Pimeänä ja sumuisena elokuun iltana ajoi ylimääräinen juna puuskuten ja
höyryten Valtialan asemalle.
Junan ainoasta vaunusta, jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään, hyppäsi
eräs herrasmies asemasillalle ja kiirehti sivulleen katsomatta
Valtialaan vievälle oikotielle.
Se oli Valle.
Näin lähellä siis!
Kosken sillalla hengähti hän syvään ja katsoi kartanoa.
Ylikerran vierashuoneen akkunoista loisti tuli puiston vanhojen tammien
ja lehmuksien oksille.
Toinen kerros näytti pimeältä. Ainoastaan muutamat alikerran akkunoista
olivat valaistut.
Päämäärän läheisyys ja koskesta pärskyvä huura antoivat eloa
väsyneeseen mieheen.
Valle hengähti vielä syvään, rauhoittaakseen tärisevää hermostoaan, ja
lähti sitten epävakailla askeleilla kartanoa kohti.
Pihamaalla ei ollut ketään.
Tyhjä oli myöskin suuri eteinen.
Valle juoksi henkeään pidättäen yläkerran eteiseen.
Siinä hänen täytyi pysähtyä hengähtämään ja hillitsemään sydämensä
tykytystä.
Hän kuuli ääniä isosta salista, ja heristi kuuloaan.
Ne olivat Lailan ja Martin äänet.
— Miksi sinä kiusaat minua? sanoi Laila.
— Kiusaanko minä, kuului Martin ääni.
— Kiusaat. Sinä seurasit vastoin minun tahtoani "Valkoisesta Hirvestä".
Ja Helsingistä seurasit jälkiäni tänne, ajaen kuin metsän otusta.
— Minä olen ajanut hirveäni.
— Mutta minä en siedä sitä!
— Olethan ennen sietänyt?
— Se on kyllä ikävää, mutta minä en siedä sitä enään.
— Tiedäthän, että minä rakastan sinua.
— Ole vaiti!
— Ja sinä olet ennen sallinut ja sietänyt minun rakkauttani.
Puhe oli ollut kova-äänistä, mutta nyt muuttui Martin puhelu pehmeäksi
ja lämpimäksi.
Valle ei erottanut sanoja.
Samassa kuului jotakin kolinaa.
— Anna minun olla, tai sinä saatat minut inhoamaan itseäsi! kuului
Lailan ääni kovemmin.
Valle riuhtasi oven auki ja astui sisään.
Martti oli ahdistanut Lailan sohvan kolkkaan, pöydän taakse, ja tahtoi
väkisin ja intohimoisesti suudella Lailaa.
Valle aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut ääntä kurkustaan, eikä sitä
tarvittukaan, sillä huomio oli kiintynyt häneen jo muutenkin.
Martti hypähti sohvalta ja jäi jähmettyneenä seisomaan paikalleen.
Valle tempasi pöydän etäämmäksi sohvasta, jolla Laila istui silmät
suurina ja tuijottavina.
Ensimäinen vaisto painoi Lailan päätä väkisin alas Vallen pelottavan
katseen edessä. Mutta Valle oli vain vilkaissut häneen ja terästänyt
senjälkeen hurjistuneet silmänsä Marttiin.
Nopeasti kuin loukusta vapautunut lintu pyrähti Laila ulos huoneesta,
ja kiiti samaa vauhtia rappusia alas alikertaan, jättäen nuo molemmat
miehet tuijottamaan vastakkain.
Vasta eteishallin ulko-ovella pysähtyi Laila.
Vasta siinä hän ymmärsi mitä oli tapahtunut ja hän katui, että oli
jättänyt veljekset kahden kesken.
Jumala tietää mitä siellä nyt voi tapahtua!
Eikä hän uskalla ketään sinne lähettää. Eihän tämä asia sopinut
sivullisten korville.
Kyllä hänen täytyi palata!
Laila oli jo portaan juurella, mutta siihen hän pysähtyi äkkiä.
Ei! Ei hän uskaltanut.
Samassa muisti hän salaportaat pirunkammioon.
Salamana kiirehti hän varastohuoneeseen, avasi tomua pöllähtävän oven
salaportaille ja alkoi kiivetä ylös.
Ummehtunut ilma oli tukehduttaa hänet, mutta ei hän sitä huomannut. Hän
vain nousi yhä ylemmäs.
