Tuon pienen Alajärven-joen rannalle, joka yhdistää Lappa- ja Ala-järvet
Pohjanmaalla, tahdomme viedä lukijan eräänä kauniina kesäaamuna v.
1808. Pitkin tuon monissa mutkissa juoksevan joen rantoja leviää tummat
metsät tai niiden välillä suon tapaiset seudut ja kankaat, joilla
ainoastaan matala kanerva kasvaa. Astukaammepa hetkeksi aikaa metsän
maailmaan katsomaan elämää, mikä sen helmassa vallitsee, ja miltä se
näyttää.
Siellä elää, puitten ja soitten välillä, kasvi- ja eläinkunta lyhyen
aikansa, ei niin moninaisena kuin tasamaalla, jossa ihmis-käsi saattaa
ilmoihin melkein mahdottomia, vaan kumminkin sellaisena, että sitä
ansaitsee katsella, niin kuin ilon lähteenä jokaiselle, joka käsittää
nuo voimakkaasta luomisvoimasta puhuvat esineet, joita joka askeleella
tapaamme luonnon ihmeellisessä valtakunnassa. Ihmeellä katselemme me
mustaa metsää, ehkäpä salaisella pelollakin, sillä emmehän tunne, mitä
se povessaan kätkee. Vaan astupa tuohon metsän maailmaan, joka sinusta
näyttää niin uhkaavalle; tutustu noihin ääniin, jotka kuuluvat puiden
latvoista ja matalista pensaista ja jotka ikäänkuin kuiskaavat satuja
menneistä ajoista; opi eroittamaan käärmeen pitkällinen kahina kuivissa
lehdissä, melusta, joka syntyy, kun sammakko hyppää lahoneiden oksain
yli, jotka aika pian taas muuttaa mullaksi; kuultele lintujen aamu- ja
ilta-lauluja, niin olet huomaava, ettei tuo jylhyys, jonka luulit niin
eriämättömäksi metsästä, ole muuta, kuin mielenkuvitusta vaan. Sillä
syvimmässä metsässäkin kohtaa sinua elo, jonka luonnon herra on
soveltanut paikan mukaan, johon hän sen on asettanut.
On kesä aamu, kaunis aamu! Pienen joen aallot kohisevat leikkien rannan
pieniä kiviä ja maahan putoneita oksia vastaan ja laulavat matkallaan
äidilliseen helmaan kauniita lauluja ajoista, jotka ovat olleet ja
menneet. Voi jospa ymmärtäisi noita ääniä; monta luonnon syvimmistä
salaisuuksista saisi silloin kenties tietää!
Kun ensimmäiset auringon säteet ehtivät metsän sisimpiin osiin, silloin
elo siellä virkoaa. Sen tarpeet ovat tyydytettävät. Arka myyrä pakenee,
kavala kettu, tuo voittamaton veijari, hiipii pensaitten välitse,
heiluttaa häntäänsä ja teeskentelee minkä kerkiää. Kovakuoriaiset
hyörivät sudenkorentojen, mehiläisten ja ampiaisten parissa; jänis
ravistaa ajattelevaisesti korviaan ja hyppää kohteliaasti syrjään, kun
repo tulee hänen luokseen aamuterveisille -- ja laulavain lintujen
parvessa, joitten soitanto aina on yhtä vireä ja puhdas, lentää, aaveen
näköisenä, kummituksena pimeyden maailmasta, valoa pelkäävä tarhapöllö
syrjäiseen pesäänsä. Puun oksat kumartuvat aamutuulen suudellessa
toisiinsa kuiskaellen: näin oli eilen, näin on huomenakin ja näin läpi
aikojen; viidakot valkenevat ja sekasotkusta, joka ennen vallitsi sen
helmassa, tulevat nyt kauniimmat kuvat ilmiin lukemattomissa muodoissa
vaihtelevasta kasvimaailmasta; joen vesi kohisee kovemmin, ja pian
pienet aallot hyppivät rajussa tanssissa rannoilla, joita ne vastikää
suutelivat niin hiljaan.
Niin tulee yö. Silloin alkaa kummallinen risahteleminen melkein joka
puun juurella. Koko metsän elämä muuttuu nyt öiseksi. Silloin kavaluus
ja julmuus ovat vallitsevaiset ja silloin nämä eläinkunnan himot
nousevat korkeimmalleen.
