Ovat monasti kysyneet, miksikä minä -- viisas mies -- olen mennyt
naimisiin. Sentähden näyttää siltä kuin olisin selityksen velkaa tälle
valistuneelle ja tiedonhaluiselle yhteiskunnalle.
Lyhyesti sanoen on syy naimisiin menooni sama kuin kaikkiin muihinkin
tyhmyyksiini, se nim. että minä aina _teen_ ensin ja _ajattelen_ sitte
vasta -- jos sattuu aikaa ajatella sittenkään.
Olin silloin alkava sanomalehtimies, aaterikas ja toivehikas, ensi
kertaa uskottu kesätoimittajan edesvastaukselliseen asemaan. Ja minulla
oli "hyvä ajatus toimestani", niinkuin sotamiehellä käsikirjan mukaan
tulee olla. Tunsin elävästi, että isänmaan kohtalo suureksi osaksi oli
minun varassani tämän kesän. Siinä raskaan vastuunalaisuuden tunnossani
olin ruvennut raittiusmieheksi jo varhaisesta keväästä, sillä minä
pelkäsin, että muussa tapauksessa saattaisin jonkun kerran
hutikkapäissäni ajaa karille maamme valtiolaivan. Ihan totta, sitä minä
pelkäsin.
Tämä raittius se minut vei turmioon.
Ryypiskely oli siihen saakka varjellut minua monesta tyhmyydestä, mutta
nyt minä aikani kuluksi rupesin katselemaan tyttöjä -- tarkoitan,
katselemaan sillä silmällä, jolla en koskaan ennen ollut tyttöjä
katsellut. Vilkkunut kyllä olin heihin ja mahdollisesti joskus
"ihaillutkin", kuten sanotaan, mutta ainoastaan ohimennen. Ihaillut
heitä jokseenkin samalla maulla kuin kilpa-ajoissa ihailin sirotekoista
liinakkoa tai lujakoipista mustaharjaa. Ihailin aikani, mutta siitä ei
ollut sen vaarallisempia seurauksia. En minä niitä omakseni pyytänyt
enkä olisi siihen aikaan suittanut ottaakaan, vaan jos näin niitä
rääkättävän, niin pahaa se teki sydämelleni.
Nyt minä aloin itse huomata, että tyttöväen läheisyys teki minuun
kokonaan erilaisen vaikutuksen kuin ennen. Se minua pelotti. Jos
korkealta kutsumukseltani olisin uskaltanut, niin totisesti olisin
ottanut ryypyn pari vastapainoksi. Sillä minulle alkoi selvetä, että
ihminen on aina kuin aistiviallinen: sokealla on erinomainen kuulo,
kuurolla erinomainen näkö. Täytyy tehdä toinen taikka toinen:
ryypiskellä taikka sitte armastella.
Olin siis mahdollisimman altis taudille.
Ja silloin saapui paikalle se basilli.
Eräällä huviretkellä kohtasin tytön, jota en ollut nähnyt sitte
lapsuuteni aikojen. Hänestä oli varttunut solakka neitonen. Silmät
kirkkaat ja kiehtovat, kasvoilla niin puhtaat värit, varsi "kuin
elämänlanka", ylväs ja sopusuhtainen, povi korkea, ja keltaiset kiharat
tuhlaten tuuheat. Oli tullut kesäksi syntymäseudulleen ja aikoi
syksyllä taas lähteä sinne kauas, missä oli ollutkin.
Vai tuollainen ilmestys sinusta nyt on kehittynyt! Semmoinen yltäpyöreä
pallukka kuin olit ennen koulutyttönä, jolle tein hyvän päivän
ainoastaan silloin kun satuin tavattoman kohteliaalle tuulelle.
Olimmehan me oikeastaan lapsuudentoverit, sillä useinhan olit ollut
talosilla sisarieni kanssa ja minä olin tullut kuin hirmumyrsky ja
pyyhkässyt olemattomiin talonne ja tanhuanne. Nukkenne olin kolhinut
nenättömiksi, käsi- tai jalkapuoliksi, jos en milloin heitä aivan
päättömiksi telottanut. Ja nyt me istumme tässä mielistelemässä
toisiamme, vääjäilemässä toistemme tunteita kuin kaksi koiraa, jotka
arvaamatta kohtaavat toisensa.
