Hän syöksyi ensimäiseen junaan ja antoi kiidättää itsensä niin kauvas
pohjoiseen kuin rautaista rataa suinkin riitti.
Metsiä ja järviä vilisi hänen silmissään. Hänelle ei se
sittenkään riittänyt. Hän riensi edemmäksi, kauvas pienimmästäkin
ihmisruuhkasta, joka keimaili kaupungin nimellä. Ajoi yötä päivää;
nousi nousemistaan... eikä pysähtynyt ennen kuin huomasi olevansa
samassa seudussa, jossa lapsena muisti laineitten loisketta
kuulleensa ja maan tuoksun tunteneensa.
Silloin vasta seisahti ja hengähti syvään.
Katsahti ympärilleen ja virkahti ääneen:
_Omaani etsin!_
Kymmenen vuotta mies oli pakottanut itsensä kuuntelemaan kaupunkien
korviasärkevää räminää -- nytpä hän koskemattoman korven kuiskinnan
kuuli.
Kymmeneen vuoteen hän ikäänkuin ei ollut nähnyt taivasta --. nytpä
hän näki miljoonia tähtiä korkeudessa ja ymmärsi niiden pyhän
säteilyn.
Kymmeneen vuoteen hän ei ollut keksinyt sitä, mikä ihmiselle on samaa
kuin aurinko kasville -- nytpä senkin löysi: itsenäisyystaistelun.
Luonnollisen vapauden! juonnon karaisevan yksinäisyystunnelman!
Luonnollisen rakkauden. Luonnollisen vihan. Luonnollisen pelon...
Luonnollisen levon ja väsymyksen, nälän ja nautinnon sekä ikuisen
ihanteen.
Sen _ikuisen ihanteen_, että maalaiselämän kuitenkin kaikitenkin,
kaiken kiristävän uhallakin, täytyy olla ihmiselle luonnollisimman
sielullisen ja ruumiillisen elinlähteen, jonka pohjalta hän
ammentaa tervettä elämänkatsomusta vastapainoksi kaupunkilaiselle
hermohemmoittelulle ja ylimielisyydelle. Se on korpihete, synkkään
siimekseen kätketty, mutta se viehättää jokaista, ken ei tahdo
turmeltua keinotekoisten vesisuonien ääressä. Se on aarrehauta,
jonka päällä juhannusyön vienossa valossa vipajaa sininen liekki,
kiehtoen kyläkeinulta palaavaa nuorisoa ikuiseen etsimiseen, ikuiseen
kaivamiseen, ikuiseen maan muokkaukseen -- -- --
Ylistänenkö liikaa maalaiselämää? Oi, en suinkaan -- toki tiennen
myös sen viluiset varjot, mutta minä tahtoisin huutaa Suomen nousevan
polven korviin: elkää kansoittuko kaupunkiloihin! ja vielä syvemmin:
elkää hyljätkö sitä isänmaata, jonka esi-isänne vuosituhansien
sitkeällä taistelulla ovat säilyttäneet!
Se maa -- ja juuri maalaismaa -- on teille pyhä perintö, joka
velvoittaa perintöä hoitamaan ja -- kartuttamaan.
Rientäkööt turhamieliset maailman markkinakujille kuhisemaan, mutta
jääkööt toki järkevät maalaiskotiansa vartioimaan.
Jotta ei koskaan koittaisi sitä pahaa päivää, jolloin surkutellen
sanottaisiin:
"Vainajien autio-veräjillä kalskaa vain tukkijätkän nakkapohja,
mutta raunioissa viruvat hiljaa niiden luut, joiden pojanpojat ja
tyttärentyttäret koreilevat kaupunkiloissa!"
* * * * *
Suomen kansa! Et ole liioin luotu kivilinnojen torneissa kitumaan
etkä sileitä katukäytäviä matalassa kengässä maleksimaan, et
esplanaadein leposohvilla kesähelteessä venytteleimään etkä
keinotekoisten lammikkojen joutsenia ihailemaan. Vaan luotu olet
pirttiäsi honkaista hallitsemaan ja kuppelehtivaa metsäpolkuasi
varsisaappaissa polkemaan; erämaasi riistaa risahtamatta väijymään;
niittyjokiesi heleillä rannoilla hihasillasi heilumaan; maan mullassa
mykränä myllistämään; tuhatjärviesi ulapoilla kalavenheelläsi
kiikkumaan ja korpikoskia pitkällä paltamolla alas viilettämään.