Viileä tuuli puhaltaa ulkona; metsässä on olo tukala. Eri äänien
seassa, jotka tulevat vesiltä ja maalta, kuulee selvään tarhapöllön
parkumisen. Keskiyön aikana hiljenevät äänet, lintu nyökäyttää pientä
päätään, pistää sen siipensä alle ja raukee nukkumaan. Hetkeksi tulee
äänettömyys -- tunniksi vaan!
Tämä hetki on juhlallisin.
Mikä sirkutus ja viserrys joka puun latvasta. Mikä ilo ja riemu joka
taholla!
Ylistyslaulu, kaunis ja täysinäinen, tervehtii uutta päivää. Puut
kumartuuvat toisiinsa kuiskaten.
-- Näin oli eilen, näin on tänään ja näin on aikain läpi...
Pienillä kivillä, joita oli tiheässä pitkin Alajärven joen itäistä
rantaa, hyppeli nuori tyttö, paljain jaloin ja kauloin. Hänen
soikeanpyöreiden kasvojensa ympäri, joiden suurissa sinervissä silmissä
saattoi lukea ainoastaan lapsellista viattomuutta ja jonka suu oli
paisuva, kuin kypsä rypäle, valuivat vaaleat hivukset irtonaisina aina
vyötäisiin asti. Kevyt puku peitti hänen solakkaa vartaloansa eikä
ulettunut alemma, kuin että pienet jalkansa ja nilkkaluunsa jäivät
näkyviin. Tyttö näytti olevan seitsemäntoista vuotias ja oli, kuten
lapset, jotka ovat kasvaneet luonnon helmassa, jo hyvin vaurastunut.
Hän oli ruusu täydessä kukassaan; hän oli myöskin lilja; tuommoinen
yhdistys kahdesta eri luonteesta, jota taideniekka ja ihannetaiteilija
erittäin rakastavat.
Pohjanmaan helmi, siksi häntä yleisesti nimitettiin, antoikin syytä
nimelleen, jolla ei ainoastaan tarkoitettu ruumiin vaan myöskin sielun
kauneutta. Vaan Ilma, se oli tuon kauniin helmen nimi, ei tiennyt
kauneudestaan. Oli tosin monta, jotka hänelle sen sanoivat, mutta hän
ei sitä uskonut, vaan väisti tuon puheen luonnollisella pilallaan.
Kun hän nyt tuossa hyppelee kiveltä toiselle, silloin tällöin astuen
veteen, antaen aaltojen huuhtoa pieniä jalkojaan, näyttää hän
vedenneitoselta, joka on aaltojen helmasta noussut yli-ilmoihin
katsomaan ja ihailemaan hänelle tuntematonta maailmaa.
"Voi kuinka kaunis aamu!" -- kuiskasi hän kohottaen silmänsä aurinkoa
kohden. -- "Oi kuinka nyt on hauskaa ja virkistävää juoksennella
Alajärven rannalla. Tämä toki on unta suloisempaa!"
Näillä sanoilla Ilma hyppäsi eräälle jotenkin korkealle kivelle ja
katseli ympärilleen. Hieno aamutuuli tarttui hänen pitkään kiharaiseen
tukkaansa ja kääri sen hänen vyötäisensä ja helmansa ympäri. Ilma
hymyili nähdessään kuvansa heiluvassa aallossa; löi kätensä yhteen ja
juoksi aika kyytiä pitkin rantaa. Vihdoin seisahti hän ja katseli
etehensä niin tarkkaan, kuin jos hän olisi pelännyt väijyvää
vihollista. Se olikin vaan eräs pieni punaseksi maalattu talo joen
rannalla, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Somalta tuo pieni talo
näytti, tuuheat puut sitä ympäröivät, ja Ilma ei voinut pidättää
itseään huudahtamasta ilosta, kun hän katseli kotiaan.
Ilman katsellessa rauhaista kotiaan aukeni yksi sen ikkunoista ja
keski-ikäinen nainen katsahti huoneesta ulos.
"Ilma, Ilma!"
Nuori tyttö vaikeni; ainoastaan puoleksi hillitty nauru osoitti, että
hän oli kuullut äitinsä huudon.
Hetkinen kului ennenkuin äiti uudestaan huusi ja Ilma oli jo puoleksi
hiipinyt ulos pensastosta saattaakseen, äitinsä näkemättä, hiipiä
esille ja siten hämmästyttää häntä, kun äiti astui ulos portaille.