Näitä mietin mielessäni, kun häntä katselin ja häijyyksiä hänelle
juttelin. Ei suuttua tupsahtanut enää niinkuin ennen, eikä yhtä
herkästi tillahtanut itkemään. Siis oli luontonsa kovennut, ja minun
polosen oli pehmiämään päin! Aavistin kyllä, mikä vaara tässä piili.
Omatuntoni pudisti arvelevasti päätänsä ja kuiskaili "elä leiki tulen
kanssa, Kaapro!" Mutta aina minua on vaara viehättänyt, en koskaan ole
malttanut väistyä sen reunamilta. Rakastan vaaraa sen vaarallisuuden
vuoksi. Hermoni kaipaavat sitä ja nauttivat siitä.
Kaikkien häijyyksien ohella lausuin hänelle ihan tahallani joitakuita
hellänpuoleisia kohteliaisuuksia, niin että häneltä jäi suu auki ja
silmät seljälleen, sillä mitään senlaatuista hän arvatenkaan ei ollut
odottanut minulta. Oli kuin puulla päähän lyöty. Alkuun päästyäni
ehdotin vielä, että seuraavana sunnuntaina lähtisimme huvimatkalle
lähipitäjässä pidettävään maanviljelysnäyttelyyn, jonne minun kumminkin
oli mentävä lehteni puolesta. Hän suostui kauniisti ja kainosti.
Tätä sunnuntakia odotellessa -- se olkoon kunniakseni mainittu -- en
yhtään yötä lemmentuskissa piehtaroinut enkä häntä siihen mennessä
kertaakaan tavannut, en välittänyt tavata. Niin voimakas oli minussa
vielä itsenisäilyttämisvaisto.
Ja kun se sunnuntai tuli, ja laivarannassa näin olevan kaksi pientä
höyrypurtta lähtemässä sinne maanviljelysnäyttelyyn, niin minä uhalla
menin toiseen enkä siihen, jonka kannelta näin hänen keltaisten
kiharainsa kumottavan. Olin kuin katumapäällä, en tiedä mistä.
Mutta se ei auttanut. Hän vaihtoi laivaa. Oli kai huomannut valkoisen
lakkini ja tahtoi päästä maksamasta matkaa. Siinä hän ainakin onnistui,
ja väärinhän se olisi muutoin ollut, kun minä häntä olin tälle retkelle
pyytänyt.
"Luulin sinun tulevan noutamaan minua meiltä", virkkoi hän
nuhtelevasti. Mutta kuinka sointuvalla äänellä!
"En arvellut sinun lähtevänkään", vastasin. Tämä puolustus oli niin
typerä, että sitä itsekin häpesin, yhtä typerä kuin käytöksenikin oli
ollut. Mutta parempaa en sillä hetkellä keksinyt. Taikka -- jos
rehellisesti tunnustan -- pyöri kielelläni valhe sellainen, että
"kävinhän minä, vaan olit jo lähtenyt." Hän olisi sen tällä kertaa
uskonut, mutta ihan varmaan matkalta palattua ottanut siitä selvän ja
saanut minut kiini valheesta. Naiset ovat, kumminkin olevinaan, niin
arkoja valheelle, että pelkäsin siinä tapauksessa kaiken särkyvän
väliltämme. Ja sitä en millään ehdolla tahtonut vaikka taas toiselta
puolen suurempi läheneminen minua arvelutti. Suhteemme oli minusta
paraimmillaan semmoisena kuin se nyt oli. Että _hän_ riensi rantaan
ennen minua ja vaihtoi laivaa minun tähteni.
Kuultuaan minun selitykseni, hän katsoi silmiini pitkään ja syvään
niillä kirkkailla silmillään. Sitte hän sanoi vielä nuhtelevammalla --
ja sointuvammalla -- äänellä:
"Olinhan minä luvannut. Mitä syytä sinulla on luulla minua niin
huikentelevaiseksi?"
"Kun et ole ollenkaan käynyt meillä."
