Maalaisuuden ylistys.
Musta muta.
Niityn raivaus.
Joopi.
Parooni -- kansan mies.
Pakkanen.
Uistelemassa.
Keväthauvit.
Maalaisuuden ylistys.
Virittäkööt muut viulunsa kaupunkilaisuuden kunniaksi -- minä soitan
katajaista kannelta maalaisuuden ylistykseksi.
Minä maaemon lapsi, kiilukarstaisessa saunassa syntynyt, olen
kuunnellut korven käkeä enemmän kuin häkkeihin suljettujen
kanarialintujen viserrystä tai bulevardikahvilain papukaijojen
pakinaa.
Minä erämaan erakko, villien saloseutujen virpi, imin jo pienenä
äitini rinnoista sitä lämmintä luonnonuskoa, joka pani minun
sydänhermoni väräjämään maalaiselämän riemullista nautintoa.
Minun äitini oli merenrantaviikinkien tyttäriä, mutta jo nuorena
neitona hän harppua soitteli suurten koskien kohinalle, jylhän metsän
huminalle, sinitaivaan avaruuden lintujen vapaalle laululle. Siitä
minunkin rakkauteni korpien kohinaan kotoisin lienee! Siitä äitiäni
kiitän.
Minun isäni ovat kaikki olleet Peräpohjolan karskeja maalaispoikia,
vuosisatoja ovat he hilpeästi taistelleet maalaisluonnon kaikkia
elementtejä vastaan; sukupolvesta sukupolveen on pyhänä perintönä
kulkenut harrastus työhön ja toimintaan Pohjolan vainioilla ja
metsissä, suvivesillä ja talven tuiskuissa -- kädessä kynä ja kirja,
useammin kirves ja lapio, airo ja purjenuora, suitsi tai suksensauva.
Siitä minunkin ikuinen intohimoni sinne, missä honka humajaa,
missä laine loiskaa ja pitkän talven tuiskut maata lakaisevat!
Arctophilacus!
Olen syntynyt keväällä jäiden sulaessa, tulvaveden noustessa
kotisaunani kynnykselle ja vanhan jokimyllyn hurjasti pyöriessä
-- siitä sieluuni syöpyi ikuisen maakeväimen kaiho, siitä
vihantavirpisen Pohjolan kesän totinen toivo...
lienenkö viisiviikkoinen ollut, konsa tuomen kukkivan näin,
aurinkoista sinitaivasta vasten häilyvän viheriän oksan oivalsin sekä
tuoksuvan valkotertun... ja haarapääskysen liverryksen räystäällä
kuulin, mutta ne syvälle muistoihini painuivat ja nytpä täytenä
miehenä ymmärrän että tuo kuva oli maalaiselämän kultainen heijastus!
Lienenkö kolmivuotias ollut, kun tuohisen paimentorven toitotuksen
koivulehdossa kuulleeni muistan -- ja se myös oli maalaiselämän
kiirivä kaiku.
Tuskin olin viittäkään vuotta, kun satoja virstoja matkustaa sain
kohti vielä korkeampaa Pohjolaa -- sinne, missä tie jo päättyy kuin
maailman ääreen töksähtäen; sinne, missä erämaan suuret latvavedet
yksitotisina läikkyvät; sinne, missä kontio selkosessa viheltelee
ja metsäporolaumat laukkaavat; sinne, jonne ei koskaan kanna
rautatieveturin vihlova vinkaus; sinne, jossa ihmisen täytyy tehdä
ankarasti työtä saadakseen leipäpalan ja lämpöisen lieden itselleen
ja perheelleen; sinne, jonne Kaikkivaltiaan armokaan ei aina ulotu...
Niin -- sinne saakka synnyinmaan kolkkaan, jossa sydän suree ja
nauttii yhdellä haavaa ja jossa haaveksiva rakkaus, havumajassakin
maaten, juurtuu yhä syvemmälle sydämeen, niin syvälle, ettei sitä
enää irroittaa voi...
Mutta! Sitten ne veivät minut kaupunkiin --.
Tahtoivat minusta tehdä suurmaailman herran --.
