Kumpulainen. Arvassalo.
_Kumpulainen_. Ettekö siis ole ollut koskaan ennen täällä Koitareen
rannoilla? Ei täällä taida olla niin hullua, ettei voisi joutua
hullumpaankin kirnuun. Te helsinkiläiset taidatte luulla, että me
täällä itärajalla olemme likipitäen Siperiassa. Ja kenties se on
hyväkin. Sillä jos löytäisitte kerran tien, lappaisi teitä tänne
kuin pajuköyttä, niin ettei täällä saisi parempaa rauhaa kuin siellä
teilläkään.
_Arvassalo_. En voi sanoin kuvailla, miten minua on riemastuttanut
kotirantojenne ihanuus. Ja kuinka rauhallisena satasaarinen Koitere
välkehtii päivässä äskeisen rajuilman jälkeen! Olin tiellä silloin,
niittyladossa istuin pahimman kuuron ajan. Mutta tuskin oli pilvi ohi,
kun lännestä pilkahti päivä paistamaan. Miten ihanan liitonkaaren se
loikaan pimeän pilven palteeseen, joka lehteväin lehtojen yli pakeni
yhä kauemmaksi itään! Niin, ja päilyy nyt melkein peilityynenä, ja
mailleen hiipivä päivä siroittelee kultasäteitään sadoille saarille
ja lehtorannoille. Ja kansa elää täällä ihantavaa luonnonelämäänsä.
Kas, tuota neitosparveakin tiellä, miten he tepsuttelevat soreissa
kansallispuvuissaan, ja miten runollisilta he näyttävät iltapäivän
kullassa!
(Tyttöparvi tulee portista ja kulkee pihan yli tuparakennukseen.)
_Kumpulainen_. Niin, meidän tyttäremme pitävät pukunsa eivätkä vaihda
niitä uusmuotisiin hetaleihin. Niissä eivät he olisi kaloja eivätkä
lintuja.
_Arvassalo_. Oikein! Meillä puhutaan niin paljon kansallisuudesta,
mutta ei saada hengenrauhaa, ennenkun on sen pienimmätkin merkit saatu
hävitetyiksi. On puhuttu paljon somien kansanpukujemme ottamisesta
käytäntöön, mutta uusimpia vieraita muoteja neitosemme aina vaan
ehättävät noudattamaan. Ilahuttavaa, että edes täällä Karjalassa vielä
näkee vanhoja suomalaisia pukuja. Jos minulla olisi valta, kieltäisin
talonpoikia sakonuhalla vaihtamasta niitä muotihetaleihin.
_Kumpulainen_. Kuinka puhuttekaan! Kieltäisitte talonpoikia,
Pohjois-Karjalan talonpoikia? Meitä, jotka jo ikimuistoisina aikoina
olemme omin asein ja eväin rajamme puolustaneet! Aina kulkeneet vapaina
ja pystypäin! Huihai, puskitte seinään! Emme ole hanhia, vaikka
olemmekin harmaita.
Laulu n:o 1.
Ei, veikkonen, vallassa meidän on maa,
ken saattais talonpojan voittaa!
Maan puolueet kilvaten tanssia saa,
kun viulua talonpojat soittaa.
_Arvassalo_.
Kun talonpojat soittaa!
_Kumpulainen_.
Talonpoikaa ei siten käskeä saa,
hän ei ole kenenkähän orja!
Ois hetimiten vastassa kansa ja maa,
sais käskijä itse olla norja.
_Arvassalo_.
Sais itse olla norja!
_Arvassalo_.
Mä talonpojan vallasta arvelen näin...
No, hitto! Mitä minä mietin?
En muista mä, mitä piti sanomanikaan...
En muista, ja samapa se liekin.
_Kumpulainen_.
Ja samapa se liekin!
_Kumpulainen_. Huomaan, että olette politikko.
_Arvassalo_. Entäs te sitten!
_Kumpulainen_. No, ei sitä niin säkkipäässä eletä täälläkään. Seurataan
täällä asioita, ja vuosi vuodelta meillä ovat vaalitaistelumme
meilläkin. Mutta eiköhän tässä menisi kuppi kuumaa, taitaa ollakin
siellä valmista kahvia? Tahdotteko käydä tupaan vain olemmeko
mieluummin täällä ulkosalla?
_Arvassalo_. Täällä, jos suvaitsette. Sää on niin kaunis.
_Kumpulainen_. Hyvä. Istutaan. (Huutaa, ikkunasta tupaan.) Marketta,
tuo kahvia tänne ja kaksi kuppia! Niin, muuta meillä ei ole kuin kahvia.
_Arvassalo_. Se tulee tässä sulosopukassä mainiosti maistumaan.
(Pihan yli kulkee joukko miehiä tuparakennukseen.)