BIRON.
Vain kolmet?
KALLO.
Kukin kolmikossa kolmost' etustaa.
BIRON.
Ja kolme kolmost' yhdeksän on.
KALLO.
Anteeks antakaa,
Ei suinkaan, herra; toivon, ett' on siinä erehdystä;
Ei meitä niinkään narrata, on meissäi ymmärrystä.
Ma toivon, että kolme kolmost' --
BIRON.
Ei tee yhdeksää.
KALLO.
Antakaa anteeks, hyvä herra; kyllä me tiedetään, mitä se tekee.
BIRON.
Minä kun kolme kolmost' aina luulin yhdeksäksi.
KALLO.
Hyvä Jumala! Surkeata olisi, jos teidän pitäisi elää laskemisella.
BIRON.
Paljonko se sitten tekee?
KALLO.
Hyvä Jumala, herra, osakkaat, itse näyttelijät, kyllä näyttävät mitä se
tekee. Itse puolestani minä vain, niinkuin sanotaan, pelaan yhtä
persoonaa, yhtä vaivaista persoonaa: Pumppujussi suurta, hyvä herra.
BIRON.
Oletko sinä yksi noita sankareita?
KALLO.
Ovat suvainneet sankaroida minut Pumppujussi suuren arvoiseksi; itse
puolestani en tunne noita sankarien arvoasteita, mutta kyllä minä
hänestä vastaan.
BIRON.
Vie sana, että laittautuvat kuntoon.
KALLO.
Kyllä me teemme asiamme hienosti, herra; kyllä me siitä pidämme huolta.
KUNINGAS.
Biron, he meidät häpäisevät; tulla eivät saa.
BIRON.
Ei meihin pysty häpeä; ja ovelaa on vaan,
Jos näytelmä on huonompi kuin seura kuninkaan.
KUNINGAS.
He eivät tulla saa, sen sanon.
PRINSESSA.
Mun suokaa tämä hyvään loppuun viedä:
Paras pila se, jok' itsestään ei tiedä;
Kun into tahtoo hurmata, mut hurma
On itse intoilijan innon surma,
On hauskin, kun käy kaikki nurinpäin
Ja suuret hankkeet menee kesken näin.
BIRON.
Tuo pilamme on paras selitys.
(Armado tulee.)
ARMADO.
Sinä voideltu! Rukoilen, että sen verran kulutat kuninkaallista
sulohenkeäsi, kuin vaaditaan sana-parin lausumiseen.
(Armado puhelee kuninkaan kanssa ja antaa hänelle paperin.)
PRINSESSA.
Pelkääkö tuo mies Jumalaa?
BIRON.
Miksi kysytte?
PRINSESSA.
Hän ei puhu niinkuin Jumalan luoma ihminen.
ARMADO.
Yhdentekevä, sinä kaunis, suloinen hunajavaltias, sillä vannon ja
vakuutan, että koulumestari on ylenmäärin fantastinen, liian
turhamainen, liian, liian turhamainen; mutta me jätämme sen, niinkuin
sanotaan, _fortuna della guerra'n_ ratkaistavaksi. Toivotan teille
mielenrauhaa, te kaikkein kuninkaallisin parikunta!
(Menee.)
KUNINGAS.
Tästä näyttää tulevan vallan hyvä sankarinäyttely. Hän näyttelee
Troijan Hectoria, paimen. Pompejus suurta, seurakunnan pappi
Aleksanteria, Armadon kantapoika Herculesta, koulukarhu Judas
Maccabaeusta. Armadon kantapoika Herculesta, koulukarhu Judas
Maccabaeusta.
Jos näiden neljän ensi koe hyvin onnistuu,
Palaavat kohta viitenä, vain puku vaihettuu.
BIRON.
Mut viis on heitä alkuaan.
KUNINGAS.
Te erehdytte: neljä vaan.
BIRON.
Koulukarhu, öyhkäri, nurkkapappi, narri ja poika.