Tahtoivat minut opettaa maata päälläni hallitsemaan --.
Tahtoivatpa opettaa maalaisiakin halveksimaan --.
Ne kouluttivat minut virkamieheksi --. Tarjosivat vakinaisia palkkoja
--. Väittivät, että näin tulee hyvä, näin täytyy olla ja näin tekevät
kaikki muutkin.
Vuodet vierivät. En ymmärtänyt mitä kanssani puuhattiin. Ne
luulivat kai minut voittaneensa --. Luulivat olevani _heidän_
miehiään --. Näkivät minun kävelevän kovat kaulassa, herraskeppi
kainalossa, maailmankeikarin ivahymy huulilla. Kuulivat matkivani
rikkiviisasten puhetta. Huomasivat nauttivani elämän mukavuuksista
-- sen elämän, jossa ei tarvinnut vettä kantaa järven rannasta eikä
nokiavia öljylamppuja rassata eikä jauhosäkkiä vedättää kaukaisista
kauppiaista ja jossa ei kukaan alentunut tunkioita luomaan...
Minäkin siis olin herra! Minäkin siis olin kaupunkilainen! Minäkin
siis tyydyin kaikkeen siihen mukavuuteen, mitä kaupunki tarjosi
humisevine huveineen, hivelevine hyötyineen. Painelin nappuloita:
sähkövalot loimahtivat ympärilläni; kilistin johtokelloja -- luokseni
juostiin kuin kuninkaan makuukammioon; vääntelin kampia -- minulle
huudettiin halloota satojen virstojen takaa! Olipa tosiaan olevinaan
mukava elää! Sai kaikkea ja pian: -- ei tarvinnut kokonaista
päivää mustaa saunaa lämmittää, ei tarvinnut jätkänä rypeä märässä
metsässä, ei tarvinnut koskaan itse soutaa tai hevosta ajaa: auto
ja moottori, laiva ja juna kiidätti miehen minne vain tahtoi. Eikä
tarvinnut koskaan pelätä jäävänsä yksin; jos yritti, niin valkoisessa
salongissa aina kavereja yllätti. Totta tosiaan -- kaupunkilaistunut
oli mies.
Mikä ihme sitten tapahtuikaan, mikä mullistus muuttikaan miekkosen?
Lieneekö ollut keväthaikea päivä, jolloin bulevardin puista
vesikarpalot tippuvat kaupunkilaisherran muotihatun lierille... Tai
lieneekö ollut sydänkesän hellepäivä, jolloin asfalttinen katukäytävä
kihoaa tukahduttavaa kuumuutta ja koko suurkaupunki huohottaa
olemassaoloaan... Tai lieneekö ollut myöhäsyksyn merisumuinen ilta,
jolloin kaikki katuliike tympäisee ja inhoittava kaasun, kivihiilen
ja lokaviemärin löyhkä tunkee kadunpolkijan keuhkoihin... En tiedä,
en tarkoin muista. Sen tiedän vain että jonakin päivänä, jonakin
iltahetkenä, jonakin yötuntina entisen maalaispojan sydämessä ja
järjessä syttyi jyrisevä kapina. Kapina kaupunkilaiselämää vastaan!
Tympäsi kaikki, mitä näki ja kuuli. Tuo ikuinen edestakaisin laukonta
ahtailla kujilla, joiden pohjaan ei Jumalan kultainen päivyt eikä
kuun hopeinen keträ konsaan kurkistanut; tuo ikuinen hälinä, humina
ja silmäin huikaisu; tuo ikuinen koneiden käynti ja mekaaninen
mukavuus; hissien nousu ja lasku; raitioiden ratina; apinaorjan
leiskuvat pukimet ja väärinkäytetyn vapauden alhaiset viettelykset;
saastutettu ilma... ilmeettömät ihmiskasvot... Mutta ennen kaikkea
tympäsi oma mahdottomuutensa löytää tyydytystä siitä ympäristöstä,
johon mies -- kymmeniä tuhansia muita matkien -- oli joutunut.
Ja silloinpa häntä, miestä, kauhistutti oman elämänsä tyhjyys.