Silmäyksissään, joita hän heitti ympärilleen, saattoi selvään lukea
levottomuutta ja tämä levottomuus ilmautui myöskin hänen äänessään,
joka tällä kertaa kuului vahvemmalta, vaan samalla vähän epävakaiselta.
"Ilma, Ilma!"
Tyttö säpsähti, kun hän taasen kuuli nimensä mainittavan. Hänen hieno
korvansa huomasi tuon äänen epävakaisuuden, ja äkkiä ilmestynyt
aavistus sanoi hänelle, että jotakin tärkeätä oli tapahtunut. Pitäen
käsiään tiheään tykkivällä sydämmellään, riensi hän eteenpäin ja juoksi
suoraan äidin syliin huudahtaen:
"Mikä nyt on hätänä, mikä?"
"Paha lapsi, joka et voi pysyä kotona näin varhain, vaan menet maihin,
metsiin!" torui äiti, nähtävästi vihastuneena. -- "Ja noin puettuna
sitten!" lisäsi hän. "Olethan sinä hurja, tyttö. Tottahan sinun
kumminkin pitäisi ymmärtämän ottaa kengät jalkahasi."
Ilma pudisti päätään ja vastasi:
"Kengät! Miksi niin? Voi jos tietäisitte, äiti, kuinka helposti minä
juoksen kivien ja kukkien yli, aivan kuin jos minulla olisi siivet.
Tarvitsen tuskin koskettaakaan maata!"
Kun hän nämät sanat sanoi, hymyilivät huulensa ja silmänsä.
Äiti katseli hetken ihastuksella kaunista tytärtään, sitten sanoi hän,
kun todellisuus oli herättänyt hänet hänen ajatuksistaan, ja kasvonsa
synkistyivät:
-- "Tule sisälle, Ilma; minulla on ikävä uutinen sinulle kerrottavana."
* * * * *
Rouva Maria Herner, Ilman äiti, oli keski-ikäinen vaimo säännöllisellä
kasvojen muodolla. Nuoruudessaan oli hän ollut yhtä kaunis kuin
tyttärensä nyt oli, ja saattoipa häntä vielä nytkin, neljänkymmenen
vuoden ikäisenä, sanoa joksenkin kauniiksi. Ennen sodan alkua ei hän
ollut tiennyt oikein mikä suru onkaan, vaan Huhtikuun 18 päivän jälkeen
v. 1808, jolloin hänen miehensä kaatui Siikajoella Venäläisten vallassa
olevia kukkuloita valloitettaessa, olivat ruusut sekä sydämmestään että
poskiltaan rauenneet pois. Nyt hänellä vaan oli tyttärensä, jonka
edestä hänen tuli elää. Vähitellen raskas surunsa sentään laimeni ja
tyyni mietiskeleminen, joka käskee ihmisen tarkkaan täyttämään
velvollisuutensa, käski häntäkin tästälähin pyhittämään kaiken elämänsä
pienen talonsa hoitamiseksi ja Ilman kasvattamiseksi. Hän oli itse
tavallista sivistyneempi nainen, ja taisi sentähden kylvää nuoren tytön
sieluun siemeniä, jotka tulevaisuudessa kenties kantaisivat suuria
hedelmiä; ja tämän teki hän sitä mieluimmin, kun Ilman mielenlaatu oli
vieno ja herkkätuntoinen. Vaan tuo nuori tyttö oli myös perinyt
isältään jäykän luonteen ja melkoisen itsepäisyyden; ja minkä hän
kerran oli päättänyt tehdä, sen koki hän myöskin täyttää. Siinä
suhteessa hän erosi äidistään, jossa paitse naisellista lauhkeutta,
myöskin jossakin määrässä toimettomuus oli havaittavana.
Kun olivat tulleet ensimmäiseen, hyvin siivottuun huoneesen, vaipui
rouva Herner ikkunan edessä olevalle sohvalle ja peitti kasvonsa
käsillään.
"Äiti, äiti" -- puhkesi Ilma sanomaan, rientäen äitiään kaulailemaan --
"mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle se, teillä on jotain
mielessänne!"
Rouva Herner oli edelleen vaiti ja Ilman tuska suureni.
"Ettekö tahdo minulle ilmaista pelkoanne?" kysyi tyttö lempeästi. --
"Sillä tottahan se on..."
"Pelko, niin", -- keskeytti rouva Herner, nostaen päätään. -- "Oikein
sinä arvasitkin, Ilma; hirmuinen pelko minua ahdistaa. En tiedä
rohkenenko sinulle sitä mainita?"