Vaikk' arpaa löis ja onnenheiton heittäisi, niin moista
Ei tapais viisivaljakkoa maailmassa toista.
KUNINGAS.
Jo saapuu laiva purjeissaan; nyt tulee suurenloista.
(Kallo tulee Pompejukseksi puettuna.)
KALLO.
"Pompejus olen", --
BIRON.
Etpä ole. Valhett' äitelää!
KALLO.
"Pompejus olen", --
BOYET.
Polvella on leopardin pää.[22]
BIRON.
Niin oikein, vanha leuhka, toivon sinust' ystävää.
KALLO.
"Pompejus olen; nimeltäni paksu", --
DUMAINE.
Suuri.
KALLO.
Niin oikein, suuri -- "nimeltäni suuri,
Mi kilvellään on pöllyttänyt selkiä vainolaisten;
Nyt rantaa pitkin tallustin ja tulin tänne juuri
Ja aseet riisun jalkain juureen Ranskan sulonaisten."
Jos teidän armonne nyt tahtoisi sanoa: "Kiitos, Pompejus", niin olisi
työni tehty.
PRINSESSA.
Suur' kiitos, suuri Pompejus!
KALLO.
Niin suurta se ei ansaitse; mutta toivon, että kaikki meni resiis.
Suuressa vain tuli pieni virhe.
BIRON.
Panen vetoa hattuni äyriä vastaan, että Pompejus on sankareista paras.
(Nathanael tulee, Aleksanteriksi puettuna.)
NATHANAEL.
"Kun elin mailmassa, niin mailman olin herra,
Etelät, pohjat, idät, lännet valloitin ma kerran;
Jo kilpenikin todistaa, ett' olen Alisander."
BOYET.
Mut toista nokkas sanoo: se ei vääräss' ole lain.
BIRON.
Nyt väärin haistoi nokkanne, te hieno nuuskiain!
PRINSESSA.
Hämille joutuu valloittaja. Jatka, Aleksander!
NATHANAEL.
"Kun elin mailmassa, niin mailman olin herra"; --
BOYET.
Niin, oikein, Aleksander, oikein, se sin' olit kerran.
BIRON.
Pompejus suuri!
KALLO.
Teidän käskyläs, ja Kallo.
BIRON.
Vie pois tuo valloittaja, vie pois tuo Alisander!
KALLO (Nathanaelille).
Voi, herra, kyllä nyt olette vallan mullistanut Alisanter-valloittajan!
Tästä työstä raapitaan teidät pois vanhoista seinäverhoista;[23]
jalopeuranne, joka, tappara kourassa, yötuolilla istuu, sen saa nyt
Makkipeus: hänestä tulee siten yhdeksäs sankari. Valloittaja, eikä
tohdi puhua! Juokse pois häpeämään, Alisanter!
(Nathanael poistuu.)
Siinä on, jos suvaitsette, hiljainen mies-hupakko, kunniallinen
tassukka, nähkääs, joka vähästä joutuu hämille. Hän on ihmeteltävä
naapuri, totta tosiaan, ja kelpo keilimies. Mutta, Alisanter! ah! siinä
sen näette, -- se menee yli voimain. -- Mutta tässä tulee toisia
sankareita, joilla on niinkuin vähän toinen ääni kellossa.
PRINSESSA.
Mene syrjään, hyvä Pompejus.
(Holofernes, Juudaaksi puettuna, ja Tiisa,
Herkuleeksi puettuna, tulevat.)
HOLOFERNES.
"Suur' Herkules on tämä pikku kääppä,
Min nuijaan kaatui Cerberus, se kolmipäinen _canus_;
Kun viel' ol' imulapsi, poika-rääppä,
Niin käärmehiä kuristi sen _manus_.
_Quoniam_ hän on lapsi-iässään,
_Ergo_ minä puhun hänen nimessään." --
Nyt arvokkaasti _exit_ vain, ja mene. --
"Juudas min' oon", --
DUMAINE.
Vai Juudas!
HOLOFERNES.
