koulua paraimpana, jossa ruumiillista kuria harvoin tai ei ollenkaan
käytetä, tai soisiko hän tarkastajan näkevän hänet vitsaa käyttäessään.
Tahtoisin kysyä, voiko opettaja niinä päivinä, joina hän usein on
käyttänyt vitsaa, todellisella sydämenilolla sulkea koulunsa ja eikö
hänestä tunnu paljoa paremmalta, jos hän voi sanoa: "Tänään en ole
ainoatakaan lasta vitsalla rangaissut." Löytyykö vaarallisempaa
johtopäätöstä kuin: "Koska vanhemmat kotona lyövät lapsiaan, niin
heidän koulussakin tulee tuntea kepin voimaa!" Minkätähden yksi
opettaja käyttää vitsaa enemmän kuin toinen? Kenties sentähden, että
hänen oppilaansa ovat toisellaiset? Jos lapset ovat toisellaiset, niin
sopii kysyä, eikö opettaja itse ole kasvattanut heitä toisellaisiksi?
Missä useampia opettajia toimii samalla paikkakunnalla ja samalla
luokalla, tapahtuu usein, että yksi alinomaa käyttää vitsaa, kun
sitävastoin toinen, järjestyksen ja rauhan siitä kärsimättä, miltei
koskaan ota sitä esiin. Onko tässäkin syy lapsissa vai opettajassa? Jos
syy on viimemainitun, mitä siitä seuraa? Silloin täytyy vedota
ylpeyteen kysyen: "Eikö sinulle olisi mahdollista, mitä tuolle
toisellekin? Koeta sitä! Paranna itsesi, niin parannat sillä
oppilaasikin." Siis: Ei kaikkialla eikä jokaiselle ole mahdollista
alussa tulla toimeen vitsatta; mutta se tulee mahdolliseksi, ja
epäilemättä voi juuri opettaja paraiten tehdä tuon mahdollisuuden
todellisuudeksi.
Sille kannalle ovat kuitenkin useimmat opettajat joutuneet, että he
eivät uskontotunneilla käytä ruumiillista kuria. Mutta minä toivon,
että pitäisimme jokaista tuntia uskontotuntina ja käyttäisimme sitä
niin että se yhdistäisi meidät Jumalaan ja nuorisoon. (Uskonto, religio
= minä yhdistän.)
Täyskasvuiset lasten esimerkkinä.
Lapsilla on omatuntonsa ulkopuolella itsiään s.o. täyskasvuisissa.
Samaten kuin lapset tietävät täyskasvuisten voittavan heidät ruumiin
voimien suhteen, niin he myös alistavat tekonsa siveelliseltä kannalta
täyskasvuisten arvosteltaviksi. Kuinka voisikaan olla toisin? Joka
päivä ja joka tunti tarvitsee lapsi isän tai äidin apua maallisissa
asioissa ja samaten kuin se siten pakotetaan tunnustamaan ruumiillisen
ja henkisen kykenemättömyytensä, samaten se myös johdetaan muodostamaan
siveellisen arvostelunsa täyskasvuisten esimerkin mukaan. Lapsessakin
elää halu tulla huomatuksi, ei suinkaan kaltaistensa, vaan semmoisten
puolelta, jotka, kuten vanhemmat ja täyskasvuiset yleensä, esiintyvät
hänen silmissään korkeampina olentoina. Mitä nämä kiittävät tai
moittivat, on hänestäkin kiitettävää tai moitittavaa, ja samassa
määrässä kuin nämä ovat häneen tyytyväiset on hän myös itseensä
tyytyväinen. Sentähden tahtoo lapsi teoissaan ja toimissaan olla
täyskasvuisten, varsinkin vanhempainsa, huomion esineenä; mutta
sentähden hän puolestaan tarkkaan seuraakin kaikkea, mitä nuo hänen
maalliset ihanteensa tekevät, toimivat ja puhuvat. Erittäinkin he
pyrkivät isän suosioon, joka on koko perheen päähenkilö, jonka
arvostelu on heistä erehtymätön ja jonka sanoja ja tekoja he
