Edelliset; Aino ja Eero (näyttäytyvät ikkunassa).
_Aino_. Kuka kutsuu?
_Eero_. Mikä hätänä?
_Aino_. Täällähän me olemme.
(Kaikki rientävät aitan edustalle.)
_Marketta_. Mutta Aino! Oletko siellä? ja Eero?
_Kumpulainen_. Tyttö! Mitä siellä teet? Heti pois sieltä! . . .
_Aino_. Kyllä, isä kulta, kun vain ette ole vihainen, mutta lupaatte,
että saan Eeron.
_Sipi_ (Remekselle). Herran tähden, Remes! Sinä olet lukinnut heidät
aittaan yhdessä! Sinä olet oikea nauta.
REMES. Pidä suusi! Me kiellämme kaiken.
_Kuivalainen_. Malta mieltäsi, Kumpulainen.
_Kumpulainen_. Kyllä minä näytän sinulle, mitä saat. (Aikoo mennä
ovesta aittaan.) Mitä? Oletteko sulkeutuneet lukon taa? Mutta oletteko
aivan järjiltänne?
_Marketta_. Hyvä ihme! Aino?
_Aino_. Isä! Avaamme heti, kun lupaat, että saan Eeron.
_Remes_ (Sipille). Tahtoisinpa nähdä, miten he avaavat, niin kauan kun
avain on taskussani.
_Eero_. Isä hyvä! Puhu puolestamme Kumpulaiselle. Sinähän pidät niin
paljon Ainosta.
_Kuivalainen_. Niin, minun lupaani eivät he kysy. No, viisi siitä!
Kumpulainen, tämä on kirottu juttu. Ei ole muuta keinoa kuin suostua
antamaan heidät toisilleen. Kaikki ovat nähneet heidät sulkeutuneina
aittaan lukon taa.
_Kumpulainen_. Se ei minua liikuta! Minä en salli lasteni pakoittaa
itseäni. Olen luvannut Remekselle ja Sipille, että jompi kumpi heistä
saa hänet, kun hänet naitetaan.
_Aino_. Isä kulta! He eivät tahdo minua kumpikaan, ei Remes eikä
Sipi. He ovat yhdessä teljenneet minut Eeron kera aittaan lukon taa
päästäkseen minusta.
_Kumpulainen_. Ovatko Remes ja Sipi sulkeneet sinut sinne?
_Sipi_. Herra nähköön, kuinka hän osaa valehdella!
_Remes_. Se on mitä mustin valhe!
_Eero_. Joka sana on totta! Emmehän voisikaan sulkeutua tänne, kun oven
saa lukkoon ainoastaan ulkoapäin. Remes sulki meidät makuuaittaansa.
Etsikää hänen taskuistaan, niin näette, että avain on hänellä.
_Aino_. Siinä on punainen nauha, josta sen tuntee.
_Kimari_. Syynätään Remes.
_Remes_. Jos avain on taskussani, on Eero itse pistänyt sen sinne.
_Eero_. Miten minä voin pistää avaimen hänen taskuunsa, kun olin lukon
takana?
_Kuivalainen_. Ei, Remes, sitä hän ei tosiaankan voinut tehdä.
(Remes on muiden huomaamatta pistänyt avaimen Sipin taskuun.)
_Remes_. Syynätköön taskuni, ketä haluttaa. (Pojat ympäröivät hänet ja
tarkastavat, hän kääntää itse taskunsa nurin.) Alatteko vieläkään uskoa
minua enemmän kuin valhettelevaa tytärtänne.
_Sipi_ (hiljaa Remekselle). Mihin sinä sen lähätit?
_Remes_. Pidä suusi!
_Kumpulainen_. Kuules Aino, minä en leikittele! Tule ulos, sanon minä!
_Aino_. En voi, isä. He ovat lukinneet meidät tänne.
_Eero_. Sitten on avain Sipillä. Se on aivan varmaan jommalla kummalla.
_Sipi_. Minulla! Olkaa hyvät, tässä ovat taskuni. (Hän kääntää kaikki
taskunsa nurin, ja avain putoaa maahan.)
_Kaikki_. Siellähän se on! Sipillä! Hahaha!
_Kumpulainen_. -Mutta Sipi, oletko hullu? Mitä hittoa hyödytti sulkea
heidät lukon taa?
_Marketta_. Hyi, siinä teit hävyttömästi, Sipi! Aino on oikeassa, kun
ei huoli sinua miehekseen. Olet ilkeä poika.
_Sipi_ (purskahtaa itkuun). Ei, minä en ole ilkeä poika; en, mutta minä
olen onneton ihminen. (Remekselle.) Mutta sinä olet ilkeä heittiö,
sinä! Saatat minut onnettomuuteen.
_Kumpulainen_ (on sillävälin avannut aitan oven, ja Aino ja Eero
tulevat ulos). Mutta Aino! Mitä sinulla oli Remeksen makuuaitassa
tekemistä?