"Puhukaa, äitini, kyllä minä sen jaksan kuulla."
"No, koska niin tahdot, niin minä sinulle sen kerron. Kuule nyt! mitäs
sanoisit, jos yht'äkkiä näkisimme täällä joukon ryssiä!"
Ilma vaaleni, vaikka hän oli päättänyt olla urhollinen.
Äiti jatkoi:
"Viholliset kulkevat ryöstöretkillä näillä seuduilla. Toissapäivänä oli
pieni kasakkajoukko nähty Sikkilän läheisyydessä..."
"Kasakkajoukko!" huudahti Ilma, ennenkuin äiti ehti lopettaa. "Voi!
minä olen niin usein kuullut kasakkain olevan meidän julmimpain
vihollisemme!"
"Julmimmat eivät ne toki liene; ainakaan eivät Donin kasakat. Uraalin
kasakoista en saata sitä sanoa. Isäsi, joka oli ollut noilla seuduilla,
kertoi usein minulle näistä molemmista ratsastajajoukoista, ja hän
vakuutti Donin kasakkain olevan paraimpain kaikista muista, jotka oli
kohdannut. Kuinka me nyt teemme? Joko jäämme tänne tahi lähdemme
Sikkilään?"
"Niinkuin itse tahdotte, äitini" kuiskasi Ilma ja heittäytyi äitinsä
kaulaan. -- "Vaan kyllä on vaikeata jättää koti!"
"On, Jumala nähköön", huokasi rouva Herner ja kallisti päänsä käsiinsä.
"Vaan sehän kerran kumminki tapahtunee", lisäsi hän hiljemmin. "Täällä
emme saata olla turvassa."
Tuo veitikkamainen lapsellinen hymy, joka ennen oli elänyt Ilman
huulilla, oli nyt kadonnut; ja totisuus vallitsi noilla pienillä
näppärillä huulilla ja noissa kauniissa sinervissä silmissä. Tässä
silmänräpäyksessä näytti tuo seitsentoista vuotias Ilma semmoiselta,
joka on tuomittu ratkaisemaan jotakin elämän arvoitusta. Ja olihan
hänellä ja hänen äidillään todellakin tärkeä arvoitus ratkaistavana,
sillä riippuihan kukaties heidän henkensä tästä ratkaisemisesta.
Aurinko oli sillävälin noussut aina korkeammalle taivaalle ja Alajärven
pienet aallot välkkyivät niin kauniisti sen säteissä. Tämä kaunis aamu
ennusti kaunista päivää.
Rouva Herner, kun oli hetken istunut ääneti ja mietteissään, sanoi
astuen muutaman kerran edestakaisin lattialla:
-- "Ilma, lähde sinä veneellä soutamaan Mikon luo ja käske häntä
tulemaan tänne. Minä tiedän hänen sukkelaksi ja hän se yksin keksii
keinon, jolla vältämme kasakkain tännetulon. Vaan joudu, Ilma; meillä
ei ole aikaa hukattavana."
"Paikalla, paikalla, äiti!" sanoi nuori tyttö ja riensi toiseen
huoneesen. Vähän ajan kuluttua palasi hän. Pienet somat lapikkaat,
kiinnitettynä hienoilla hihnoilla, lumivalkoinen liina kaulassa ja
samankaltainen päässään peittämässä hänen hätä hätää kokoonkäärittyä
tukkaansa, siinä oli hänen matka-pukunsa. Kuinka kaunis hän siinä
olikin! Eipä ollut ihme, että hän oli saanut liikanimen: Pohjanmaan
helmi!
-- "Hyvästi nyt vähäksi aikaa, äiti kulta!" sanoi hän syleillen
äitiään. -- "Pian olen takasin, ja varmaan olen tapaava Mikon."
"Hyvästi Ilma; tule vaan pian takaisin!"
Samassa, kun Ilma aukaisi oven, juoksi hän takaisin huudahtaen:
"Mikko tulee!"
"Mikkoko?" ihmetteli rouva Herner ja syöksi ikkunaan. -- "Kas vaan,
tuossa juuri hän tuleekin maalle. Vaan, Jumala varjelkoon, minkä
näköinen hän on!"
Hetken perästä Mikko suntio astui ovesta sisälle. Kasvoissaan näki
selvään levottomuutta, ja itsekseen hän mutisi pitkiä lauseita, joita
ei kukaan muu, kuin hän itse, voinut ymmärtää.