jäljittelevät. Kaikki tahtovat tulla hänen huomionsa esineiksi, ja
hänen kiitoksensa tai moitteensa antaa kaikelle suuremman tai pienemmän
arvon. Siten me määräämme nuorison siveellisen suunnan ja siten heidän
omatuntonsa muodostuu sanojemme ja esimerkkimme mukaan. Jokainen
ihminen on sentähden myös kasvattaja ja kasvatukseen tulee käyttää tätä
tosiasiaa niin, että kasvatti kehittyy itsenäisyyteen s.o. että hän ei
etsi sitä mittakaavaa, jonka mukaan hän arvostelee esineitä ja tekoja
vain muissa, vaan omassa itsessään ja sopusoinnussa Jumalan lakien
kanssa, sekä että hän pyrkii muiden suosioon ainoastaan silloin, kun
nuo muut itse ovat kunnioitusta ansaitsevia. Lapsi pyytää kiitosta ja
huomiota ensikädessä niiltä, jotka seisovat häntä korkeammalla ja
näyttävät hänestä täydellisiltä; ja niin meille pelottavalla tavalla
selviää, että kaikella, mitä me lasten läsnäollen teemme, voi olla
ratkaiseva seuraus.
Koulun ja opettajien vaikutus.
Emme koskaan voi kokonaan unohtaa lastenkamarin ja kodin ensimmäisiä
vaikutuksia, eikä itse rikkain ja vaihtelevin elämä voi kokonaan
hävittää perhe-elämästä saamiamme mielipiteitä, haluja ja tottumuksia.
Pojat ryhtyvät usein samaan toimeen, jolle isä omisti elämänsä, ja,
kuten he lapsina leikissä jäljittelivät häntä, samaa he miehuuden
ijällä tekevät täydellä todella. Onnellinen siis se, jonka ystävällinen
sallimus antoi kasvaa oloissa, joissa hän näki ainoastaan hyvää ja
kaunista ja jotka olivat omansa täyttämään hänen herkän sielunsa
vastenmielisyydellä kaikkea huonoa kohtaan. Runoilija J. Paul väittää,
että jokaisen uuden kasvattajan vaikutus on pienempi kuin edellisen,
niin että lopuksi, jos pitää koko elämää kasvatuslaitoksena, mies, joka
on purjehtinut maan ympäri, ei kaikilta kansoilta yhteensä ole saanut
niin paljon vaikutteita, kuin imettäjältään. Me kyllä heikoilla tai
pintapuolisilla silmillämme näemme kasvatuksen seuraukset ihmisen
valmiina seisoessa edessämme; mutta harvoin kykenemme palaamaan itse
alkusyihin, muuten meidän useimmiten pitäisi huomata, että juuri tästä
perheestä, tuosta kylästä tai tästä koulusta toisellainen ihminen
tuskin olisi voinut muodostua, kuin se, joka nyt herättää ihailuamme
tai inhoamme. Ainoastaan silloin kasvatuksen erehtymättömyys voisi olla
mahdollinen, jos esimerkki ja tottumus täydellisesti olisivat sen
vallassa ja jos se voisi kokonaan suunnata niiden vaikutuksen.
Tähän katsoen ovat koulut ja opettajat erittäin tärkeät. Opettajalla on
vanhempain rinnalla se suuri etu, että lapset harvemmin näkevät häntä
ja että hän siis helpommin säilyttää tuon hyväävaikuttavan loisteen,
joka tekee jokaisen vaikutuksen pysyväisemmäksi. Lapsi näkee hänet
ainoastaan koulussa, eikä kuten isänsä ja äitinsä, jokapäiväisten
leipämurheiden puuhissa, ei maallisia tarpeita tyydyttämässä, eikä
myöskään noiden purkausten vallanalaisena, joita puute ja intohimo
synnyttää. Kuten kaiku tulee yhä kauniimmaksi, jota kauvempana siitä
seisoo, niin on myös jonkinlainen etäisyys niistä, joiden tulee olla
meille ihanteina ja esimerkkeinä, suotava.