_Aino_. Pujahdin vain sinne — sitomaan sukkanauhaani. Mutta siellä
seistessäni sysättiin sinne Eero yhtäkkiä, ja sitten pistettiin ovi
lukkoon, niin ettemme päässeet ulos.
_Eero_. Se on sula totuus. He raahasivat minut yhdestätuumin aittaan
Ainon luo, pistivät oven lukkoon huusivat: Pidä hauskaa! Ja niin olen
tehnytkin.
_Kumpulainen_. Piruko teitä molempia vaivaa! Miksi teitte sen?
_Remes_. Sipi on nauta. Hänelle se pälkähti päähänsä.
_Sipi_. Laupias Jumala! Minulleko se pälahti? Ei, nyt tahdon sanoa
kaiken niinkuin se on. (Itkee.) Emme tahtoneet, että Eero tanssisi ja
puhelisi Ainon kanssa, ja sentähden panimme hänet lukon taa.
_Kuivalainen_. Ainon luo! Hahaha!
_Kaikki_. Hahaha! Nokkelia poikia te olette molemmat.
_Kuivalainen_ (Remekselle ja Sipille). Kuulkaas, neroniekat, nyt on
parasta, että livistätte. (Kumpulaiselle.) Kumpulainen, tyttö ja poika
ovat viattomat, antaa heidän saada toisensa.
_Kumpulainen_. Ainolla ei ole mitään, eikä Eerolla ole mitään. Jos
olisin rikas, olisi asia toinen! Mutta on vaikeaa nykiä karvoja
kaljusta päästä. Siitä ei tule mitään, sanon minä.
_Kuivalainen_. Hänellä on myötäjäisensä kasvoissaan. Ja he tyytyvät
niihin. Jos minulla olisi, antaisin mielelläni. Mutta minulla ei ole,
herra paratkoon! Jaan kuitenkin heidän kanssaan sen vähän mitä minulla
on.
_Aino_. Oi, hyvä vanhus, aivan täytyy kaulaanne kiepsahtaa niiden
sanojen tähden. Kuinka me Eeron kanssa pidämmekään teistä! Olette
toisenlainen isä kuin muutamat muut, jotka ovat niin kovia — niin
tylyjä — niin —
_Kumpulainen_. Aino!
_Aino_. Niin, isä, sillä olet paha minulle. Kuinka usein olet kertonut,
ettei sinulla eikä äidillä ollut mitään, mutta se ei tehnyt mitään,
sanoit sinä, sillä kun oikein pitää toisistaan, niin vilja kasvaa
maassa kahta rehevämmin. Nyt pidämme Eero ja minä niin hirvittävän
paljon toisistamme, ja sinä todellakin olet niin kova, niin paha —
aivan ilkeä isä! (Hillitsee kiihkeytensä ja lankeaa itkien isänsä
kaulaan.) Oi, eihän se ollut totta, pahaa leikkiä vain! Rakas isä
kulta! Sinä olet niin hyvä, sinä et kiellä meitä? Ethän? Sinä et voi.
Oi! Näen silmistäsi, että suostut! Suostut!
_Kumpulainen_. Ei, sitä en tee! Siitä ei tule mitään. Olet liian
höllämielinen mies, Kuivalainen, se täytyy minun sanoa sinulle.
Mutta jos sinä et välitäkään poikasi menestyksestä, niin minun
velvollisuuteni on katsoa tyttäreni parasta. He pitävät nyt toisistaan.
Mutta kun soimi on tyhjä, pureskelevat hevoset toisiaan. Kun köyhyys
astuu ovesta tupaan, lentää rakkaus ikkunasta pellolle. Niin se on
tässä maailmassa.
_Arvassalo_ (joka kuultuaan Kuivalaisen nimen on kiinnittänyt huomionsa
häneen). Oletteko te Kuivalainen?
_Kuivalainen_ (kiehentää lakkiaan). Minä sitä nimeä olen kantanut.
_Arvassalo_. Olen oikeastaan tullut tänne vain teitä tapaamaan.
_Kuivalainen_. No, mitäs niin tähdellistä —?
_Arvassalo_. Lyödäänhän kättä! Asia on se, että teiltä ennen
kirjoitettujen runojen on havaittu muutamissa kohdin kaipaavan
täydennystä ja tarkistusta, ja sentähden minun oli määrä käydä luonanne.
_Kuivalainen_. Ne siunatut Helsingin herrat sitten pitävät arvossa
meidän vanhojenkin virsiä, joita tämä nykykansa alkaa pitää vain
joutavina loruina. Kun muistelen sitä röhvessyöriä joka aikoinani kävi
minua laulattamassa, tulevat aivan vetreät vedet silmiini. Niin höyli
ja mukava hän oli.
_Arvassalo_. Minun asiani ei tosin olisi sekaantua toisten
perheseikkoihin. Mutta sallittakoon minun huomauttaa, miten ennen
vanhaan aatelisto eristäytyi eri kastiksi muista ihmisistä,
eivätkä aateliston lapset saaneet avioida aatelittomien kanssa.