Vihdoin loppuivat portaat suljettuun oveen. Hän työnsi sitä rajusti,
ja kuuli lukon irtaantuvan ruostuneista nauloistaan. Onneksi se ei
pudonnut.
Laila oli päässyt pirunkammioon.
Hän kuunteli.
Ei kuulunut mitään.
Ovi saliin oli avattava. Ja Laila ryhtyi työhön mahdollisimman hiljaa.
Ovi aukeni, ja nyt erotti hänet ainoastaan seinä-ryijy salissa olevista.
Hän kuuli Vallen äänen, mutta se oli vain kähisevää korinaa.
Valle olisi tahtonut huutaa tuolle miehelle kuin tuomiotorvella, miten
hän oli tullut Vallen ja Lailan väliin ja turmellut heidän elämänsä,
mutta kieli totteli huonosti aivojen käskyjä, eikä kurkusta tullut
oikeata ääntä.
En minä ole tullut väliin, kuului Martti sanovan. Laila oli minun
ennenkuin hän sinua tunsikaan.
— Mutta sitten hän oli minun, ja minä vaadin sinut tilille.
— Suotta on nostaa tällaista melua tuollaisen tytön tähden, sanoi
Martti.
— Minkälaisen?
— Joka myötäänsä jakaa rakkauttaan eri miehille.
Verhon takaa kuului tukahutettu äännähdys.
Valle ei sitä kuullut, mutta Martti vetäytyi verhoa kohden.
— Ei askeltakaan paikalta, sähisi Valle, temmaten taskustaan revolverin.
— Älä! huudahti Martti.
Valle katsoi revolveria vapisevassa kädessään.
Välähdykseltä, aivan kuin salama olisi iskenyt hänen aivoissaan, näki
Valle itsensä hyvin koomillisessa tilanteessa.
Hän oli uhkaamassa revolverilla naisensa viettelijää, samoin kuin häntä
oli aikoinaan uhattu.
Ja asekin vielä oli sama.
Tämähän oli tuiki naurettavaa!
Eihän hän ampua voinut! Sehän oli mahdotonta!
Mutta samassa sammui tämän salaman valo, ja Valle käsitteli uhkaavasti
revolveria vapisevilla, hermostuneilla sormilla.
Seisten lähellä verhoa kohotti Martti kätensä, suojellakseen itseään.
— Älä ammu! Hulluhan sinä olet!
Samassa pamahti laukaus.
Valle säikähti kovin ja pudotti aseen kädestään.
Heikko parkaisu kuului verhon takaa ja verho liikahti samalla.
Raskaasti kuului jotakin putoavan lattialle pirunkammiossa.
Valle hyökkäsi ryijyn luo ja kiskaisi sen yhdellä riuhtaisulla
lattialle.
Hän seisoi avatun oven edessä ja näki verissään makaavan Lailan
pirunkammion lattialla.
Hurjan kauhun valtaamana syöksähti Valle polvilleen Lailan viereen ja
nosti Lailan yläruumiin syliinsä.
— Jumalan nimessä! Laila! Rakas, oma Lailani!
Raukeata ihmettelyä ja hämmennystä näkyi Lailan katseessa.
Tämän katseen Valle tunsi.
Se pisti häntä sydämeen, ja sieltä päänpohjaan kuin nuoli.
— Sinuako ammuin?
Lailan silmät himmenivät yhä.
— Ammuit valkoisen hirvesi! kuului katkonainen kuiske Lailan huulilta.
Pää hervahti pahasti Vallen käsivarrelle. Valle parkaisi kuin olisi
tikarilla sydämeen pistetty, ja aivot hämärtyivät, peittyivät usvaan.
Maailma pimeni.
* * * * *
Pirunkamarin lattialla istui liikahtamattomana murtunut mies ja piti
veristä naisruumista sylissään.
Olikohan tälle lattialle koskaan ennen taittunut nuori elämä tai
veriinsä vaipunut suloisen, nuoren naisen ruumis?
Kuka tietää!
Kaunis ruusu oli nyt katkennut ja sen elinmehu valui punaisena virtana
kylmälle lattialle.
Sanattoman kauhun tyrehdyttämänä tuijotti Valle Lailan kalpenevia
kasvoja.
Vallen ajatus, ennen niin nopea ja joustava, oli pysähtynyt.
Loppu.