Siihen luotu olet Sinä ja siinä pysyminen olisi _Sinun_, jos omallesi
uskollinen olisit! Siinä Sinut paraiten tuntee sekä vento että
veikko, ja tunnustuksensa arvostasi antaa. Kotisarkasi hyljäten,
vierasveroissa viehkuroiden, kuoresi kiiltävimmänkin sisästä Sinut
moukaksi mainitaan... Anna jälkeen ikuiselle pilkkaajallesi, tuolle
perintökaupunkilaiselle, mutta -- omalle maallesi palaten -- näytä
kerrankin, _missä_ on moukankin voima! Kenties jonakin päivänä
tuo hemmoiteltu herrasmies nöyrästi tunnustaa, että Sinä ja juuri
Sinä -- Suomen maalaisrahvas -- olet isänmaan valtavoima, tuki ja
selkänoja, jota kulttuuriherrankin on täytymys kunnioittaa. Sillä,
ympäri käyden, syntyjä syviä penkoen: Sinähän, Suomen maalaiskansa,
olet se, joka elätät kaupunkilaiset pomot ja porvarit, saksat ja
savottaruhtinaat -- ilman Sinua tokko kohoaisivat heidän kivilinnansa
niin uljaina ja häpeemättöminä taivasta kohden, ilman Sinua tokko
kykeneisivät -- edessä Euroopan -- heidän henkiset edustajansa
kerskaamaan kansallisesta tieteestä, kansallisesta taiteesta sekä
kaikesta siitä, mikä synnyinmaan laulua korkealle kaijuttaa --?...
Musta muta.
Se musta muta, se Suomen rämekorpien salattu pohjavoima?...
Kuinka monta kertaa polkiessani erämaan talottomia taipaleita ja
tuntikausia seuratessani surullisesti siintäviä suomaisemia, olenkaan
sieluni hautomuksista löytänyt tämän kysymyksen: Mitä iloa on noista
viheliäisistä soista? Eivätkö ne vain ole luotu ihmiselämää yhä
ilkeämmin ikävystyttämään? Ja onko tarkoitus, että ihmisiä lainkaan
asuu tai liikkuu näin hyllyvillä ja karuilla paikoilla?
Ei ole kukaan vastannut korvenkulkijan kiukkuiseen kysymykseen.
Hänen jalkansa on vajonnut yhä syvemmälle rämeeseen ja puolittain
kiroten on mies harppaillut yli rimpien ja tureikkohyölien. Sitten
on hän jälleen tuntikausia tuudittanut tunnelmiansa noilla märillä,
loppumattomilla lakeuksilla... Alakuloisesti on tuuli viheltänyt
hänen korvissaan ja erämaan kelohonka on huoannut hänelle syvimmät
huokauksensa. Suota ja jänkää, rytörämettä ja rimmikkoa, ikuista
ikävää, ikuista lohdutonta laattaa, jossa lummelampi loistaa kuin
kyykäärmeen silmä...
Hän, erämaan vaeltaja, on vihdoin väsähtyneenä viskannut konttinsa
rämeen reunaan ja kallistanut päänsä sammalmättäälle. Mutta korkea
kelohonka hänen päänsä yläpuolella on pitänyt kummallista huminaa.
Mitä onkaan tuo honka tarinoinut? Ja mitä onkaan mätäs märkä maassa
makaavalle haastanut?
Mies on herännyt, mutta ei ole tietänyt, onko se totta vai oliko se
unta.
Nimittäin se mitä hän sisimässään tunnelmoi, kun honka soitti ja
mätäs kuiskasi. Suomen suot muka _kelpaavat_ johonkin? Että ne
ainakin kelpaisivat, _jos_... Hän on häpsähtänyt omia näkyjään.
Kultaisia nummikangastuksiaan kulkurimies tuskin muille kertoa
rohkenee! Virvatuletko Suomen soilla kummittelevat? -- Ei! Se on
sittenkin ikäänkuin mahdollista, sen täytyy olla mahdollista, sen
_täytyy_...
* * * * *
Paljon kepeämmäksi ovat muuttuneet askeleeni sen jälkeen kun
rämehongan juurelle nukuin, mätäs märkä päänalusenani. En ole enää
sadatellut suon soiluvaisuutta, en ole enää tuntenut kalvavaa ikävää
noita pehmoisia sammalpintoja silmätessäni. Melkeinpä nauttinut
olen, kun pieksusaappaani on varttansa myöten uponneet rahkasuon
salaperäiseen silmäkkeeseen tai musta muta roiskahtanut vaatteilleni.
Tämähän on juuri niinkuin olla pitää!
Minä näet uskon siihen, minkä kultaisissa kangastuksissani nähnyt
olen: Tuhannen vuoden vierittyä! Tuhannen vuoden -- tai jo
ennemminkin...