"Ethän sinäkään ole meillä käynyt."
Nyt oli minun vuoroni katsoa terävästi häneen. Kaikkein
jokapäiväisimmällä äänelläni lausuin sitte kuin ohimennen:
"Äitini ja sisareni vaan ovat ihmetelleet, kun et ole käynyt heitä
tervehtimässä niin pitkästä aikaa."
"On niin paljon ollut käyntiä sukulaisissani", sanoi hän epäröiden.
"Enkä minä ole juuri liikkunut missään."
Hän ei voinut peittää hämillään-oloansa. Ei ollut tahtonut tulla meille
-- luultavasti samaa vaaraa peläten minusta kuin minä hänestä! Sydämeni
riemuitsi. Sinä et koskaan pysty pettämään minua! Olet edessäni kuin
avoin kirja, koko olentosi minulle niin läpinäkyvän kirkas kuin lähteen
vesi.
En nähnyt siinä mitään sameaa, niin hartaasti kuin sitä katselinkin sen
heleän kesäisen sunnuntain -- ja vielä niin monta päivää jälkeenpäin.
En koskaan unhota sitä matkaa Savon ihanilla vesillä. Ja ne silmät, ne
silmät! Ne seuraavat mua hautaan saakka.
Siellä perillä oli kansanjuhla ja arpajaiset maanviljelysnäyttelyn
yhteydessä. Paljo kaupunkilaisia ja vielä enemmän maalaisrahvasta. Oli
tyttöjä, joita olin ennen nähnyt ja katsellutkin. Mutta mitä ne nyt
olivat hänen rinnallaan? Savolaislytyksiä, sielu jossakin lihan
peitossa, mutta ei kasvoissa, ei silmissä nähtävillä.
Ostin arpoja hänelle, ja yhdessä oli voitto -- lapsen sukat. Kuinka
viehättävästi hän punastui! Ostin itselleni. Lapsen myssy! No, on ne
omat voittonsa niissä maalaisarpajaisissa. -- -- -- Lahjotin senkin
hänelle, vietäväksi rakkaimmalle nukelleen.
"Vieläkö sulla on nukkeja?"
"O-on, muistona."
Siitä johduimme entisiin aikoihin. Muistelimme, kuinka hän oli häärinyt
emäntänä ja äitinä, kun minä esiinnyin hirmumyrskynä ja telottajana.
Vaikka ne muistelmat eivät olleet minulle edullisia, niin halusta
niissä viihdyin. Sillä olivathan ne sentään yhteisiä.
Höyrypurret palasivat yöllä kaupunkiin. Mutta maanviljelysnäyttelystä
jaettiin palkinnot vasta seuraavana päivänä, jolloin myös olivat
kyntö- ja ojituskilpailut y.m. Minun täytyi sentähden _jäädä_, ja sain
hänetkin jäämään, kun otin puuhatakseni hyvän yöpaikan.
Saatettuani hänet sinne, palasin vielä juhlapaikalle. Omasta
yösijastani en välittänyt pitää huolta; sen kyllä saisin vaikka mistä.
Hiljakseen kävelin ja istuskelin tiepuolissa.
Oli viileä ilta helteisen päivän jälkeen.
Rinnassani alkoivat aaltoilla vastalaineet. Mitä hittoa sinä meinaat,
Kaapro? Oikeinko olet tosissasi? Niinkö äkkiä se sellainenkin ahven
kävi koukkuun?
Vastaan tuli poikajoukko kansanjuhlasta, laulaen että kangas helähteli:
"Silloin ma tyttöjä hyväilen,
Kun ei ole muita töitä:
Pyhänseutuna kyläilen
Ja laulelen pitkin teitä."
Peijakkaan pojat! Se on terveen järjen ohjelma. Viritin paperossin ja
nousin kiveltä uutena miehenä. Ei tässä niin vaan mennä! Vielä on
koettamatta viime keino, murtamatta viinan mahti.
