Seuraava päivä oli sunnuntai.
Valle oli nukkunut huonosti lopunyötä ja nousi pahatuulisena
vuoteeltaan.
Häntä miellytti joskus aamuisin oleilla pukemattomana, suunnitella
päivän työnsä ja käännellä muutamia elämän tilikirjan lehtiä, kuten
häntä huvitti sanoa.
Mutta nyt pukeutui hän vihapäisellä kiireellä, kuin kostaakseen
itselleen jotakin.
Yhdeksältä hän oli jo täysin valmis pysähtyessään akkunastaan
katselemaan ulko-ilmaa.
Ulkona oli häikäisevän kirkasta, ja aamuaurinko heloitti täydellä
terällään.
Mitä hän nyt tekisi? Mistä alkaisi?
Hän oli ajautunut ahtaaseen kulmion kolkkaan, mistä ei päässyt yli eikä
ympäri.
Tuska oli vellonut hänen ajatuksiaan koko aamun. Hän tunsi hätäisen
kiireen ahdistavan itseään.
Jotakin oli tehtävä — ja tehtävä pian!
Mutta mitä?
Mistä pitäisi alkaa?
Oli Regina erikseen, oli Aku erikseen — ja sitten olivat molemmat
yhdessä.
Eteisen kello soi.
Valle sävähti vähän, multa ei liikahtanut paikaltaan.
Varmaankin se on jotakin, joka koskee eilisiltaa!
— Kuka se oli? kysyi hän hätiköivästi, kun palvelustyttö tuli
työhuoneeseen.
— Kaupunginlähetti toi tämän kirjeen.
Kiihkeästi otti hän kirjeen, ja istui pöytänsä ääreen.
Akulta!
No, vihdoinkin jotakin, josta voi alkaa!
Kuumeisella kiireellä ahmi hän kirjeen sisällön.
Aku pyysi anteeksi eilisiltaista käytöstänsä ja selitti, että hän
oli, ollen liian kiihottuneessa tilassa, saanut äkillisen päähän
piston, nähtyään eräällä tuttavallaan asekauppiaalla tuon revolverin.
Keksintönsä oli hänen mielestään sillä hetkellä niin suuremmoisesti
nerokas naamio-temppu, ettei sitä mitenkään voinut jättää tekemättä.
Mitä sitten tuli sampanjalasin kaatamiseen, niin oli se Akun mielestä
ihan suunnittelematon teko — hetken vaikuttama yllätys hänelle
itselleenkin — kokonaan poikamainen ja ala-arvoinen.
Näitä molempia menettelyjään pahoitteli hän sydämestään, valmistuen
antamaan, sellaisen hyvityksen kuin vanhojen toverien kesken voi tulla
kysymykseen, palattuaan matkaltaan Pietarista, missä hän asiatoimien
tähden viipyisi muutamia viikkoja.
Mitä taas lopuksi tulisi itse pääasiaan, Reginaan, niin olihan hän
harkitulla aikomuksella tehnyt Reginan kanssa välinsä selväksi, joten
se asia ei aiheuta sen enempään.
Luettuaan kirjeen hengähti Valle syvään.
Yksi kulmien sivu oli auennut itsestään.
Tyytyväisenä hypähti Valle ylös. Hänen täytyi päästä ulos raikkaaseen
talvi-ilmaan.
Kepeä ja kirkas talvinen aamu tuntui niin viekoittelevan virkistävältä,
että Valle päätti tehdä pitkän kävelyretken.
Hän suuntasi kulkunsa Töölön tielle, aikoen kiertää Eläintarhan kautta
takaisin kaupunkiin.
Vasta Seurahuoneen kulmassa johtui hänen mieleensä eilisilta, joka oli
antanut aikamoisen iskun hänen hermostolleen.
Eikä se ollut yksistään Akun ajattelematon menettely, joka oli iskun
antanut. Kaikki ärsyttävät pikkutapaukset siellä olivat myöskin tehneet
tehtävänsä.
Onneksi oli Aku poistanut kaikkein ikävimmän ja harmillisimman
asianhaaran, tehden sen erittäin hienolla tavalla — miestä kohtaan,
jota sentään itse asiassa, Akun kannalta katsottuna, oli pidettävä
syyllisenä.
Vallen oli, mielestään, ehdottomasti ei ainoastaan annettava anteeksi
loukkaukset, vaan myöskin puolestaan tehtävä mitä hienotunteisuus
häneltä vaati.
Mitä se sitten vaatisi?