Silloin se on valmis! Silloin tämä kaikki jo on muokattu. Silloin ei
enää kukaan ole niin typerä että tulisi kysymään: mihin _suo_ kelpaa?
-- -- --
Oi! Se on kultainen kangastus tämä _Fata morgana_, tämä suomalaisen
suomaiseman tulevaisuudenihanne. Miten sen sanoisinkaan, jos sanoja
viljelen? Sanoisinko että Peräpohjola, koko se seutu, mikä _nyt_
vilisee tuhansittain tutkimattomia soita, on _silloin_ maailman
historiassa merkitty ikäänkuin itsenäiseksi valtioksi, jota johtavat
kauttaaltaan toisenlaiset periaatteet kuin yhtäkään nykyisistä
valtiomuodoista. Se on mahtava maanviljelysvaltio, suurenmoinen
suoyrttitarha, kuningaskunta, kohiseva korpiparatiisi...
Mitä näemmekään! Katsokaa millaiset jättiläisviemärit halkovat
silmän siintämättömiä sydänmaita. Katsokaa, kuinka syvät ne
ovat nuo valtaojat, kuinka leveät ne ovat ja kuinka ilakoivat
lapset venheillänsä hurjaa vauhtia soutelevat niitä pitkin alas
järviin. Ellen erehdy, näen kokonaiset kanavat Valkeasta merestä
Pohjanlahteen! Mutta ennen kaikkea huomaan, kuinka musta muta
pursuaa viemärin ja sarkaojien liepeistä. Tuo väkevälle haiskahtava
alkuvoimainen pohjamuta, joka luopi ihmeitä, heti kun ihminen siihen
uskoo...
Se on vaatinut tuhannen vuoden epäilyksen ennenkuin Pohjolan kansa
sen on uskonkappaleekseen julistanut. Kaatuneet ovat satojen vuosien
esitaistelijat, suistuneet partoineen suo-ihanteensa liejuun, mutta
se sama lieju on singonnut uusia taimia, ja lopuksi on ylennyt se
tammi, jonka juuria ei enää poikki saada. Vihdoinkin, vihdoinkin siis
ovat _Fenno-Skandian_ karhusuot saatu kukoistamaan ja maan ministerit
ovat lähettäneet tuhatpäiset sotajoukkonsa, sapöörinsä korpia
kaivamaan ja kuokkimaan.
Katsokaa! Jättiläisröykkiöt rioja ovat kohonneet märän maan pintaan,
nuo mustat möhkäleet ovat sitä maanalaista valtakuntaa, josta
tulella ja tapparalla muodostetaan se maanpäällinen tuhatvuotinen
valtakunta... Rytisivät tuonnoin rutimoraidat, jarruttivat julmat
juurikkaat vääntyessään vesihiisien kynsistä, kahahtelivat
kirkasteräiset turvekuokat ja helisivät lapiot. Nousivat ihmisten
ilmoille uumenten pahat peikot ja surmansa saivat rotkojen pirut.
Nauraen niitä ilkkuivat jätkät. Vuosisatoja näin raatajat ovat
rähjänneet Suomen suurilla sudensoilla, sukupolvi sukupolven jälkeen
jatkanut on esitaistelijain töitä, ei kukaan enää ole alistunut
palvelemaan pölkkypomoja, usko savottaan on haihtunut, maahenki
herännyt, suosielu virpenä vironnut, mustan mudan mullistajaa on
ruvettu pitämään -- ruhtinaan arvoisena...
Ajan silmät ovat auvenneet suurina ja kirkkaina!
Ja niin tullut on se päivä, koittanut se elokuun poutainen aamuvarha,
jolloin maan ministerit, lentovaunuillaan ilmassa liitäen, julistavat
Euroopan kansoille: Peräpohjola elää omistaan! Suomi ei Saksan
suuruksia tarvitse. Tätä kansaa ei enää koskaan korpihalla kaada,
sillä korpihalla itse on kuoliniskunsa saanut. Katsokaa sitä viljan
runsautta!
* * * * *
Tosiaankin lainehtii viljameri niin pitkälle kuin silmässä siintää.
Täytenään heiluvat tähkäpäät! Ja tämä kaikki on mustan mudan
ansiota...
Antakaa silmäinne hivellä noita suloisia niittysarkoja. Se on maan
ruhtinatarten viheriäistä samettia. Tuntekaa apilaan ja vihantarehun
huumaava tuoksu! Se myös on suon siunausta, vuosisatojen uskon
hapuilun huippu.