Lähteissäni juhlapaikalta oli sinne jäänyt sikermä herrasmiehiä
pitämään kemuja. Muuan tuttava oli minuakin niihin kutsunut, vaan en
mennyt silloin. Nyt menin. Hyvästi raittius, karahtakoon karille
isänmaan laiva, mutta minun täytyy päästä tästä lumouksesta! Taistelin
-- juoden kuin henkeni edestä. Mutta ei se oikein tahtonut vaikuttaa
niinkuin ennen, ei muuttaa mieltä. Niitä silmiä en saanut
karkoitetuksi.
Yöllä heittäysin puoliväkisin sänkyyn, jossa kaksi miestä jo ennestään
kuorsasi. Tuttuja miehiä. Hetkeksi nukahdin minäkin, mutta pian
heräsin. Oli ahdas, kuuma ja kaikin puolin tukala. Eikä aamukaan
alkanut valeta, vaikka jo piti olla aika.
Nousin ylös. Ilma oli kerrassaan muuttunut. Satoi ja näytti niin
kolkolta. Nuo maljatoveritkin tuossa vaan vetelivät hirsiä, nukkuivat
kuin eläimet. Ilettämään rupesi koko paikka.
Kertomuskin olisi pitänyt lehdelleni kirjoittaa eilisen päivän juhlista
ja puheista. Mauttomia, sisällöttömiä. Ja näyttelyä tuli arvostella.
Siinä en ollut vielä käynytkään. Läksin nyt. Mutta noloilta ja ikäviltä
siellä näyttivät lehmät, sonnit, lampaat, kanat ja kaikki. Eikä
siemenissä ja käsiteoksissa ollut mitään katsottavaa. Kilpakyntö alkoi
nyt. Mutta hitto sinne menköön sateella kuraiselle pellolle, ajattelin,
ja pyysin erään ystävällisen ja ymmärtäväisen isäntämiehen kertomaan
minulle siitä jälkeenpäin.
Mutta missä saisin tilaisuuden ryhtyä kirjoittamaan? Mahtaisiko _hän_
jo olla ylhäällä? Siellä olisi rauhainen huone, ja hän voisi auttaa
muistiani eilispäivän juhlallisuuksien ikuistamisessa. Minä en tosiaan
ollut paljoa huomannut kaikesta, mitä ympärillämme lienee tapahtunut.
Olin nähnyt ainoastaan hänet ja kuunnellut itse asiassa yksistään
häntä.
Löysin hänet sieltä, minne illalla olin jättänyt. Täysin puettuna istui
keinutuolissa keskellä lattiaa, säteilevän hyvällä tuulella.
Minä en kyennyt saamaan aikaan muuta keskustelua kuin jonkun
tyytymättömän sanan ilmasta murahtamaan, ja sitte olin olevinani
erinomaisen huolissani ja kiireissäni tärkeästä sanomalehtimiehen
tehtävästäni. Istuin pöydän ääreen ja ryhdyin innolla tyydyttämään
lukijakuntani vaatimuksia.
Mutta ei se tahtonut sujua. Harvoin olen ollut niin haluttomalla ja
alakuloisella mielellä kuin nyt. Huoaten laskin kynän kädestäni ja
nousin kävelemään. Vilukin karmi selkääni. Sentähden asetuin uunia
vasten seisomaan, kädet selän taakse, ja haukottelin happamesti.
Kylmähän se uunikin oli, tietysti, ei koko kesänä lämmitetty. En
mistään hinnasta olisi nyt itse katsellut itseäni enkä suonut toisten
katselevan, kaikkein vähimmän hänen. Mikä mun toikin tänne! Ja hän
tuossa herttaisesti hymyilee kuin kirkkahin päivänpaiste.
"Kuule, mikä sinun on, Kaapro, kun olet niin surkean näköinen ja
äänetön?" kysyi hän vihdoin.
Häpeä olisi ollut tunnustaa, että pääasiallisena vikana taisi olla
kohmelo. Sensijaan arvelematta tokasin:
"Minä olen rakastunut."
"Kehenkä -- jos saan olla utelias?"
Anteeksiantamattoman epäkohteliasta olisi ollut vastata muuten kuin:
"_Sinuun_, luonnollisesti!"
Ja niin minä vastasin, ajattelematta seurauksia.