En Iskariot, herra. --
"Juudas min' oon ja arvoltani Maccabaeus."
DUMAINE.
Kun arvo karvotaan, jää kalju Juudas.
BIRON.
Kavala suutelija! -- Millä todistat, ett' olet Juudas?
HOLOFERNES.
"Juudas min' oon", --
DUMAINE.
Sitä suurempi häpeä sinulle, Juudas.
HOLOFERNES.
Mitä tarkoitatte, herra?
BOYET.
Että Juudas menisi hirteen.
HOLOFERNES.
Näyttäkää tietä; tuo meni mäntyyn.
BIRON.
Oikein osattu! Juudas hirttäytyikin mäntyyn.
HOLOFERNES.
Minun päätäni ette sekoita.
BIRON.
Kun sinulla ei ole päätä.
HOLOFERNES.
Mikä on tämä?
BOYET.
Viulunheppi.
DUMAINE.
Neulannuppi.
BIRON.
Pääkallo sinettisormuksessa.
LONGAVILLE.
Pilalle kulunut naamakuva vanhassa roomalaisessa rahassa.
BOYET.
Caesarin miekan kahvannasta.
DUMAINE.
Pääksi vuoltu ruutisarven tulppa.
BIRON.
Pyhän Yrjänän poskikuva soljessa.
DUMAINE.
Niin, lyijyisessä soljessa.
BIRON.
Semmoisessa, jota hammaspuoskari käyttää lakissaan. No, jatka nyt; nyt
olemme panneet pääsi kuntoon.
HOLOFERNES.
Olette sen vallan sekoittaneet.
BIRON.
Erehdys! Olemme vain vähän sinun päätäsi pidelleet.
HOLOFERNES.
Mutta vähän pahasti pidelleet.
BIRON.
Näin pitelisimme myös leijonaa.
BOYET.
Siis, hän kun on aasi, hän mennä saa. Hyvästi, rakas Juudas! -- Hän
mitä kököttää?
DUMAINE.
Nimensä päätä.
BIRON.
Nimensä päätä? Saakoon sen. -- Hyvästi, Mököpää!
HOLOFERNES.
Mut tää onko siivoa, hienoa ja laitaa?
BOYET.
Hoi! Juudakselle tuohus, muuten kompastua taitaa!
PRINSESSA.
Voi, Maccabaeus-parka, kyll' on kanssas ilkamoitu!
(Armado tulee Hectoriksi puettuna.)
BIRON.
Achilles, pääsi piiloon! Hector tulee aseissa.
DUMAINE.
Vaikka pilkka sattuisi omaan nilkkaan, niin nyt tahdon olla iloinen.
KUNINGAS.
Tuon rinnalla Hector oli pelkkä troijalainen.[24]
BOYET.
Mutta onko tuo Hector?
KUNINGAS.
Luulenpa, ett'ei Hector ollut noin sileärankainen.
LONGAVILLE.
Hänen ei ollut säärensä noin säippärät.
DUMAINE.
Ei tuollaiset vasikankintut.
BOYET.
Ei, mutta nilkka on mainio.
BIRON.
Tuo ei voi olla Hector.
DUMAINE.
Hän on joko Jumala tai maalari: hän muovailee muotoja.
ARMADO.
"Asevoimain Mars, se kaikkivoipa peitsimies, Ilionin Hectorille lahjan
toi", --
DUMAINE.
Kullatun muskattipähkinän.[25]
BIRON.
Sitruunan.
LONGAVILLE.
Neilikoilla täytetyn.
DUMAINE.
Ja heilakoilla käytetyn.
ARMADO.
Vaiti!
"Asevoimain Mars, se kaikkivoipa peitsimies,
Ilionin Hectorille lahjan toi;
Hän vahva oli mies, ja taistella hän ties,
Ja aamust' iltaan paviljongist' iskut soi.
Min' oon se kukka". --
DUMAINE.
Minttu.
LONGAVILLE.
Akleija.
ARMADO.