Kukkasia? Ruusuja! Sinisiä, punaisia, kullanloistavia unikkoja
näen siellä, missä ennen kasvoi raate ja korte tai viheliäinen
vaivaiskoivu. Kuka hoitaa näitä ihania yrttitarhoja? Kysykää
Suur-Suomen neitsyeiltä, onko siitä jo montakin vuosisataa, kun
he joukossa vaihtoivat Singerin ompelukoneen monipiikkiseen
rautaharavaan ja käytäväkihveliin tai ryhtyivät pitämään
pukutanssejansa Pohjolan paratiisissa!
Siellä missä muinoin koiranputki rehoitti, siellä nyt punoittaa
erämaan Eedenin uusi omenapuu. Ja siellä missä nälkämaan
"kuolemankoura" ennen kaamean varjonsa heitti kosteaan rotkoon,
siellä nyt versoo villiviini tai kiipeää juhlallinen, jumalainen
humalaköynnös...
Ihailkaa reheviä juurikasvitarhoja! Kysykää, missä ovat ne ammottavat
kuopat ja jättiläiskellarit, joihin kaikki tuo hyvyys mahtuu! -- --.
Niinpä siis kaikki ääriään myöten on valmista. Suur-Suomen korpisuo
on saatettu ihmiskuntaa palvelemaan! Se elättää sen kansan, joka
muinoin nälässä kituroi puukuningasten perässä juostessaan. Koko
maailman se ilahduttaa. Itse Jumalan, joka antaa aurinkonsa paistaa
hyville ja pahoille.
... Tuo musta, valtaojan äyräistä tihkuva muta, tuo rämekorven
aavistuksellinen alkuvoima, tuo satoja vuosia salassa säilynyt,
Suomen petäjääsyöneen ristirahvaan aarnihauta-aarre.
Olen sen nähnyt henkeni silmillä heilimöivänä vainiona, tuon
tuhatvuotisen taistelun takaisen voittotantereen. Iloitsen jokaisesta
viemäristä, jonka nykypäivänä todellisuudessa näen soiluvissa
soissamme pursuamassa...
Jokainen syvällekaivettu suoviemäri mielestäni kuljettaa pois sitäkin
epäilyksen mutavettä, jota vielä on Suomen kansan omassakin povessa
yhtä vahvasti kuin maan hallituksen valtimosuonissa!
17/6 15.
Niityn raivaus.
(Maalaisen arkipäiväkirjasta.)
Alotan tämän päiväkirjan vähääkään tietämättä, tuleeko se sisältämään
mitään, mikä huvittaisi muita ihmisiä. Mutta jos sen saisin itseäni
huvittamaan (minulla on aina ollut intohimo päiväkirjailemiseen
ja varsinkin yötunnelmoimiseen), niin enempää en tahtoisi. Asia
on ainakin näin alusta pelkkää kuivaa proosaa. Kysymys näet on
siitä että olen päättänyt (tai oikeastaan olemme yhdessä vaimoni
kanssa päättäneet) kolmen vuoden uutisasutuksen jälkeen tässä
metsäsaunassamme ryhtyä vihdoinkin siihen, mistä heti alussa olisi
pitänyt alkaa, nimittäin niittymaan raivuuttamiseen. Kokemus on
osoittanut että taloutemme ei pysy pystyssä ilman lehmiä -- ja
lehmät, ne kantturat, eivät pysy pystyssä ilman kontua, ja kontua
taas ei tule ilman niittyä, mutta kun niittyä ei ole, niin se
tietysti täytyy tehdä. Tehdäkkö niitty? kysyy sivistynyt ihminen.
Eikö siis Jumala kasvatakkaan heinää! Ehei hyvät herrat ja hienot,
hetaleiset naiset, Herra Jumala on ankara täällä pohjoisessa:
kanervan ja jäkälän Hän kyllä antaa kasvaa ja hirmuisia hiidenhonkia
huijottaa, mutta apilasmaat meillä ovat pilventakaisina ihanteina ja
aniharvoin saavat lehmämme haistaa edes puntarpäätä.
No niin, niitty siis täytyy tehdä, tekemällä tehdä, ihan pystystä
metsästä, iänikuisesta rotkokorvesta, johon ei ihmisen kirves eikä
kuokka ennen liioin ole koskenut.