Hän näytti hämmästyvän vielä enemmän kuin kaikista edellisistä
kohteliaisuuksistani. Silmäteränsä laajenivat, katse yhä kirkastui,
rinta kohoili ja laskeusi kuin olisi hän ollut suurimmassa tuskassa.
Näytti aikovan katsoa läpi luitteni ja ytimieni, saadakseen selville,
tottako minä puhuin vai leikkiä. Likeltä piti, etten tässä
tarkastuksessa purskahtanut nauramaan. Niin hullunkuriselta minusta
tuntui koko juttu. Tunnustaa tässä rakkautensa, aamutuimaan. Mutta
sillä puolustelin tekoani sydämessäni, että onhan tuossa edes jotain
jännitystä tämän ilkeän ikävän kohmeloaamun ratoksi.
Oli siinä sentään toinenkin seikka, joka minua yllytti ryntäämään näin
päistikkaa. En ollut ikinä ennen kosinut -- en totisesti -- ja minua
huvitti kerran koettaa, saisinko rukkaset.
Vaikka enhän minä nytkään vielä ollut kosinut, eikä ole sanottu, että
olin aikeissakaan jatkaa. Onneksi ei hän lukenut minua niinkuin minä
häntä, eikä tiennyt mitä mielessäni liikkui. Jo koulupojasta olin
tottunut kaikissa vaiheissa säilyttämään vakavan ja tyynen ulkokuoreni,
ja sillä monen kujeen seurauksista selkäni suojellut. En järkyttänyt
jäsentäkään enkä asentoani millään tavalla muuttanut.
Kun en kiirehtinyt jatkamaan asiaa likemmä ratkaisua, täytyi hänen
tarttua siihen. Sillä kohtaus näytti pitkistyessään käyvän hänelle sitä
tuskallisemmaksi, kuta hauskemmasti se minun urheiluhermojani kutkutti.
Vihdoin hän katkasi äänettömyyden kysymyksellä:
"Mihin tuloksiin -- mihin käytännölliseen tulokseen sinä sillä
tunnustuksellasi aiot päästä?"
Kylläpä olet käytännöllinen, ajattelin, ja mieleni teki sanoa, etten
aikonut päästä mihinkään sen enempiin tuloksiin; olin vaan vastannut
hänen kysymyksiinsä. Mutta silloin taas ymmärsin, että ijäksi rikkoisin
välimme, ja sitä en mitenkään hennonnut. Minun ei auttanut muuta kuin
sanoa: "Tarkoitukseni on pyytää sinua vaimokseni." Taas alkoi hänen
povensa rauhattomasti aaltoilla, niin että hänen oli vaikea puhua.
Jännityksellä odotin päätöstä -- en kohtaloni ratkaisua, sillä niin
syvälle en ollut vielä langennut, että edes yöuneni olisi kauankaan
siitä riippunut -- luulen ma --, vaan tiedonantoa siitä, saanko
rukkaset vai enkö. Hän alotti hiljaa ja epävarmasti:
"Olin ajatellut jäädä vapaaksi --"
Silloin aukeni ovi ja huoneeseen astui se ystävällinen ja ymmärtäväinen
isäntämies, ilosta loistavin kasvoin, ja julistaa:
"Meijän Poavopa se sai ens palakinnon kynnöstä, ja meijän mustapeä
sonni ens palakinnon karjanäyttelyssä. Alakaa ne nyt tästä puoleen akat
meillä lehmiään kuletella, kun tulloo sonnin tarvis -- --"
Varjele Jumala ketään kosimasta maalla! Minulla oli täysi työ päästessä
eroon miehestä. Pääsin kumminkin lopulta. Mutta tunnelma oli häiritty
ja kului kotvan aikaa, ennenkuin siihen taas palausimme.
Silloin minä jo istuin hänen vieressään keinutuolissa -- se toki on etu
maalla, että ne ovat niin leveät -- ja kuuntelin hänen tunnustuksiaan,
kuinka hän vuosikausia oli tallettanut eräitä sisarieni kirjeitten
kuoria, joihin minä olin sattunut kirjoittamaan osotteen, j.n.e. Mutta
tunnustuksia niitä täytyi tehdä minunkin ja antaa tyydyttävä selvitys
monesta entisestä seikkailustani. Verraten viattomia ne olivat, joista
hänellä oli vihiä.