Runonlaulaja-sukumme, he jos ketkä ovat minusta oikeaa ikivanhaa
kansallisaateliamme, hengenylimystöä, joka ansaitsee, että koko kansa
kantaa heitä käsillään. Niiden suomalaisen hengen valosoihtujen, joita
he ovat pitäneet koholla läpi pimeäin öiden, niiden loimossa tulevat
he ikimuistoisina elämään kautta aikojen ja kovimpinakin aikoina
suomalaisia sydämiä lämmittämään ja valaisemaan. Sananlasku sanoo,
ettei vesa kauas kannosta kasva, ja kunnianaan voi sentähden kuka
tahansa pitää sitä, että antaa tyttärensä runonlaulaja Kuivalaisen
pojalle.
(Kaikki seisovat juhlallisessa äänettömyydessä.)
_Kumpulainen_. Kaunista kuulla! Mutta elämä, maanmiehen jokapäiväinen
elämä, vaatii niin paljon muutakin kuin aateliutta ja päiväpaistetta.
_Arvassalo_. Mutta kuuluttehan itsekin vähin varoin alkaneen. Minkä
olette rakkaudessa kylvänyt, sillä on ollut siunaus kasvaessaan.
Ettekö voi uskoa, että nuoret voivat yhtä hyvin vaurastua? Ja vaikkapa
he eivät tulisikaan kullassa kulisemaan, niin sisäinen tyydytyksen
tunne heille varmaan antaisi ihanamman onnen kuin mikään ulkonainen
äveriäisyys ja loisto, jos heidän sydämensä kylmettyisi vailla lämpöä.
Antaa heidän itsensä toverinsa valita, silloin he riemumielin ja
pystypäin raivaavat tiensä läpi elämän!
_Kuivalainen_ (innoissaan). Kuuletkos, miten nuori herra puhuu?
_Aino_ (riemuisella innolla). Isä, rakas isä! Sinä et voi, et voi enää
vastustaa!
_Eero_. Me mullistamme vaikka koko maailman, jos vaan saamme toisemme!
_Kuivalainen_. He saavat toisensa! Eikös niin?
_Aino_. Rakas, kulta isä!
_Kumpulainen_. Saakoot sitten! Kuka näitä nykyajan nuoria voisi pitää
järjillään!
_Eero_ (Ainoa pyörittäen). Helei! Nyt sinä olet minun!
_Tukkipojat_. Hihhei!
_Remes_. Mokomaa kiljumista! Hirteen helsinkiläiset keltanokat! — Minä
menen maata. (Menee aittaan ja vetää oven kiinni.)
_Sipi_ (itkusuin). Saanko toivottaa sinulle onnea, Aino?
_Aino_. Oi, saat, saat, Sipi kulta!
_Eero_. Ja minulle myös, jos sydämesi antaa myöten.
_Kumpulainen_ (Sipille). Älä ole alakuloinen, Sipi, sinä saat kyllä
tyttöjä vaikka joka sormelle.
_Sipi_. Mitä? Luuletko niin?
_Kumpulainen_. Uskon varmasti.
_Arvassalo_. Eläkööt kihlatut! Eläköön!
_Kaikki_. Eläköön!
_Kimari_. No, nyt on kaikki hyvin! Mutta tanssi jäähtyy. Pyhä menee
liian vähällä.
_Arvassalo_. Eikö olisi paras, että panemme karkeloksi täällä
taivasalla? Sisällä on niin kuuma.
_Kaikki_. Hyvä, hyvä! Missä soittaja?
(Viuluniekka tarttuu viuluunsa.)
_Arvassalo_. Ja pyydän samalla luvan tulla häihin kuokkavieraaksi.
_Kumpulainen_. Käytän tilaisuutta kutsuakseni teidät nyt jo häihin.
_Arvassalo_. Saan kai tuoda mukanani muitakin, että he oppisivat
tuntemaan ihania Koitereen seutuja ja täkäläistä reipasta kansaa.
_Kumpulainen_ ja _muut_. Terve tuloa!
(Kaikki asettuvat pitkään jonoon paritusten, Arvassalo etumaiseksi
Ainon keralla.)
Laulu n:o 9.
_Arvassalo_.
Mi riemu rannalla Koitereen,
kun sulla, Aino, on häät!
Se maasta nousevi taivaaseen,
kuin kiurunen ilmahan siintoisen,
ja lauluja rannat raikuu!
(Tanssivat soiton ajan ja menevät jonon jälkipäähän.)
_Tyttö_ (joka on toisena parina Sipin kanssa ja jolle Sipi on
kuiskutellut).
Sa malta, poikanen, viikko vain,
kysy sitten sä uudestaan!
Mä ensiksi tuumin tunnossani,
ja sitten mä tiedustan maamoltain —
ja arvaapas, kuin käy sitten.
(Lähtevät tanssiin, jonka aikana esirippu laskee.)