Oi, suista kieles, rakas Longaville!
LONGAVILLE.
Aion juuri suistaa sen hyökkäykseen Hectoria vastaan.
DUMAINE.
Niin, ja Hector on susikoira.
ARMADO.
Se armas sotasankari on jo kuollut ja mädännyt; armaat kanaseni, älkää
haudatun luita kuopiko. Kun hän elosteli, oli hän mies. -- Mutta
jatkakaamme aatelmakuvaustamme! Armas kuninkaallisuus, pyhitä minulle
kuuloaistisi.
(Biron kuiskaisee Kallolle.)
PRINSESSA.
Puhu, uljas Hector! Se meitä suuresti huvittaa.
ARMADO.
Minä jumaloitsen sinun suloarmosi varvaskenkää.
BOYET.
Hän rakastelee häntä jaloittain.
DUMAINE.
Kun ei voi sylittäin.
ARMADO.
"Se Hector harppas yli Hannibalin", --
KALLO.
Helttu on kiipelissä, veli Hector, kiipelissä; se on jo
kaksikuukautinen.
ARMADO.
Mitä tarkoitat?
KALLO.
Sanon vain, että jos nyt et näyttele rehellistä troijalaista, niin on
tyttö-rukka mennyttä kalua; hän on pikkuisiin päin, lapsi jo hänen
kohdussaan rehentelee; se on teidän.
ARMADO.
Halpautatko minua valtojen edessä? Varo kuolemaasi!
KALLO.
Silloin Hector tulee piiskattavaksi Jaquenettan tähden, jolle elävän
hengen antoi, ja hirtettäväksi Pompejuksen tähden, jolta elävän hengen
otti.
DUMAINE.
Verraton Pompejus!
BOYET.
Mainio Pompejus!
BIRON.
Suurempi kuin suuri, suuri, suuri, suuri Pompejus! Pompejus
jättiläinen!
DUMAINE.
Hector vapisee.
BIRON.
Pompejus on sydäntynyt. -- Lisää raivottaria, lisää raivottaria!
Usutelkaa heitä, usutelkaa!
DUMAINE.
Hector varmaan vaatii häntä taisteluun.
BIRON.
Sen hän tekee, jos hänessä on senkään vertaa miehen verta, kuin mitä
kirppu tarvitsee iltaruuakseen.
ARMADO.
Kautta pohjan kaaren, vaadin sinua taisteluun!
KALLO.
Minä en taistele kaarilla niinkuin pohjan pojat; minä tahdon hakata
päälle ja oikein miekalla. -- Olkaa hyvä, antakaa tänne minun aseeni.
DUMAINE.
Tilaa raivostuneille sankareille!
KALLO.
Minä tahdon tapella paitasillani.
DUMAINE.
Urhoollinen Pompejus!
TIISA.
Hyvä herra, täytyy vähän höllittää. Nähkääs, Pompejus jo riisuutuu
taistelua varten. Mitä aattelette? Menetätte hyvän maineenne.
ARMADO.
Jalot herrat ja sotasankarit, suokaa anteeksi: minä en taistele
paitasillani.
DUMAINE.
Te ette voi evätä; Pompejus on teidät haastanut.
ARMADO.
Rakkaat sydänmuruset, minä sekä voin että tahdon.
BIRON.
Ja mikä teillä syynä?
ARMADO.
Peittämätön totuus on, että minulla ei ole paitaa. Käyn villassa ja
teen katumusta.
BOYET.
Aivan oikein, se hänelle Roomassa määrättiin palttinan puutteessa, ja
siitä asti, sen vannon, ei hän ole muuta liinavaatetta pitänyt kuin
Jaquenettan kyökkipyyhettä, ja sitä hän kantaa lähinnä sydäntään
lemmenmerkkinä.
(Monsieur Mercade ja lähettiläs tulevat.)
MERCADE.
Terveeksi, armo!
PRINSESSA.
Tervetullut, Mercade,
Jos kohta ilomme sa keskeytätkin.
