Näiden tapahtumain jälkeen eli Valle kuin uutta elämää, ja uudella
tavalla oli hän järjestellyt osanottonsa seuraelämään.
Iltamatilaisuuksissa liikkui hän yksinomaan Lailan seurassa.
Hän piti Lailaa kuin kilpenään, suojellakseen itseään kaikilta
mahdollisilta yllätyksiltä.
Yksinään liikkui hän ulkona ainoastaan tarkasti rajoitetussa
miesseurassa, visusti karttaen niitä tovereita, joilla oli taipumuksia
kuletella naisia mukanaan.
Tämä menettely oli pakottanut Reginan yhä etääntymään Vallesta.
Kotona Valle oli antanut muuttaa telefoonin eteiseen, eikä enään
koskaan mennyt vastaamaan ennenkuin palvelija oli ilmoittanut, kuka
halusi häntä puhutella.
Tämä oli katkaissut Reginalta viimeisenkin tien.
Parin kirjeen lähettäminen oli jäänyt myöskin ihan tehottomaksi.
Aku oli tästä kaikesta paljon enemmän mielissään kuin mitä hän edes
itselleenkään tunnusti, ja mitä Vallekaan oli voinut edellyttää.
Nyt Regina ja Aku seurustelivat vallan huomattavalla tavalla keskenään,
ja Valle oli saanut Akusta entistään paremman ystävän.
Valle oli pakotettu pitämään ”ikuisena ystävyyden muistona”, kuten Aku
sanoi, tuon onnettoman revolverin.
Aku tahtoi niin, ja niin se piti olla.
Nyt koristi myöskin Vallen salin seinää komea maalaus Valtialasta.
Sen vernissaus oli toimitettu juhlallisesti, mutta — ilman naisia.
Valle ei ollut tahtonut viedä yhteen Lailaa ja Reginaa, eikä kumpaakaan
yksikseen voinut jättää pois.
Näihin elämänsä uudestaan järjestämisiin oli Vallella vielä muitakin
syitä.
Valle oli mielestään jo mennyt liian pitkälle, ja herättänyt liian
paljon huomiota.
Sitten oli Laila siirtynyt soppakoulusta opiskelemaan näyttämötaidetta,
yksityisen opettajan johdolla.
Aikomus oli, että Lailan julkinen ensi-esiintyminen tapahtuisi
seuraavan huvikauden alussa. Ja Valle piti välttämättömänä, ettei
Lailasta pääsisi liikkeelle mitään pahoja juoruja, mitkä voisivat
vahingoittaa hänen esiintymistään.
Tämänkin tähden oli Valle vetänyt tarkasti harkitut viivat omalleen ja
Lailan elämälle.
Jokainen teko ja jokainen askel oli edeltäpäin suunniteltu ja
arvosteltu.
Heidän ensimäisen tapaamisensa juhlapäivä oli jäänyt myöskin
viimeiseksi riemupäiväksi heidän yhdessäolossaan.
Kaikki oli sen jälkeen kaavamaista ja muotoihin upotettua.
Palkintona tästä kovuudesta oli kyllä Lailan nopea edistyminen ja
virheettömän maineen säilyminen, jotka molemmat olivat Vallelle
sanomattoman tärkeitä asioita, sillä hän tahtoi säilyttää Lailan
pilkuttomana, hänen astuessaan uudelle uralleen.
Tähän asti tunsi Laila Vallen suunnitelmat.
Mutta entä sitten?
Valle kyllä oli jo täysin vakiintunut siihen ajatukseen, että Laila
ja hän sittemmin yhdistyisivät, mutta ei hän tästä ollut Lailalle
koskaan puhunut mitään, arvellen, että ensin on tuo koe-esiintyminen
sivuutettava.
Sitä ei saisi häiritä millään ulkoapäin tulevilla sivu-vaikutelmilla.
Siksi oli heidän elämänsä muodostettu, Vallen tahdosta, näin karuksi.
Ja Valle iloitsi saavutetuista tuloksista.
Mutta tästä ohjelmasta koitui muitakin tuloksia. Ja ne ilmenivät
laskelman ulkopuolella.
Lailan silmiin oli taas ilmaantunut tuo aristeleva, hämmennystä ja
pettymystä ilmaiseva katse.
Sama katse, jonka Valle oli nähnyt Eläintarhan tiellä.
Mutta ei Valle sitä huomannut.
Hän oli niin innostunut asiaansa ja suunnitelmiinsa, ettei hän sitä
nähnyt.
Ei hän nähnyt sitäkään, että Laila yhä vieraantui hänestä, ja että
heidän tapaamisensa oli saanut jonkinlaisen virallisen kankeuden, jossa
oli ainoastaan kaukaisia kajastuksia entisistä rakkauden ilmauksista.
Syynä ei suinkaan ollut Vallen kylmeneminen. Päinvastoin!
Laila oli hänen ainaisena ajatustensa esineenä. Mutta hän olisi
tuominnut luonteensa itsekkääksi, ja menettelynsä arvottomaksi, jos hän
nyt, tänä lyhyenä aikana, josta niin paljon riippui, olisi sotkenut
Lailan tielle omia pyyteitään, harrastuksiaan ja mielihalujaan. Niille
jäisi kyllä tarpeeksi aikaa myöhemminkin.
Asia oli Vallen mielestä niin selvä, ettei pieninkään ajatus
milloinkaan eksynyt sitä horjuttamaan.
Sentähden hän tulkitsi väärin Lailan kummastelevan ja kysyvän katseen.
Hän näki Lailan vain oman luonteensa heijastuksessa, eikä nähnyt itse
Lailaa — ei nähnyt rakastunutta naista.
Mitään käännettätekevää ei heidän suhteessaan ollut tapahtunut vielä
silloinkaan, kun Laila, laivakulun auettua, matkusti opettajansa kanssa
ulkomaille näyttämötaidetta tutkimaan.
Valle oli tämän keksinyt ja kustansi matkat.
Vasta laivarannassa, hyvästijättäessä, oli Vallen huomio kiintynyt
Lailan pitkään ja tutkivaan silmäykseen.
Silloin Valle kyllä luki siinä soimauksen, joka häntä hämmästytti.
Se hämmästytti häntä, sillä ei hän sitä ymmärtänyt.
Kaihomielisenä ja suunnattomasti ikävissään palasi Valle rannalta.
Mutta hän karaisi itsensä, sillä näinhän täytyi olla, hänen mielestään.
Hän ei tietänyt, että laivahytissä vuoti nuoren naisen sydämen tuska
kyyneltulvana pakahtuneesta rinnasta.
Katkerasti itki Laila uutta pettymystään.
Jokainen kyynel katkoi hienon, sydämiä yhdistävän, kultaisen säikeen.