Tunti siinä vierähti tunnin perästä, kunnes sade lakkasi, taivas
selkeni ja aurinko valaisi tummat maisemat. Päästiin hankkiutumaan
kotimatkalle.
Lopun sitte jokainen arvaa jo tämän kertoelman päällekirjoituksesta.
"NUOREN SUOMEN" TYÖPÄIVÄ.
"Äiti, voileipää! -- Kuuletko, äiti? -- Isä, kuuletko?"
Saatuamme vielä joka välimerkin kohdalla eräitä sysäyksiä kylkeemme,
niin äiti kuin minäkin, tiedämme milloin meidän "Nuori Suomi" -- kohta
nelivuotinen -- alottaa työpäivänsä.
"Miks', isä, et nouse antamaan Jaakollesi voileipää?"
Myönnän kyllä tämän huomautuksen isän velvollisuuksista täysin
oikeutetuksi, mutta itsepintaisesti kumminkin koetan pitää kiini unen
päästä ja olla nukkuvinani, odotellen, että äidin sydän ensiksi
heltyisi, eikä minun vielä tarvitsisi nousta lämpimästä vuoteestani.
Paha vaan, että äidillä taitaa olla samanlaatuiset tuumat.
"Anna, hyvä äiti, voileipää ainoalle pojallesi!"
Nyt voin jo olla huoletta. Poika muisti vihdoin pyytää "kauniisti",
niinkuin oli opetettu. Ja, oikein laskettu, äiti jo liikahtelee. Kohta
on se asia selvillä. Saanpas sittenkin vielä pienen aamutorkun, joka
minusta maistuu niin hyvälle. Mutta tätä toivoa rakentaissani en ollut
kuullut kaikkia asianomaisia. Ennenkuin äiti oli ehtinyt toimittaa
voileipää määräpaikkaansa, tunnen pienen, pehmoisen käden hivelevän
partaani ja lämpimän hengityksen korvassani.
"Isä, joko sinä olet ostanut sen uuden hevosen? Eikös nyt jo ole 'ens
viikolla'? -- Minä olenkin sinun poikasi, en olekaan äidin poika."
Tällä kertaa hän tosin minun puolestani olisi vielä saanut tunnin
verran olla äidin poikana -- tuon valtin arvon minä muuten tunsin hyvin
vanhastaan -- mutta samalla tiedän kokemuksesta, että on turha vaiva
koettaa nukkua silloin, kun Jaakko kerran on herätyspäällä. Eihän poika
raukka sitä tiennyt, että olin valvonut toimistossa myöhään yöhön ja
vielä ottanut töitä kotiin, kun tahdoin saada koko viikon joulurauhaa
ja levätä asiaksi asti. Hän oli jo aikaa ollut unen helmoissa,
ennenkuin minä kotiuduin. Nyt koetin parhaani mukaan selittää, että
jouluun on useampia päiviä -- täytyy siihen mennessä nukkua monta yötä
ja kiltisti antaa pestä silmänsä, muutoin joulu ei tule ensinkään -- ja
että minä sitte kyllä ajoissa ostan hänelle hevosen.
"Minkälaisen hevosen sinä ostat?"
"Sinisen."
"Onko sillä häntä?"
"On kaksikin."
Pitkällisen harjoituksen jälkeen osaan suunnilleen vastailla hänen
kysymyksiinsä puoli-unessakin. Jos en ollenkaan vastaisi, panisi hän
sen kovin pahakseen. Mutta hevosen Jaakko tuntee siksi hyvin, että
viimeinen vastaukseni saattoi hänet hetkeksi syviin ajatuksiin.
"Missä sillä on toinen häntä?"
"Selässä."
"Vai niin!"
Sillä ijällä ei pojan ole lupa epäillä isänsä tiedonantoja enemmän kuin
hänen mielipiteitänsäkään. Ja vaikka olisi lupakin, ei ole sitä halua
vielä. Voi sentähden aavistaa, mikä sekava vyyhti oli pienten aivojen
selvitettävänä, kun ei millään hevosella luonnossa tai kuvakirjoissa
ollut näkynyt kahta häntää. Mutta aivojen toiminta ei mennyt hukkaan.