Kodin ja koulun yhteisvaikutuksesta.
Hyviltä kansakouluilta toivon paljon, ja me emme voi nykyään vielä
määrätä, mitä ne tulevat vaikuttamaan ihmiskunnan hyväksi, koska
nykyinen aika siinä suhteessa vielä on pidettävä kehitysaikana. Mutta
vain hyvä opettaja tekee hyvän koulun, ja jos semmoista puuttuu, niin
kaikki muu, mitä voidaan tehdä kansanopetuksen hyväksi, riittää
aikaansaamaan ainoastaan kalkitun haudan. Se opettaja on kuitenkin
paras, jolla on se vakava mielipide, että koti ja koulu ovat
saatettavat sopusointuun keskenään sekä että kotikasvatuskin on saatava
palvelemaan koulua. Jota enemmän vanhemmat harrastavat koulua, jota
enemmän heidän toiveensa ja tarkoituksensa kulkevat samaan suuntaan
kuin kelvollisen opettajan, jota enemmän he käsittävät hyvän opetuksen
siunauksen, sitä varmempi on, että koulun kylvämät opetukset putoavat
hyvään maaperään ja tulevat antamaan satakertaisen sadon. Mutta
sentähden opettaja ei saa luulla tehneensä kylliksi, jos hän opettaa
_nuorisoa_, vaan hänen tulee pitää itseään täyskasvuistenkin ystävänä
ja esimerkkinä ja kutsuttuna toimimaan vanhempainkin hyväksi. Tämä
koskee etenkin kouluopettajaa maalla, jolle tarkemmin määrätty
toimi-ala ja tuttavuus naapurien kanssa tarjoaa paraimman tilaisuuden.
Sillä on samalla myös sanottu, että on onnettomuus, jos opettaja
ylpeydestä pysyy erillään koulupiirin rahvaasta ja pyrkii
kanssakäymiseen vain ylhäisempien kanssa.
Siltä, joka saattaa olla kansan mies niin, että tarpeellinen kunnioitus
siitä ei kärsi, sekä joka kansaa lähestyessään saattaa antaa
varsinaisen koulumestaroimisen jäädä sikseen, vaaditaan tosin enemmän
älyä ja itsensäkieltämistä kuin mitä 20--30-vuotisilla opettajilla
tavallisesti on. Mutta missä vilpitöntä tahtoa on, ja toimintaa eivät
häiritse usein tapahtuvat paikanmuutokset, missä Kristuksen henki on
juurtunut sieluun, siinä opettajan vaikutukselta ei tule puuttumaan
merkitystä ja siunausta.
Mitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii.
Minä aina uudestaan hämmästyn ajatellessani, mitä lapsi viitenä
ensimmäisenä ikävuotenaan oppii. Puhuakseni vain tärkeimmästä, niin
jokainen tietää näiden ensi vuosien riittävän tekemään lapselle
äidinkielen siksi tutuksi, että se voi sitä täysin vapaasti käyttää
halujensa ja tunteittensa ilmaisemiseen. Se pitää muistissaan kokonaisen
sanajoukon ja oppii pian eri sanoja taivuttamaan ja käyttämään niin
varmasti, että me täyskasvuiset kiittäisimme onneamme, jos vuosikausia
ponnisteltuamme edistyisimme jossain vieraassa kielessä siihen määrään
kuin lapsi äidinkielessään. Ja minkä joukon muita tietoja se saa
yht'aikaa! Se ei ainoastaan opi esineiden nimiä, vaan myös niiden
ominaisuudet ja käytännön; samalla se muodostaa itselleen joukon
käsitteitä syistä ja seurauksista; se oppii monen luonnonesineen
käytännön, hyödyn ja haitan, lyhyesti, lapsen koskaan väsymätön henki
rikastuu tavalla, jota emme voi muuta kuin ihmetellä. Ja kaikkeen tähän
liittää lapsi vielä tarkan tiedon henkilöistä ja heidän luonteistaan.
Se tietää, kuka häntä ja muita lapsia rakastaa, ja näkee jo isän
silmistä, onko tämä taipuvainen ottamaan osaa hänen leikkeihinsä vai
tuleeko hänen pysyä loitompana siksi, kunnes parempi tilaisuus
ilmaantuu.
Mitä meistä kaikista tulisikaan, jos henkemme ei pysähtyisi, vaan
kiiruhtaisi samaa vauhtia eteenpäin koko elämän? Mikä voi enemmän
saattaa opettajan nöyryyteen kuin sen vertaaminen, mitä koulu 6 à 8
vuoden kuluessa voi antaa, siihen, mitä lapsi varmasti ja
kadottamattomasti kaukana kaikesta opettavaisesta vaikutuksesta
itsestään oppii! Totisesti, meillä on kaikilla syytä heikkouttamme
tunnustaa.
Luonto lapsen ensimmäisenä opettajana.
Kuka on sitten tuo suuri lastenopettaja, joka semmoisella menestyksellä
ottaa lapsen huostaansa ja kevään hilpeydellä joka päivä vie sitä
eteenpäin? Vanhanajan opettajat asettivat koulunsa ulko-ilmaan ja
johtivat oppilaitaan vaeltaessaan maita ja metsiä. Samalla tapaa luonto
ja elämä vieläkin hyväillen mutta kuitenkin vakavasti johtavat lasta.
Luonto, tuo suuri koulu-opettaja Jumalan armosta on aina valmis
opettamaan, se puhuu yhä uudestaan vaihtelevaa kieltänsä, siinä on sana
ja käsite aina yhdistettynä, eikä havainnon elähyttävää täydellisyyttä
koskaan puutu. Se ei koskaan tule vastoin oppilaan tahtoa eikä
esiinny vierasmaisella isoisuudella, vaan tulee aina tervetulleena
lastenystävänä ja puhuttelee nuorisoa ainaisella nuoruuden hilpeydellä.
Siinä ei ole mitään kuollutta eikä kuihtunutta, ei mitään kylmää tai
vanhamaista; kaikki elää raitista, iloista elämää ja puhuu selvää
kieltä. Ei se ole oikullinen eikä huikentelevainen; se on aina
samallainen, eikä se lupaa, mitä se ei voi täyttää. Ja mitä se lapselle
opettaa, sitä tämä heti voi käyttää hyväkseen omassa pienessä
elämänpiirissä, välistä huviksi, välistä tositoimeen tai pilaan, ja
kaikki mitä tänään opitaan, liittyy eiliseen ja valmistaa huomispäivän
oppimäärää. Mutta paras kaikesta on, että oppiminen tapahtuu ilman
näkyvää tarkoitusta sekä että pienokainen käy koulua ja tutkii
aavistamatta sitä itsekään. Niin, Herran tiet ovat ihmeelliset!
Oppijärjestelmä on opetustavan vertainen. Neljä suurta pääjaksoa
sisältyy neljän vuoden-ajan kultaisiin puitteisin, vähitellen ne
seuraavat toisiaan ja lapsi seuraa mukana äkillisettä muutoksetta, ja
joka jakso täydentää tietoja ja taitoja uusilla kuvilla. Joka päivä on
kolme eri oppi-aikaa, aamu, keskipäivä ja ilta, jotka vaihtelevat
ainaisella nuoruuden viehätyksellä ja antavat tuon pienen oppilaan
elämälle yhä uusia kiihottimia. Niiden välillä ovat pimeän, hiljaisen
yön lepohetket, yön, joka hitaasti sulkee kirjan, ottaa syliinsä
opetuksen rasittaman, mutta kuitenkin vielä opinhaluisen lapsen ja
antaa hänen nähdä unta siitä, mitä hän on oppinut. Ja yhä oppimäärä
uudistuu, aina samana ja kuitenkin uutena ja joka uudistumisella ennen
opittu tulee selvemmäksi ja täydellisemmäksi.
Ja mitä me täyskasvuiset tuossa oppijärjestelmässä olemme muuta kuin
yksityisiä kuvia siinä suuressa kuvakirjassa, jonka luonto avaa
lapselle. Älkäämme liiaksi kerskailko omasta itsenäisestä
vaikutuksestamme! Minä luulen, että voimme olla iloisia, jos emme
viisasteluillamme turmele tuota oppisuunnitelmaa, vaan päinvastoin
rakkautta ja toivoa täynnä liittäydymme siihen. Se, joka niin tekee ja
joka auttaa luontoa opettamisessa on lapsen hurskas äiti. Hän sulkee
lemmikkinsä syliinsä eikä turhamaisuudessa ajattele tulevaisuutta, vaan
ottaa lapsen semmoisena kuin se on. Eikä häntä opettaminen rasita. --
"Miksi näen kuvani silmänterässäsi?" kysyy lapsi äitinsä sylissä.
"Siksi että aina kannan kuvaasi sydämessäni, siksi sinä kuvastut
silmässäni", kuuluu vastaus. Niin se on ja hurskas ja luottavainen äiti
sentähden ei ole ainoastaan ensimmäisen opettajan, luonnon, sopivin
auttaja, hän on myös meidän opettajien jaloin esikuva!
Kuuliaisuudesta.
Väärin käsitetyn ihmis-ystävyyden kasvannainen on se mielipide, että
kuuliaisuus edellyttäisi joka kerta tietoa käskyn syystä sekä että
ehdoton kuuliaisuus olisi ristiriidassa ihmis-arvon kanssa. Joka ottaa
levittääkseen sellaisia mielipiteitä kodissa tai koulussa unohtaa, että
meidän täysikasvuisten tulee antautua jumalallisen maailman
järjestyksen korkeamman viisauden johdettaviksi ja että ihmisjärki ei
milloinkaan voi tulla toimeen ilman uskoa. Hän unohtaa että me kaikki
täällä elämme vain uskossa Jumalan johtoon, vaikka emme sitä
ymmärräkään. Niinkuin meidänkin tulee toimia, vakavasti luottaen
Jumalan korkeampaan viisauteen ja käsittämättömään rakkauteen, niin
lapsenkin täytyy luottaa vanhempain ja opettajien viisauteen, siten
valmistuakseen kuuliaisuuteen taivaallista Isää ja maallista lakia
kohtaan. Joka tämän asianlaidan muuttaa, hän asettaa uskon sijaan
viisastelevan epäilyksen ja käsittää väärin lapsen luonteen, jolle usko
on välttämätön. -- Jos syitä ilmoitetaan, niin en tiedä, miten enää
voimme puhuakaan kuuliaisuudesta. Syitä ilmoittamalla tahdomme herättää
vakaumusta, ja lapsi, joka on semmoisen saanut, ei tottele meitä, vaan
juuri noita syitä. Kunnioituksen sijaan suurempaa tietoa kohtaan astuu
itseensä tyytyväinen luottamus omaan järkeen. Se kasvattaja, joka
käskyihinsä liittää perusteen, antaa myös tilaisuuden vastaperusteisin,
ja siten tulee hänen ja kasvatin väli suunnatuksi väärään.
Viimemainittu ryhtyy keskusteluihin ja asettuu kasvattajan vertaiseksi;
mutta semmoisen yhdenvertaisuuden kanssa ei koskaan sovi se kunnioitus,
jota ilman ei mikään kasvatus voi menestyä. Mutta, sanoo runoilija, jos
kuuliaisuutta on lapsen mielessä, niin rakkauskaan ei ole kaukana.
Perheessä edustavat enimmiten tuota ihmis-ystävällistä kantaa heikot
äidit, isän sen sijaan vaatien ehdotonta kuuliaisuutta. Sentähden
pienokaiset tavallisesti pitävätkin äitiä käskyläisenään, sentähden
toiselta puolen isä nauttii suurinta kunnioitusta ja sentähden isä on
koko perheen pää, joka sitä johtaa.
Opettajien halu opettamaan yläluokilla.
Minua on aina suututtanut kuullessani yhden tai toisen sanovan: Ei,
opettajatoimi on sentään toivotonta; kyllä opettajalla on ikävää työtä!
Kuinka ikävää ja rasittavaa liekin päivä päivältä yhä vain olla
tekemisissä lasten kanssa ja opettaa heille ensimmäisiä alkeita. Mitä
kärsivällisyyttä siihen vaadittanee! Ei mikään virkeä henki voi tuntea
itseään sillä tyydytetyksi!
Itsekseni ajattelin silloin, että semmoisilla tavallisilla
mielipiteillä hyvin vähän voidaan kunnioittaa opettajan ylen tärkeätä
tointa sekä että juuri ne todistavat, kuinka harvoin korkeimpiinkin
piireihin kuuluvat henkilöt kykenevät käsittämään kasvattavan
alkeisopetuksen arvoa. Tavallisesti keskeytyivät sellaiset sääliväiset
arvostelut huomauttamalla, että kasvavien ihmisten kasvattaminen ja
opettaminen ei koskaan voi olla ikävää työtä ja että seurustelu
iloisten, kehitysvoimaisten lasten kanssa on vähemmän yksitoikkoista
kuin monen käsityöläisen ja virkamiehen työ. Kaikki riippuu vain siitä,
että on oikea käsitys opettajatoimesta ja oikea rakkaus nuorisoon.
Sen jälkeen useimmiten arvostelija vaikeni, luultavasti sentähden, että
hän piti mielipiteitäni vain hyvää tarkoittavana haaveiluna, ja minäkin
vaikenin, koska tyhjistä kaivoista ei voi ottaa hyvää vettä. Mutta
vielä enemmän on minua surettanut kuullessani opettajilta, yksin
nuoremmiltakin, samankaltaisia lausuntoja. Usein huomaa nuorien
koulumiesten, opetettuaan joitakuita vuosia alaluokalla, tuntevan
itsensä täydellisesti onnettomiksi ja huokaillen sanovan: Jos
opettaisin yläluokalla ja kypsyneempiä oppilaita, se voisi sentään
käydä laatuun! Pienokaisia opettaessa ihan veltostuu, ei voi käyttää
tietojaan ja täytyy sivistyksestään taantua. Jos vanhempi opettaja,
joka ehkä 20 vuotta tai enemmänkin on opettanut alaluokalla, puhuisi
sillä tapaa, niin voisin sitä enemmin kärsiä; mutta vielä mieluummin
kuulisin hänen sanovan näin: Minä haluaisin yläluokalle, koska tunnen
minulta puuttuvan sitä hengen virkeyttä, jota pienokaisten opettamiseen
tarvitaan, ja koska luulen ansaitsevani vähän mukavampaa ja helpompaa
työtä. Jos se olisi vallassani, niin palkitsisin tuon rehellisen miehen
avosydämisyyden hänen toiveensa pikaisella täyttämisellä; jokaista
nuorta opettajaa neuvoisin ensin oikein vakavasti tutkimaan itseään.
* * * * *
Semmoinen itsensä tutkiminen tulisi monessa tapauksessa johtamaan
siihen, että sydämen pohjalla löytyy johonkin määrin ylpeyttä. Opettaja
tahtoisi mielellään loistaa seminaarissa tai muualla saadulla opillaan
tutkinnoissa ja nuorison edessä; hän pitää itseään kutsuttuna
levittämään tieteitä ja luulee muiden olevan kylliksi hyviä opettamaan
ensimmäisiä alkeita, siihen muka sopivat heikotkin kyvyt. Hän ajattelee
yleisöä ja toivoo sillä saavansa suurempaa kunnioitusta ja tunnustusta,
jos hän on opettajana yläluokalla ja luulee voivansa asettua niitä
opettajia korkeammalle, jotka työskentelevät alaluokilla, ja niin tulee
siirtymisen halu yhä kiivaammaksi, mutta myös opetuksen menestys yhä
epäilyttävämmäksi. En voi koskaan oman kokemukseni nojalla myöntää,
että opettaminen yläluokalla olisi kiitollisempaa kuin alaluokalla;
ainoastaan sen myönnän, että viimemainittu on vaikeampaa ja vaatii
virkeämpää voimaa kuin edellinen. Ainoastaan alaluokan opettaja voi
oikein täydellä vakaumuksella ja oikeutetulla itsetunnolla sanoa, että
hänen pienten oppilaittensa tulee kiittää häntä kaikesta, mitä tietävät
ja taitavat; ainoastaan pienokaiset tulevat sentähden turmelemattomilla
sieluillaan liittymään häneen täydellä rakkaudella ja jakamattomalla
innolla antautumaan hänen vaikutuksensa alle. Ainoastaan pienokaisten
kautta tulee hän tuntemaan lasten maailmaa omituisuuksineen ja
huomaamaan heidän henkistä kehitystään mahdollisimmassa puhtaudessa. Ja
mikä voi olla kauniimpaa ja opettajan sydämelle ylentävämpää, kuin
näiden pienokaisten silmien avaaminen maata ja taivaanvaltakuntaa
kohtaan, mikä voi mieltä enemmän ilahuttaa ja tarkastelijaa enemmän
huvittaa, kuin ensimmäisen yllytyksen, ravinnon ja suunnan antaminen
heräävälle hengelle?
Totisesti, joka pitää pienten opettamisen ikävänä ja yksitoikkoisena,
joka ei ilolla ja rakkaudella voi sitä hoitaa, hän myöskään ei ole
"opettaja" sanan oikeassa merkityksessä.
Rakkaus opettajatoimeen.
Aikoja sitten olen kerran saanut käsiini kirjan, jossa puhutaan
opettajatoimen vaivoista ja riemuista. Jälkimmäiset olivat edellisiä
lukuisammat ja tutkimuksen tulos teki opettajat onnellisiksi ihmisiksi.
Kirjanen oli varmaankin hyvässä tarkoituksessa kirjoitettu, mutta itse
tutkimus oli kokonaan turha, koska asia tietääkseni on hyvinkin
yksinkertainen. Meillä on iloa ainoastaan siitä, jota rakastamme, ja
rakkaus kutsumukseen on ja tulee aina olemaan opettajan ainoana
todellisena ilon lähteenä. Jos meillä olisi kaikki Perun aarteet, mutta
meiltä puuttuisi rakkaus, niin virkamme olisi meille rasitus.
Mutta rakkaudella kutsumukseen voi olla kahdenlainen vaikutus. Ensiksi
me rakastamme opettajatointa, koska oikeastaan olemme ikäänkuin
syntyneitä opettajiksi, koska jo kehdossa olemme saaneet kyvyn siihen
ja koska koulu siis tarjoaa meille alan, jolla voimamme saattavat
sopusointuisesti ja täydellisesti kehittyä.
Mutta sitäpaitsi rakastamme opettaja-ammattia sen suuren tärkeyden
tähden ja koska voimme pitää sitä jumalanpalveluksena, jonka siunaus ei
ole ainoastaan tämän maailman. Deuter'istä tuli koulumies, koska
opettaminen huvitti häntä; Pestalozzi näki kansan kurjuuden, häntä
suretti se ja hän sanoi: "Minä tahdon ruveta opettajaksi!" Tässä näemme
kummankin vaikuttimen kahden tunnetun henkilön muodossa!
Edellisenlainen rakkaus on hyvä, ja sen elähyttämä opettaja on
oppilaistaan muodostava hyviä kykyjä, jotka myöhemmin tietävät tulla
toimeen maailmassa -- mutta se ei kestä vanhuuden ikään asti, ja sen
tuli sammuu elämän myrskyissä.
Tuo toisellainen rakkaus ei ole mikään äkkiä leimahtava tuli, vaan se
lämmittää ja elähyttää aina hautaan asti; se antaa lapsille esima'un
taivaasta, sillä se opettaa sanoin ja esimerkein saattaa ikävöimään
tuonne haudan toiselle puolen.
Vielä löytyy rakkaus kutsumukseen, joka perustuu kumpaankin
vaikuttimeen; mutta kuten kerran Herra valitsi vain joitakuita
opetuslapsia, niin nykyaikanakin tämmöinen lahja on annettu ani
harvoille. Opettajienkin joukossa monet ovat kutsutut, mutta harvat
valitut.
Miehelle, joka on tullut tietämään elämän tarkoituksen ja löytänyt
oikean kompassin vaellustansa varten maan päällä, ei löydy mitään
ihanampaa eikä onnellisempaa, kuin rajoitettu, määrätty toimi-ala,
jossa hän voi vaikuttaa, jossa hänen sanansa eivät häviä, kuten ääni
korvessa, ja jossa hänen hyvät tekonsa eivät ole pohjattomaan mereen
putoavien pisaroiden kaltaiset. Jos on totta, mitä runoilija sanoo:
"Jokainen väsynyt ihminen, laskeutuessaan hautaan, jättää mielellään
jälkeensä ristin, joka kantaa hänen nimeänsä", kuinka paljon
onnellisempaa on siinä tapauksessa elää ja opettaa ahtaimmassa
ihmispiirissä, jonka yksinkertaiset olot tekevät hänelle mahdolliseksi
sydämissä pystyttää muistomerkkejä, jotka ulottuvat lapsiin ja
lastenlapsiin. Mikä on tuottavampaa kuin rakkaus, ja missä muualla sitä
voi varmemmin saavuttaa, kuin yksinkertaisten ihmisten piirissä.
Sentähden on sielunpaimenien ja opettajien osa erittäin ihana, ja
tuskin tiedän ketään, jota toimintansa menestyksen varmuuteen katsoen
voisi verrata heihin. Missä molempia yhdistää jumalanpelko sekä rakkaus
kansaan ja nuorisoon, siinä he välttämättömästi vaikuttavat
muodostavasti. He tuntevat joka yksityisen kodin; he puhuttelevat isää
ja poikaa, äitiä ja tytärtä, ja kylä on heidän maailmansa, mutta
maailma, jota he voivat syleillä.
Katsokaa ylemmäksi ja harvoin näette mitään semmoista! Kuta enemmän
sydän en rakkauden puutteessa, sitä yksinäisemmäksi se usein itsensä
tuntee korkeammissa piireissä. Siellä kirjoitetaan kyllä asiakirjoihin,
mutta ei sydämiin. Siellä tullaan ja mennään, maailma kulkee menoaan,
eivätkä ihmiset siitä välitä; mutta missä kelpo sielunpaimen tai
opettaja pitemmän vaikutuksen jälkeen eroaa ahtaasta piiristään, siinä
elämä pitkäksi aikaa pysähtyy ja kaikkialla kuuluu vienosti: Ole meidän
kanssamme, sillä ehtoo joutuu!
Itserakkaudesta ja ylpeydestä.
Ihmisten kaikkien vikojen joukossa eivät mitkään astu rohkeammin ja
enemmän peittelemättä esiin kuin itserakkaus ja ylpeys. Missä ne kerran
ovat saaneet jalansijaa ja levinneet, siinä ne myös tulevat näkyviin
ikäänkuin sanoaksensa: Katso, tässä minä asun, tämä on minun taloni!
Sen kautta selviää minulle, minkätähden usein neuvova, hyvää
tarkoittava sana ei oikein tahtonut lähteä kieleltäni, sekä että,
seisoessani neuvottavan edessä, tuntui kuin joku olisi sanonut minulle:
Puhu miten paljon tahdot; kaikki on kuitenkin kokonaan turhaa. Se on
katkera tunne, sillä velvollisuus vaatii neuvomaan, mutta toiselta
puolen tietää kuitenkin, että neuvominen siinä on kuin veden kantaminen
seulalla.