Hän oli liian aikaiseen ruvennut sotkemaan selvittämätöntä vyyhteä.
Reginan ja Akun suhde ei ollut nähtävästi vielä täysin ratkennut, tai
oli se vielä jossakin kohdassaan niin arka, ettei se sietänyt vieraan
kosketusta.
Epähienosti kyllä oli Valle sotkenut itsensä mukaan.
Siitä leikistä oli nyt peräännyttävä hyvässä järjestyksessä.
Mutta mikä olisi tämä hyvä järjestys?
Irtautuminen Reginasta!
Mutta millä tavalla?
Valle oli jo kauan yrittänyt kartella seurustelua, ja lopettanut kaikki
alotteitten tekemiset.
Eikä se ollut auttanut mitään.
Useitten päivien ponnistusten jälkeen sattuu sitten yksi ainoinen
tapaus, kuten suuteleminen eilen illalla, joka pyyhkii heti tyhjäksi
kaikki entiset ponnistelut.
Ja taas on suhde ennallaan!
Regina on liian tarmokas, ja Valle ei voi käyttäytyä epähienosti tai
raa'asti.
Se on mahdotonta!
Näyttää siltä, ettei mies voi irtaantua naisesta ilman toisen naisen
avustusta.
Tätä hän oli monasti miettinyt.
Valle hymähti avuttomasti. Mistä se toinen nyt tulisi apua tuomaan?
Ja olisiko taas ryhdyttävä uusiin selkkauksiin? Tästähän voi syntyä
sellainen ketju, josta ei ikinä pääse irti.
Oikea surmarengas!
Valle oli poikennut Eläintarhan tielle. Hän astui reippaana ja kevyenä,
lumen narskahdellessa anturain alla.
Tuolla tuli vastaan seurue hiihtäjiä.
Valle katseli heidän punaisia poskiaan, ja ajatteli, että
terveydellisistä syistä tuokin käy. Miehille on aivan omiaankin, mutta
hiihtäviä naisia hän ei ihaillut. Ruumis mauttomasti etukumarassa, ja
jalat suksien suunnassa, toisinaan vielä sisäänpäinkin suppeutuneina.
Muuten olivat kyllä hauskan näköisiä valkoisissa villapukimissaan.
Tuolla laski muuan solakka naisvartalo, hohtavalumista rinnettä tielle
päin.
Naisen vartalo notkahteli somasti ja ryhti oli moitteeton.
Näkyvät ne muutamat naiset sopivan suksillekin.
Hiihtäjätär pysähtyi tielle, heitti kevyesti sukset olalleen, ja lähti
kulkemaan Vallea vastaan.
Ihme miten hänen tukkansa kimalteli kullalle! Ja miten kevyenä hän
astui!
Laila!
Valle pysähtyi tahtomattaan.
Tosiaankin! Se oli Laila! Valkoinen hirvi Valtialasta.
Vallen sydän löi rajusti, ja poskipäitä alkoi kuumottaa.
Hän ihastui sanomattomasti. Hänestä tuntui kuin kuukausien ikävöimä,
yötä päivää hartaasti odotettu tapaus nyt juuri olisi sattunut hänelle.
Hän ei edes tullut ajatelleeksi mistä se johtui tai mikä tämä tällainen
tunne mahtoi olla. Niin kokonaan se hänet valtasi.
Se yllätti kuin hyökylaine, ja upotti hänet lämpöiseen syliinsä,
keskellä helmikuun kirkasta aamupakkasta!
— No, kerrankin tapaan teidät! huusi hän jo melkein sopimattoman kaukaa.
Hiihtäjätär pysähtyi, ja katsoi säikähtyen. Näytti kuin veri olisi
paennut hänen ruusuisilta poskiltaan.
Valle riensi vastaan hillitymmästi, ja mahdollisimman kohteliaana.
— Tämäpä herttainen yllätys!
Veret syöksähtivät takaisin Lailan poskille, punaten ne
kahdenkertaisesti.
— Hyvää huomenta, herra Valtiala, sanoi hän hiljaisesti.
Valle ei päässyt selville, oliko Laila ihastunut tai tyytymätön tästä
kohtaamisesta.
Eikä hän paljon sitä ehtinyt ajattelemaankaan. Hänellä oli täysi työ
poikamaisen riemunsa hillitsemisessä.
Joko hän nyt taas oli valmis lyömään päänsä seinään, kuten hänellä oli
viime aikoina ollut tapana?
Mutta, ei hän sitäkään tietä ehtinyt sen pitemmälle. Tapauksen vaikutus
oli voimakkaampi kaikkia muita tunteita.