MERCADE.
Mua surettaa, mut kieltän' uutiseni
Raskaana painaa. -- Isä, kuningas, --
PRINSESSA.
On kuollut?
MERCADE.
Niin, se on nyt sanottu.
BIRON.
Pois, sankarit! Käy pilveen näyttämö.
ARMADO.
Minä, omasta puolestani, hengitän keveätä hengitystä. Olen älyn hienon
reiän kautta nähnyt loukkauksen päivänvalon, ja aion hankkia itselleni
oikeutta soturin tavalla.
(Sankarit poistuvat.)
KUNINGAS.
Mitenkä voitte, majesteetti?
PRINSESSA.
Boyet, käy toimeen; illalla on lähtö.
KUNINGAS.
Ei, prinsessa, ei toki; pyydän: jääkää.
PRINSESSA.
Käy toimeen, sanon. -- Kiitos, jalot herrat,
Kaikesta hyvyydestä! Sydän täynnä
Verestä tuskaa, pyydän: anteeks suokaa
Ja unhottakaa viisaan jaloudella
Pilamme rohkea ja vallaton.
Jos liian röyhkeää on teidän kanssa
Puhetta vaihdettu, niin höyliytenne
On siihen syynä. Hyväst', arvon herrat!
Ei raskaan mielen ole kieli liukas.
Siis anteeks, vähille jos kiitoksille
Jää suuren pyynnön aulis täyttämys.
KUNINGAS.
Niin, viime tingass' aika vihdoin viepi
Kaikk' aikeet kiireelliseen päätökseen,
Ja eronhetki usein ratkaisee
Mit' ei saa pitkät keskustelut aikaan.
Ja vaikka lapsen murheellinen otsa
Hellältä lemmen hymyilyltä epää
Sen halajamaa pyhää pyyntöä,
Niin sentään -- kun on lempi vauhdissa --
Sit' älkööt surun pilvet määräntiestä
Pois syöskö. Kuolleit' ystäviä surra
Niin terveellist' ei ole, hyödyllistä,
Kuin uusist' ystävistä iloita.
PRINSESSA.
En ymmärrä; mun murhe tylsyttää.
BIRON.
Vakava, suora sana murheen korvaan
Paraiten pystyy. Tuosta viittauksesta
Kuninkaan ymmärrätte. Teidän tähden
Petimme valamme ja aikaa turhaan
Vain kulutimme. Kauneutenne, naiset,
Rumensi meidät pahoin, muuttain mielen
Omien aikeittemme vastakohdaks
Ja tehden meidät naurunalaisiksi.
Näet, lempi tavaton on tavoiltaan,
Kuin lapsi huima, juonikas ja nirso,
Silmästä siinnyt ja, kuin silmä, täynnä
Kummia kuvia ja muotoja,
Muutellen mieltä, niinkuin silmä pyörii
Ja joka luonnilt' esineitä vaihtaa.
Jos vallattoman lemmen kirjopuku
Ei teidän taivaisissa silmissänne
Sovellu valaamme ja arvoomme,
Niin samat silmät taivaiset ne meidät
On siihen vikaan vietelleet. Siis, naiset,
Kun teist' on lempemme, niin teistä myöskin
On lemmen hairahdus. Me uskottomat
Olimme itsellemme, tullaksemme
Ikiuskollisiks niille, jotka syynä
On kumpaiseenkin, -- teille, kaunokaiset.
Näin vilppi tää, jok' itsessään on synti,
Itsestään puhdistuu ja hyveeks sääntyy.
PRINSESSA.
Me saimme lempihartaat kirjeenne
Ja lahjannekin, lemmen airuenne.
Naisneuvostomme päätti niiden olleen
Vain mielistelyä ja hauskaa pilaa,
Vanua tyhjän ajan täytteeksi.
Sen vakaampi ei meidän nähdäksemme
Asia ollut; siksi lempenne
Sai vertaisensa kohtelunkin: pilan.
DUMAINE.
Enempää oli kirjeemme kuin pilaa.