Olen kuuluttanut tätä urakkaa pitkin kevättä, olen naulinnut
ilmoituksia siitä postitoimiston luukuille ja lähetellyt papeille
kirkkokuulutuksia, vaan yhtään ainoata miestä ei omasta pitäjästä
ole ilmestynyt tarjoutuakseen tähän työhön. Hirveätä rahan ja
ruuan puutetta kyllä valitetaan, vieläpä työansioidenkin puutetta,
mutta otappas jätkä meidän rakkaassa seurakunnassamme _yksityisen
työhön_. Ei, rakkaat sanankuulijani, yksityisen työ Rämsänrannalla ei
kelpaa, maksoi mitä maksoi -- "savotta" olla pitää, tuo siunattu --
kirottu savotta tai vähintään "hostmestarien" männynkäpykylvötyö à 3
markkaa päivässä. _Minä_ en kylvätä männynkäpyjä -- mäntyjä vilisee
ympärilläni liiaksikin -- päinvastoin kaadatan puita päästäkseni
liikaa metsää näkemästä.
Mihin jäimmekään. Omasta pitäjästä ei urakkamiestä siis saanut --
häpeä sanoa -- mutta ilmestyipäs eräänä päivänä pakeilleni solakka
pitkä mies Iivana Karhu rajan takaa, uuras vienankarjalainen, ja
hänenpä kanssaan tekasin urakan. Kymmenen aaria, hyvät herrat,
kymmenen aaria, pystystä metsästä "ihan valmiiksi" viemäreineen,
sarka- ja niskaojineen j.n.e. à 5 markkaa aarilta. Viisi markkaa
aarilta? Menkääpä katsomaan te pääkaupungin urheilijat ja maailman
mestarit, painisankarit ja kolmiloikkaajat ja seiväshyppääjät ja
pituushyppääjät, menkääpäs katsomaan minun "Ropakaarrettani" ja
sanokaa sitten: ottaisittekos repiäksenne kappaleiksi tuon märän
kuusikkorotkon edes 50 markasta aarilta. Jollette tiedä, mikä _aari_
on, niin selitän -- olen siinä määrin herrasmies itsekkin että vasta
pari vuotta olen tämän tietänyt. Aari on ihannepalsta, ala, jolla
voi ajatella ihannehuoneen sijaitsevan -- 10 metriä kylkeensä,
ja kymmenen aaria on siis kymmenen kertaa enemmän. Asuntopaikkaa
valitessani tänne korpeen, muistan että oli kova kopina hehtaareista,
kokonaisista satakylkisistä kappaleista, mutta jos kerran minusta
sanottaisiin että sillä isännällä on niittymaata hehtaarittain, niin
kuolisin ylpeänä pois tästä pahasta maailmasta...
Huomaan taas poikenneeni tekstistä. Iivana Karhu, Arhipan poika,
siis otti tuon urakan, mutta viemäriojasta, joka ampuu neljäkymmentä
metriä yli palstan, sovittiin erittäin ja taisinpa, koiravie, luvata
kuninkaallisen palkan, 20 penniä metriltä.
_Hän_ tuli lauvantai-iltana seitsemällätoista olevan veikkorepaleensa
Riston kanssa, sai viitosen etukäteen, veneen lainaan y.m.s.
Pyhä-iltana hän teki kuokkien ja lapioiden varret -- minusta tuntui
että Jumala vallan suopeasti katseli tätä sabatin puuhaa -- ja
viimeisteli niitä vielä maanantaiaamuna.
Niin -- minulta on jäänyt sanomatta että itse olen riehunut
insinöörinä tuolla korpipalstalla, linjoittanut kuin paras
mosatramppari, pylvästänyt ja paaluttanut, mutta senpä sanonkin,
että se vinkkelin otto on hiivatin tarkkaa työtä, enkä väitä etten
senttimetrillä olisi erehtynyt. Suora kulma ryteikkökorvessa on
paljon ihmeellisempi asia kuin liitutaulu matematiikan tunnilla
klassillisessa valtion lyseossa. Tähdätessäni vinkkelipuulla pitkin
korpea, en vähääkään muistanut "hypotenuusia" enkä "kateetteja",
vai mitä ne nyt olivatkaan ennen. Kuinka ihmeen vähän "korkeampi
matematiikka" siis onkaan tullut hyödykseni tässä elämässä, vaikka
muistelen kandidaattitutkinnossa saaneeni arvosanan hyperbolain
mittaustaidossa? Ja mitä merkitsevät kuutiojuuret ja logaritmit
Ropakaarteessa? Siellä oli vettä viljalti, kun mittasin -- ja
käki kukkui kevätmetsässä, mutta minä syvennyin yhä mittaukseeni.
(Kukkukoon käki, ajattelin -- tai olkoon kukkumatta). Ja nytpä Iivana
Karhu tottelee minun mittauksiani -- ja on se sentään jotakin että
saapi aikamiehen kulkemaan juuri omia jälkiään synkässä metsässä ja
rapistelemaan pitkin ryteikköpuroa. Tässä nyt olkoon alkupuhelma
päiväkirjaani.
* * * * *