Vallella oli vaistomainen aavistus näkymättömän virran rajusta
voimasta, joka hellittämättä tempaisi hänet mukaansa. Ja hän antautui
virran vietäväksi.
Hän kyseli ja puheli, vastaili itse, ja kyseli taas.
Laila hymyili hämmennyksen ilme silmissä.
Oliko Lailakin ilman aamiaista? Oli tietysti! Nyt he söisivät yhdessä,
Alppilassa. Hänen täytyi saada palkita Lailan emäntähuolet Valtialassa
— silloin viime syksynä.
Hän otti Lailan sukset ja sauvat kainaloonsa, ihmetellen, ettei
Lailalla ollut enemmän kannettavia.
Lailaa nauratti.
Vallekin nauroi. Nauroi ja lörpötteli.
Ja heillähän olikin ihan loppumaton määrä puhumista.
Oikeastaan heillä kahdellahan vain olikin yhteistä, Vallen mielestä.
Kaikki helsinkiläiset olivat ihan vieraita ihmisiä.
Hehän tunsivat Valtialan, ja kaikki ihmiset siellä. He tunsivat
Rontus-Kallet, kartanonhoitajat, kuskit, vaunuhevoset ja kaikki.
Laila ei vielä oikein ollut mukana tässä kaikessa, mutta ei Valle
sitä huomannut. Ei hän nähnyt Alppilan kumartelevia viinureita, ei
tuttaviaan yleisön joukossa, ei ketään.
Pieneen, auringonpuoleiseen huoneeseen tilasi Valle parhaan aamiaisen,
minkä ravintola voi tarjota.
Istuessaan herkullisessa pöydässä vastapäätä Lailaa, ja katsellessaan
Lailan puhuvaa katsetta, tuntui Vallesta kuin olisi hän juuri herännyt
pitkästä, pahasta unesta.
Nuo ihanat silmäthän olivat olleet hänen sielunsa kaiho, jota hän oli
turhaan koettanut tukahuttaa.
Mutta miksi Laila katsoi toisinaan noin arasti ja epäillen?
Tämä katse oli toinen kuin silloin Valtialassa. Tästä oli poissa se
avonainen, herttainen hymy, joka silloin siinä sädehti.
Valle kaipasi sitä, mutta se ei tullut takaisin.
Hän kyseli oliko Lailalla ikävä, ja koetti udella kaikilla
mahdollisilla tavoilla.
Ei mitään niistä.
Yhtäkkiä Vallelle vaikeni. Tai se oli oikeastaan sangen musta täplä,
joka yritti pimittää Vallen aurinkoa.
Tämä täplä oli Martti.
Ehkä oli Lailalla sittenkin ikävä Marttia.
Tästä piti saada heti selvä, eikä upota ajatelmiin ja päätelmiin, kuten
Valtialassa, ristiäismatkalla.
Valle johdatti keskustelun Valtialan henkilöihin, ja päätti tehdä
äkkihyökkäyksen.
— Onko Martti hiljattain kirjoittanut? kysyi hän niin hyvätuulisesti
kuin suinkin osasi, ettei peljättäisi Lailaa.
Lailan katse pysähtyi hämmästyneenä.
— Minulleko?
— Niin.
— Ei Martti ole ikinä minulle kirjoittanut.
— Eikö?
Vallen kysymyksessä ja ulkomuodossa ilmeni niin tavaton määrä
hämmästystä, ihmettelyä ja iloa, että Laila ehdottomasti purskahti
nauramaan.
— Joku muu sulhanen sitten, koetti Valle jatkaa, ikäänkuin leikkinä.
— Ei ole!
— Etteikö olisi?
— Ei!
— Sulhasta — nimittäin?
Valle ei huomannut peittää viimeistä kysymystään, eikä ilmettään.
Laila nähtävästi luki hänen sisimpänsä.
— Eikä ole, sanoi Laila, ja Valle näki entisen hymyn vilahtavan Lailan
katseessa ja naurun leikkivän suupielissä.
Nyt Valle oli onnellinen.
Ei hän välittänyt, vaikka Laila luki hänen sydämensä kirjaa.
Niin hän tahtoikin.
Aivan kuin saduissa oli hänen toivomuksensa mukaan ilmestynyt
vapauttava nainen hänen tielleen.
Ainoastaanko vapauttava?
Ainoastaan välikappaleko hänen käteensä?
Ei!
Valle pani merkille, että hän oli syvästi rakastunut tähän valkoiseen
hirveensä.