LONGAVILLE.
Ja katseemme.
ROSALIINA.
Niit' emme muuksi luulleet.
KUNINGAS.
Nyt, tunnin viime tuokiossa, suokaa
Vain lemmenlupaus.
PRINSESSA.
Liian lyhyt aika
Näin iänikuisille kaupoille!
Ei, prinssi, pattovala teitä painaa
Ja syyssä suuress' olette; siis kuulkaa!
Jos rakkauteni -- johon syyt' ei lie --
Te voittaa tahdotte, niin tehkää tämä:
En luota valaanne, mut menkää joutuin
Erakkomajaan kolkkoon, syrjäiseen
Ja tämän mailman iloist' erotettuun;
Siell' olkaa, kunnes eläinradan merkit
On kaikki tehneet vuosikiertonsa.
Jos tämä jylhä, yksinäinen elo
Ei muuta kuuman veren tarjousta,
Puuvuode, ohut vaate, vilu, nälkä
Jos loistavaa ei lemmenkukkaa taita,
Vaan lempenne jos kestää koitoksen,
Niin tulkaa, kun on vuosi umpeen mennyt,
Mua vaatimaan, mua palkaks vaatimaan;
Ja, kautta immen käden, joka kättäs
Nyt suutelee, sun olen! Siihen asti
Sulkeudun huolineni murhemajaan
Ja surun kyyneleitä vuodatan
Isäni rakastetun muistoksi.
Jos epäät tuon, niin kädest' erkanemme;
Ei yhteen sovi meidän sydämmemme.
KUNINGAS.
Jos epään sen, tai vielä enempää,
Näin mieltä rauhaan tuuditellakseni,
Niin äkkisurma saa mun yllättää.
Iäti povessas on sydämmeni.
DUMAINE.
Mut mitä mulle, armas? Eukko, vai?
KATARIINA.
Lujuutta, terveyttä ja karvasuuta,
Ja näitä kolmin kerroin, eikä muuta!
DUMAINE.
Sanoa saanko: kiitos, rakas eukko?
KATARIINA.
Ei, herrani; en vuoteen enkä päivään
Ma katso silonaamaan poikaräivään.
Kun prinssi palaa, tekin palatkaatte,
Jos silloin riittää, lemmest' osaa saatte.
DUMAINE.
Ja siihen asti sydän sinuun palaa.
KATARIINA.
Vait, ettei taaskin tule pattovalaa!
LONGAVILLE.
Maria, puhu!
MARIA.
Kun näen vuoden pään,
Niin huolihunnun vaihdan ystävään.
LONGAVILLE.
Odotan, vaikk' on pitkä vuoden kulku.
MARIA.
Se teille sopiikin, te pitkä julku.
BIRON.
Miettiikö neiti? Katso minuun, armas,
Silmääni katso, sielun ikkunaan,
Siell' ane nöyrä vastaustas vartoo.
Työ määrää, millä voitan lempesi.
ROSALIINA.
Teist' usein kuulin, lord Biron, jo ennen
Kuin teidät näin; ja mailman laaja kieli
Julistaa ties, ett' ivaa olette
Ja pistosanaa, herjamieltä täynnä,
Mill' ahdistatte kaikensäätyisiä,
Jotk' ilveilynne joutuu saaliiksi.
Maruna tuo jott' aivoistanne lähtis,
Ja voittaaksenne mun, jos niin on mieli, --
Ja muulla tavoin ette mua saa --
Vuos umpeen tulee teidän joka päivä
Sanattomia sairait' oppia
Ja voihkivia puhuttaa, ja koittaa
Älynne koko terävyydellä
Pakottaa nauramaan nuo raihnaat raukat.
BIRON.
Pakottaa kuolevaista hurjaan nauruun!
Ei, se on mahdotonta, sit' en voi;
Ei kuolon kamppailussa leikki auta.
ROSALIINA.
Mut näin se nolataan se irvihammas,
Jok' elää siitä kurjast' ihailusta,
Mill' älhän nauru narrin palkitsee.
Ei pilan luontevuus sen kielell' ole,
Ken pilan lausuu, vaan sen korvassa,
Ken pilan kuulee. Siis, jos sairas korva,
Jonk' oma huumannut on tuskan huuto,
Ivaasi tyhjää kuuntelee, niin jatka,
Ja minä vikoinesi otan sun;
Mut jos ei kuuntele, niin sävys muuta;
Ja virheestäs kun pääset näin, on mulla
Sydämmen ilo parannuksestasi.
BIRON.
Vuoskausi siis! No, tulkoon mitä vaan!
Vuos hospitaalissakin suottaillaan.
PRINSESSA (kuninkaalle).
Nyt, hyvä prinssi, sanon jäähyväiset.
KUNINGAS.
Jos suotte, tielle teitä johdatamme.
BIRON.
Ei vanhaan malliin pääty kosintamme:
Ei Jukka Jaanaa saa. Naisvehkeilyt
Oli leikistämme tehdä ilveilyt.
KUNINGAS.
Mut vuoden päästä tämä päättyy vainen.
BIRON.
Se näytelmän on ajaks pitkänlainen.
(Armado tulee.)
ARMADO.
Suloinen majesteetti, suvaitkaa, --
PRINSESSA.
Tuo eikö ole Hector?
DUMAINE.
Arvoisa Troijan sankari.
ARMADO.
Tahdon suudella sinun kuninkaallista sormeasi ja sanoa hyvästi. Olen
tehnyt lupauksen: olen luvannut Jaquenettalle hänen armaan lempensä
tähden käydä kolme vuotta auran kurjessa. Mutta, kunnioitettavin
suuruus, suvaitsetteko kuulla kahdenpuhelua, jonka kaksi oppinutta
miestä on yhteensovittanut huuhkan ja käen kunniaksi. Se oli aiottu
näytäntömme päättäjäisiksi.
KUNINGAS.
Kutsukaa ne joutuin; tahdomme kuulla.
ARMADO.
Hoilaa! Hoi, tänne!
(Holofernes, Nathanael, Tiisa, Kallo y.m. tulevat.)
Tämä puoli on _Hiems_, talvi, tämä _Ver_, kevät; toista edustaa huuhka,
toista käki. _Ver_, alota!
Laulu.
Kevät.
Kun sinivuokot, orvokit
Ja käenkengät kellakkaat
Ja valkoliljat, valvatit
Sulollaan kirjaa nurmimaat,
Niin puusta käen laulu soi
Ja miestä nainutt' ilkamoi:
Kukkuu!
Kukkuu, kukkuu! Se kukahdus
On naineen miehen kauhistus.
Kun leivo aamun julistaa
Ja paimen luikkuuns' ääntelee
Ja naakat, kyyhkyt kuhertaa
Ja paitaans' immyt valkaisee,
Niin puusta käen laulu soi
Ja miestä nainutt' ilkamoi:
Kukkuu!
Kukkuu, kukkuu! Se kukahdus
On naineen miehen kauhistus.
Talvi.
Kun räystähistä riippuu jäät
Ja Tommi takkaan puita tuo
Ja Antin konttuu sormenpäät
Ja halla maitoon härmän luo
Ja veri hyytyy, routii maa,
Niin yössä huuhka huhuaa:
Huhuu!
Hu'it, huhuu! On somaa tää,
Kun Riika rokkaa hämmentää.
Kun myrsky nurkiss' ääneen soi
Ja pastor' yskään typertyy
Ja Maijan nokka punervoi
Ja varpu hankeen hykertyy
Ja olutkeitto huuruaa,
Niin yössä huuhka huhuaa:
Huhuu!
Hu'it, huhuu! On somaa tää,
Kun Riika rokkaa hämmentää.
ARMADO.
Mercuriuksen sanat tuntuvat karkeilta Apollon laulun jäljestä. Te
tuonne, me tänne!
(Menevät.)