Voitonriemulla hän nousi istuilleen ja huudahti:
"Niin, se on _harja_, isä!"
"Harjaksiko sitä sanotaankin?"
"Niin. ja se on kaulassa eikä selässä."
"Sitäpä minä en muistanut. Missä paikassa se on kaulassa -- kaulan
allako?"
"Ei ole. Voi, kuinka isä on tuhma! Kaulan vieressähän se on."
Turvaun aina tilaisuuden sattuessa siihen sotajuoneen, että itse rupean
kaikkea kyselemään ja annan Jaakon selittää asioita. Silloin hän heti
näyttää joutuvan hämilleen ja käy harvapuheisemmaksi. Tällä kertaa se
kuitenkin oli tarpeetonta, sillä vihdoin ilmestyi äiti voileipineen
ovelle ja sai hänet sen avulla pois sängystä kanssansa keittiöön.
Kuulin vielä Jaakon vaativan itselleen kahvia -- ei kahvin vuoksi, vaan
vehnäsen ja sokurin -- sekä sitte kääntävän puheen joulukuuseen ja
omeniin y.m. siihen kuuluviin makeisiin. Nyt se diplomaatin alku siellä
vakuutti olevansa "äidin poika" aina jouluun asti, koska isä on niin
ruma ja äiti kaunis -- muka! Kaikkipa tässä jo osaavatkin naisten
heikkoon kohtaan! Siihen ajatukseen nukahdin ja sain kuin sainkin vielä
unta muutaman silmäntäyden. Mitä vaivaa minun aamu-uneni suojeleminen
Jaakolta lienee maksanut äidille, en voi sanoa, mutta lopulta se
nähtävästi oli mennyt sivu hänen voimiensa, koska herätessäni kuulin
Jaakon iloisen naurun ja tapasin hänet ratsastamassa hartioillani,
pitäen molemmin käsin kiini tilapäisen ratsunsa "harjasta."
"Minnekkä nyt ajetaan, isä?"
"Kuka sinä olet?"
"Jaakko -- sinun poikasi."
"Sanoppa koko nimesi!"
"Jaakko Jääskeläinen... Ptruu, nyt käännetään metsään joulukuusta
ottamaan."
"Elä, hyvä mies, revi tukasta! Ei sitä paljo ole ilmankaan."
"Onkos sillä uudella hevosella harja ja pää?"
"On kyllä."
"Katkasinkos minä entiseltä hevoselta pään?"
"Katkasit -- ja olit paha poika."
"Niin -- minä olen sinun poikasi. Isällä on niin kaunis partakin."
Poika parka! Hän on ollut melkein koko lyhyen ikänsä Karjalassa, jossa
kivetkin ovat mädänneitä.
Koko perheen yhteisillä ponnistuksilla saatiin "Nuori Suomi"
aamupäiväksi häviämään näköpiiristäni, että voin rauhassa työskennellä.
Mutta kun hänet tuotiin päivälliselle, ei tarvinnut kysyä, missä hän
oli ollut. Oli suoja ilma, lumi nuoskaa, ja poika märkä kuin kuikka
kiireestä kantapäähän, korvatkin lunta täynnä. Hänet oli löydetty
syvältä lumihangesta, jonne toiset yhtä viisaat olivat hänet
haudanneet. Paraillaan vetivät sielumessuja, kun pelastus saapui --
onneksi niin aikaseen, ettei veisuja vielä tarvittu. Posket olivat
pojalla punakat kuin pihlajanmarjat, ja silmistä loisti kadehdittava
elämänilo, jonka ei luulisi koskaan sammuvan. -- Mitä antaisinkaan, jos
saisin takasin ne ajat ja mahdollisuuden alkaa uudestaan! Mutta meidän
on suotu elää täällä toinen elämä ainoastaan lapsissamme -- niin
pitkälti kuin jaksamme heitä seurata.
Syödessään ei Jaakko tällä kertaa rikkonut kuin yhden juomalasin, ja
siitä viattomasta syystä, että katsoi velvollisuudekseen tarttua siihen
ainoastaan toisella kädellään, niinkuin isäkin. Keittoa tosin läikähti
pöytäliinalle melkein lautasellinen, pienempiä vahinkoja mainitsematta,
mutta kaikeksi onneksi ei äiti ollut saapuvilla sillä hetkellä.
Iltapäivällä minä kumminkin päätin vielä mennä toimistoon muutamiksi
tunneiksi. Jaakko aikoi lähteä joko mäenlaskuun taikka lumisille.
Jälkimäisessä tapauksessa arveli hän antaa selkään Kallelle ja
Villelle, jotka olivat panneet hänen haudalleen "niin paljo multaa",
että hän ei voinut huutaakaan. Molemmat haudankaivajat kyllä olivat
lähes puolta vanhemmat kuin Jaakko ja näköjään samassa suhteessa
voimakkaammatkin, mutta Jaakko ei pelkää mitään, ei pöppöjäkään.
Miten Jaakon uhkarohkeat aikeet lienevät onnistuneet, siitä en koskaan
ole saanut selkoa. Minun kotiin tullessani sanottiin hänen olevan
salissa tai minun kamarissani -- "luultavasti pahanteossa, koska on
ollut niin kauan hiljaa."
"Sinäkään et sitä milloinkaan kurita, vaikka se on niin vallaton",
lisäsi vaimoni noin vaan ohimennen, varmuuden vuoksi, sillä saman
ajatuksen on hän jo ennen lausunut vähintäin tuhannen kertaa.
Hm. Astun saliin.
"Kuuleppas, Jaakko, mitä sinä nyt olet tehnyt?"
"Minä vaan laitan nämät kauniimmaksi, kun joulu tulee meille."
Keskeyttämättä työtään vilkasi hän minuun yli olkansa kuin ainakin
asiaankuulumattomaan henkilöön. Poika oli löytänyt mustepulloni -- itse
ison varastopulloni -- ja maalasi nyt korkilla mustia kuvioita
huonekalujemme päällyksiin. Nuo huonekalut, vastikään päällystetyt
punasella plyyssillä, ne olivat olleet meidän ylpeytemme -- ja
senverran sitä riemua kesti, tuskin kahta viikkoa.
"Näin mummolassakin on. Eikös ole, isä?"
Veressäni alkanut kuohahdus asettui, kun muistin että minun äitini
huonekalujen päällysvaatteessa tosiaan oli tummia ruusuja vaaleammalla
pohjalla. Tuo vaihtelevampi värisovitus oli siis paremmin tyydyttänyt
Jaakon kauneusaistia kuin meidän yksitoikkoinen. Ja maustahan ei pidä
riidellä!
Mutta vaimoni ei ottanut asiaa ollenkaan taiteen kannalta.
Mahdollisesti olisi hän muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla
ainaiseksi tukahuttanut nuoressa sielussa piilevän itsenäisen
luomiskyvyn, ellei minun olisi onnistunut ehkäistä nousevaa myrskyä,
suuntaamalla sen pieneksi perhekohtaukseksi meidän kahden välillä.
Jaakko sillä aikaa ehti keittiössä jo kaataa täyden vesisangon
palvelustytön sänkyyn, ja pelasti nahkansa siitäkin, koska hän vaan
"kasteli taimilavaa."
Palautetun perhesovun lujittamiseksi ehdottelin vaimolleni, että nyt
monesta ajasta kävisimme jossain konsertissa tai teaatterissa.
"Turhaa kulunkia vaan", vastasi hän. "Molempia saat kotona kyllältäsi,
joshan Jaakko vähänkin on luonnossaan."
Aivan oikein. Kuinka en tullut ajatelleeksikaan Jaakon "iltatunnelmaa",
jota en viime päivinä ollut nähnyt! Ja nähtävä se on; ei siitä toisen
kertomalla saa kunnollista kuvaa. Painatan tähän sentähden ainoastaan
joitakuita päänumeroita hänen vaihtelevasta ja sisältörikkaasta
ohjelmastaan: