Maailman paras laivayhtiö.
Se on tietysti Suomessa, nimeltään "Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiö".
Omistaa paljon suuria aluksia, nauttii suurenmoista valtioapua,
ehdotonta luottamusta sekä koti- että ulkomailla j.n.e. Sellaisen
mahtavan ja kuuluisan yhtiön pääkonttoriin Helsingissä menin
kuulustelemaan matkasuuntia, piletinhintoja y.m. asiaan kuuluvia
seikkoja. Paljo siellä oli tietävän näköisiä turpeita ukkoja ja
näppäriä nuoria miehiä, mutta kun aloin kysymyksiäni esittää, ei niihin
tiedetty vastata mitään. "Ne herrat ovat aamiaisella nyt", sanottiin --
ja olivatkin sillä tiellä ensimäisen viikon ajan, kun konttorissa
kävin. En osannut koskaan tulla muuna aikana kuin juuri sen heidän
"aamiaisensa", tulinpa sinne sitte ennen tai jälkeen puolisen.
Viimein kuitenkin osuin paikalle sellaisella ajalla, jolloin
varsinainen asiantuntija piti "aamiaisen" väliä. Oli pitkä,
synkeäsilmäinen nuori mies ja kärsivällisesti kuunteli kyselyjäni. Paha
vaan, ettei hän katsonut tarpeelliseksi niihin vastata. Kysäsihän
vihdoin:
"Millä linjalla Te tahdotte matkustaa?"
"Linjallako!" tokasin minä. "Eikös tästä mennä _laivalla_?"
Mies rupesi nauramaan. Selitti tarkoittaneensa, että minkä linjan
laivalla. Silloin välähti mieleeni, että olin jossakin vanhoissa
sotahistorioissa lukenut "ruotsalaisista linjalaivoista", mutta kun en
muistanut nähneeni niistä mitään tietoja parin viimeisen vuosisadan
kuluessa, ajattelin niitä liian vanhoiksi viemään Atlannin yli niinkin
kallisarvoista tavaraa kuin minun ja Lienani persoonia. Sentähden
tavottelin jotakin uudenaikaisempaa ja luotettavampaa.
"Eikös tätä väliä kulje englantilaiset tai amerikkalaiset laivat?"
"Kyllä kulkee." Ja sitte hän valmiiksi painetusta kirjasta ilmoitteli
joitakuita hintamääriä, tekemättä kuitenkaan mitään selkoa siitä, mistä
syystä toinen tie oli halvempi kuin toinen.
"Onko laivoilla eroa?" kysyin.
"Luonnollisesti", sanoi mies, ja naurahti taas, mutta piti omana
salaisuutenaan, mikä ero niillä oli.
Sekä hinnan että matkan puolesta näytti minusta edullisimmalta ostaa
piletti Bostoniin ja sitte Kanadan Pacific radan kautta Nanaimoon.
Parin päivän perästä käskettiin tulla pilettiä hakemaan. Meni siihen
sentään useampiakin päiviä, ennenkuin osuin kiertämään nuo aamiaisajat.
Lippu oli tahtoni mukainen, Bostoniin ja sieltä rautatielle. "Anchor"
(Ankkuri) linjalle se oli.
"Paljoko saa ottaa tavaraa mukaan ilman eri maksua?" kysyin vielä.
"Niin paljo kuin tarvitsee", vastasi nuori mies.
Kaduin jo, että olin myynyt huonekalujanikaan, koska niitä olisi saanut
noin vaan summakaupalla viedä. Paitsi pienempiä käsissä kannettavia
tavaroita otin mukaani ainoastaan yhden matka-arkun, josta eräitä
lautoja tuli perille asti ja hiukan sisällystäkin, mutta vaikka
käytettävänäni oli kaksi pilettiä, sain vielä loppumatkalla niistäkin
rääppeistä maksaa "ylipainoa." Sen verran piti paikkaansa se "niin
paljo kuin tarvitsee." Ei myöskään annettu pienintäkään neuvoa tai
valaistusta matkan ja matkatavarain suhteen. Nyt vasta nähdessäni
arkkuni säpäleinä tiedän, ettei mikään muu kestä tätä väliä kuin
rautakirstu. Niin säälimättä heitellään tavaroita joka käänteessä, eikä
vähääkään huolita, vaikka kuinka kalliit muistot sillä tavoin
tippuisivat pitkin tietä. Päinvastoin tekevät laivojen ja rautateitten
miehistöt kaiken voitavansa saadakseen matka-arkut rikki ja siten
lastin kevyemmäksi. Ne ovat sentähden varustettavat samaan tapaan kuin
kassakaapit rosvojen särkemisyrityksiä vastaan.
Yhtä vähän piti piletin matkasuunnitelma paikkaansa. Bostonia en ole
vielä tätä kirjottaissani nähnyt enkä Kanadan Pacific rataa, sillä
meidät tuotiin New Yorkiin ja sieltä Yhdysvaltain rautateitä Seattleen,
niin että vasta Victoriassa tulin Kanadan alueelle. "Anchor" linja ei
kuulu ollenkaan kuljettavankaan matkustajia sitä kautta kuin minä olin
aikonut. Mutta sitä ei Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiö tiennyt -- tuo
maankuulu suurliike, maan kuulu, veen valio -- ja vielä vähemmän tiesin
sitä minä. "Anchor" linjan laivaan tultuani näin, että sinne oli
eksynyt vain aniharvoja suomalaisia, kaikki semmoisia, jotka eivät
heidän linjoistaan mitään tienneet. Ne uhrattiin tälle linjalle,
kaiketikin yhtiöitten liikevälien ylläpitämiseksi.
Suomesta kuljettaa Höyrylaiva-Osakeyhtiö siirtolaiset Hulliin
"Arcturus" ja "Polaris" laivoilla. Olin kuullut näitten laivojen
surkeudesta niin paljon valituksia, että päätin mennä sen matkan
toisessa luokassa. Siellä oli kyllä väljää ja mukavaa, hyvä ruoka ja
kohtelu, niin että omasta kohdastani minulla ei ole mitään vihan kaunaa
yhtiötä vastaan.
Mutta kaiken tuon mukavuuden me saimme siirtolaisten kustannuksella.
Heillä oli ahdasta, likaista, huono ruoka ja vielä huonompi kohtelu.
Luulisi tosiaan yhtiön, joka verrattomasti suurimmat matkustajatulonsa
saapi siirtolaisista, pitävän heistä edes jonkunlaista huolta. Mutta
noita satoja henkiä varten on varattu ainoastaan pieni osasto laivan
kokassa, samalla kuin kolme neljäsosaa laivan alasta on annettu
muutaman kymmenkunnan luokkamatkustajan herrastelusaleiksi.
Siirtolaiset saavat olla sikin sokin, miehet ja naiset kuin sillit
tynnyrissä, lapset jaloissa. Vuoteina ilettävän likaiset polstarit ja
tyynyt, jotka Hulliin tullessa heitettiin mereen, luultavasti jonkun
tarkastuksen pelossa. Ainoastaan muutamilla vuoteilla oli
peiteriekaleita -- niin täynnä syöpäläisiä, että melkein itsestään
liikkuivat. Ruoka valmistettiin kehnoista aineista, sopat, puurot ja
kuorimattomat perunat, sekasin samoihin astioihin, joista niitä
tappelulla sai ammentaa kuppeihinsa. Meritaudin vallitessa ruokavarasto
aina sai tuntuvia lisiä oksennuksesta, ja kaikki vaan pantiin menemään
täydestä. Syötyä kupit ja muut syömäkalut pesemättä koottiin suureen
säkkiin, josta ne samanlaisina kaadettiin likaiselle, oksennusta
kuohuvalle kannelle, kun taas tuli uuden aterian aika. Näin ollen yhtiö
menettelee varsin käytännöllisesti myydessään matkalippuja yksinomaan
ruuan yhteydessä, sillä harvalla riittää sisua syödä tällaisissa
oloissa montakaan kertaa, joten laivan ruokavarat säilyvät melkein
semmoisinaan kuukausmääriä.
Kaiken järjestyksen puute edistää epäsiveellistä elämää matkustajain
kesken. Laivaväki on siinä hyvänä esimerkkinä. Naisten sivu merimiehet
tuskin kertaakaan pääsevät koskematta heihin ja hyväilemättä.
Muita kohtaan heidän käytöksensä on raakaa ja röyhkeää, niin että
töintuskin vältetään käsirysyä. Aito suomalainen hävyttömyys esiintyy
päällikkökunnankin kohtelussa. Siivo puhuttelu kuuluu harvinaisuuksiin.
Suurella huolella on laivojen miehistöksi valittu umpiruotsalaisia,
jotta osaisivat mahdollisimman suurimmalla ylenkatseella kohdella
suomalaista siirtolaista.
Jos Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön tarkoituksena on ollut järjestää olot
tällaisiksi sentähden, että jokaiselle lähtijälle tulisivat mukaan mitä
karvaimmat muistot synnyinmaasta ja sen kautta koti-ikävä karkottuisi,
on yhtiö täydellisesti onnistunut saavuttamaan tarkoituksensa.
Mutta se ei liene ollut tarkoituksena. Sillä -- nyt vasta seuraa
hävyttömyyden huippu -- perille päästessä vaadittiin siirtolaisia
allekirjoittamaan todistus, jonka mukaan heitä oli kuljetettu
puhtaissa, tilavissa hyteissä, makuutettu hyvillä vuoteilla, olivat
saanee kyllältään maukasta ja ravitsevaa ruokaa, nauttineet hyvää
kohtelua j.n.e. Tuota todistusta arvatenkin vast'edes käytetään uusien
uhrien houkuttelemiseksi. Jotkut ruotsalaiset pöllöpäät siihen tällä
kertaa panivat nimensä, mutta suomalaisia ei millään saatu tahallista
törkeää valhetta todistamaan. Aikoivat sensijaan Amerikkaan päästyään
kyhätä vastalauseen sitä vastaan. Siihen minäkin sydämestäni yhdyn.
Näin menettelee se yhtiö, jonka suomalais-amerikkalainen sanomalehti
"Siirtolainen" kertoo "osottaneen todella haluavansa harrastaa
siirtolaisten parasta", se kun on lähettänyt erään kapteenin tutkimaan
siirtolaisten kuljetusta -- yhtiön omissa laivoissa! Jos yhtiö todella
taikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat
johtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo
Helsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja.
Mutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään
parempaa toivoa.
Toisessa luokassa.
Luomistarun mukaan on ihminen -- alussa sama kuin "mies" -- luotu maan
tomusta, ja nainen luotu miehen kylkiluusta. Mutta minun Lienani on
tässä kohden poikkeus muista naisista. Häntä ei ole luotu miehen
kylkiluusta, ei ainakaan minun, sillä ne ovat kaikki tallella. Ei häntä
voi sanoa edes kalanluista kyhätyksi, vaikka hän nuorempana on pitänyt
korsettia. Ne hän on hyljännyt jo aikaa, joten hän nykyään on
miellyttävän pehmeä kosketella.
Lienani on kuin onkin maan tomusta luotu. Mutta ei ylimalkaan maan
tomusta, vaan erityisesti ja yksinomaan Suomenmaan tomusta. Kun hän
tuli mukaan, tuntui kuin olisi kappale Suomenmaata lähtenyt kanssani
harhailemaan tuntematonta tulevaisuutta kohden.
Hän se itkusilmin minulle huomautti, että nyt sitä ollaan aikeissa
jättää isänmaa. Minä en olisi koko juttua muistanut, kun Helsingin
rannassa heittäysin pitkälleni samettisohvalle "Arcturuksen"
perähytissä. Olin siellä kuin kotonani, enkä aikonut vaivata päätäni
tai sydäntäni millään haikeilla ajatuksilla. Passit ja muut paperini
olivat reilassa, matka-arkkuni lastiruumassa, aatokseni Amerikassa, ja
itse tässä hyllyvällä vuoteella. Synkkä syys-yö peitti Suomen
muistorikkaan pääkaupungin. Rauhassa ne nyt siellä vetelivät unia
isänmaan pylväät, kapitalistit, santarmit, kasakat ja kaikki. Olisi nyt
vaan laiva irrottanut köytensä, en olisi mitään tiennyt erohetken
katkeruudesta.
Mutta laiva ei pitänyt kiirettä, eikä tässä loikoessani unikaan tullut
silmiini. Kuulin huudettavan Kaaproa oven takana. Vaadittiin tulemaan
kannelle. Jollain tavalla oli Työväenyhdistyksellä saatu tietää
lähdöstäni, ja sieltä oli joukko parhaita taistelutovereita rientänyt
rantaan. Toisessa ryhmässä seisoi metodisteja, saattamassa jotakuta
uskovaistaan. Ne virittivät virren, josta oli seurauksena, että
meidänkin väki loihe laulamaan. "Käy eespäin väki voimakas!" kajahti
ensiksi ja "Proletaarilaulu" lopuksi, silloin kun laiva jo käänsi
keulaansa ulapalle päin.
Tällaiset juhlallisuudet niihin kuuluvine kättelyineen, kukkavihkoineen
ja huiskutuksineen muuttivat lähtötunnelman kokonaan toiseksi kuin olin
aikonut. Yksi mies Suomesta sinne tai tänne ei merkitse mitään, niin
olin ajatellut, -- korkeintaan joku kirous jälkeen ja vahingon-ilon
irvistys. Mutta nyt tuli onnentoivotuksiakin.
Hangossa näin siirtolaisia tuotavan kuin kanaparvea. Agentti kulki
edellä, kädet levällään, huutaen ja huitoen kuin rajamies, ja vaatien
kävelemään milloin hiljempaa, milloin kovempaa, ilman pienintäkään
aihetta, vain huvikseen, rillatakseen "pitkätukkien" kanssa. Näkyi
olevan aika velikulta miehekseen.
Hangossa se vasta tuli lopullinen ero synnyinmaasta. Saattoväkeä oli
sielläkin paljon rannassa, mutta minua ei kukaan tuntenut. Siellä
liehuttivat nenäliinojaan illan pimeässä. Laivan siivoojanaiset
käyttivät tilaisuutta pöytäliinojen puhdistamiseen, huiskuttaen niitä
laivan partaalla, ja siihen vastattiin rannalta yhä kiihtyvällä
innolla, kunnes pimeys peitti kaikki. Näkyi enää vain muutamia tulia
pimeästä yöstä, ja hetkisen kuluttua oli "Hankoniemen silmän"
ystävällinen vilkutus ainoana hyvästijättönä kotimaasta. Viimeinen yö
Suomen merirajan sisäpuolella -- kukapa niitä ristiriitaisia ajatuksia
jaksaa kertoa; tulkita niitä keskenään taistelevia tunteita, ja ketäpä
ne huvittanevat? Jääkööt sinne, minne jäivät -- joshan eivät joskus
jälessäni rientäne ja vaatine takasin palaamaan.
Mukava makuusija ja hyvät ruuat laivassa lepyttivät hetkeksi Lienani
isänmaan-kaipuun. Matkatoverit olivat myös hauskaa väkeä. Ensinnäkin
joukko suomea puhuvia nuoria konttoristeja, jotka aikoivat mennä
Kööpenhaminan kautta Hampuriin; aina hymyilevä pariisilainen, joka
oltuaan puolitoista vuotta umpisuomalaisella paikkakunnalla, osasi
suomea pian puhtaammin kuin me, ja vei Pariisiin mukanaan
suomalaishempukan kainaloiseksi kanakseen (tosin ranskalaiseen tapaan
-- vihkimättä); oululainen konttoristineiti, ollut ennen Amerikassa,
puhui englanninkieltä ja entisten kokemustensa opastamana kuletti
kerallaan suurenmoisen varaston ruokatavaroita, joita auliisti tarjosi
toisillekin; leikkotukkainen neiti -- vähä harmaissa jo --, joi olutta
ja poltti tupakkaa kuin mies, mutta kuultuaan, että se Amerikassa
herättäisi epäedullista huomiota, päätti luopua noista tavoista, koska
ei tahtonut "tuottaa häpeää Suomen naisille"; kaksi hauskaa
tanskalaista laivuria, jotka olivat ylenmäärin ihastuneita suomalaisiin
kansanlauluihin; nuori maalaispariskunta jostakin Satakunnan
sydänmailta, ja sitte se metodistinainen, jolle Helsingin rannassa oli
virret veisattu. Siinäpä ne olivatkin toisen luokan matkustajat kaikki.
Hangosta lähdettyä hiukan tuuli, josta oli seurauksena, ettei naisia
näkynyt aamiaispöydässä ainoatakaan. Satakunnan mies tuli uljaasti
pöytään, alotti kaalin syönnin ja otti ruokaryypyn, mutta sai sitte
asiaa kannelle -- emmekä nähneet häntä senjälkeen kahteen päivään,
enempää kuin hänen nuorta vaimoansakaan. Jakoivat kaiketi tunnollisesti
elämän myötä- ja vastoinkäymiset.
Mutta aukealla Itämerellä oli nähtävänä viehättävä värisointu:
valkoinen vaahto vaaleanvihreän aallon harjalla, taivas vaaleansininen,
pilvet vaaleanpunaiset...
Etukannella parveili siirtolaiskansa, miehet tarkastellen laivan
taklausta tai oukaillen taivaanmerkkejä, naiset suorien hivuksiaan.
Toiset olivat merisairaita. Eräskin äiti makasi kannella niin
voimattomana, ettei jaksanut jäsentä järkäyttää, kolme pientä lasta
itkien ympärillä. Kun vielä muistan, kuinka armottomasti vaimoja
ja lapsia raastettiin ja tuupittiin siirtolaismajoissa y.m.
tungospaikoissa, varotan hartaimmasti kenenkään kutsumasta Amerikkaan
perhettään muuten kuin sovittamalla niin, että he saavat luotettavan
miehen turvakseen matkalla.
Kööpenhamina oli Lienan mielestä pienempi, likaisempi ja monin verroin
ikävämpi kaupunki kuin Helsinki. Eikä minulla ollut sydäntä väittää
vastaan. Ikävä oli ilmakin, sateinen. Näköjään olivat tanskalaiset
pyöreän pehmeää väkeä, niin että tuskin saattoi uskoa tuon kansan
kerran maailmassa pitäneen vallassaan Englantia, Norjaa, suurta osaa
Ruotsia, Itämeren etelärannikkoa aina Rääveliä myöten, vieläpä
ryöstäneen Suomen Turkuakin. Mutta ehkä olivat silloiset tanskalaiset
luisevampia kuin nämä nykyaikaiset meijerimiehet. Tilaston mukaan
juopotellaan Tanskassa kovasti, ja sepä se lamauttaa tarmon kansasta,
samalla kuin pöhöttää ruumiin.
"Myrskyinen Pohjanmeri" oli meidän mennessämme rasvatyyni. Kaikki
olivat jo vironneet ja koettivat ruokapöydässä mahdollisuuden mukaan
ottaa velkansa takaisin. Syksy oli unhottanut muut pahat tapansa,
paitsi sadetta vihmoi alinomaa. Senkin vuoksi uni maistui mainiosti, ja
sitte makuun päälle hyvät ruuat.
Sumujen maa.
Enemmän kuin luvallisesti rohkea on sillä miehellä ollut mielikuvitus,
joka on teoksensa nimeksi keksinyt sanayhtymän "_Iloinen_ Englanti."
Rikas voi Englanti olla, ylpeä vapaista laitoksistaan ja alusmaittensa
laajuudesta, valtias merellä ja mikä hyvänsä, mutta iloinen se ei saata
olla -- tämä ikuisten sumujen, alituisten sateiden ja ainaisen savun
maa. Helvettikin on hauskempi, sillä eihän siellä toki aina sada.
Jo kauas merelle ulottuvat Englantia verhoavat sumu- ja savupilvet.
Täytyi uskoa, mitä monasti olin kuullut, että Lontoossa on paljon
ihmisiä, jotka eivät ijässään ole kertaakaan nähneet aurinkoa.
Kuinkahan suuri nautinto sellaisillakin ihmisraukoilla on Jumalan
luonnosta ja elämästään! Jo ensi tutustuminen kivihiilen savuun saattoi
minut vihamieheksi koko kivihiilelle. Nyt pidän tuota ainetta
ihmiskunnan neljäntenä vitsauksena, yhtä pahana kuin kirkko, viina ja
kullan mahti.
Hulliin päästessä kului lähes kokonainen päivä odotellessa nousuvettä,
tullauksessa ja siirtolaisten lajittelussa. Eri linjoille menevät
jaettiin eri parviin, joista ei ollut lupa mihinkään poistua.
"Ei ne buurit sentään vielä ole kaikkia enkelsmanneja kerinneet ampua",
oli jonkun siirtolaisen ensimäinen havainto laiturille tullessa. Olihan
niitä siellä vielä koko joukko, pitkiä komeita miehiä. Mutta sodan
vaikutuksia tuntui kaikkialla. Hevosiakaan ei ollut enää jälellä muuta
kuin niin suunnattoman suuria, ettei niitä oltu saatu mahtumaan
mihinkään kuljetuslaivoihin. Niin isoja hevosia ei kukaan meistä ollut
ennen nähnyt. Jalatkin olivat paksut kuin kuusen juurakot ja kauhean
karvaiset. Mutta pantiinkin niille kuormaa, pienen laivan lasti
itsekullekin.
Toinen sodan vaikutus tuntui tullissa. Suomessa oli minulla sellainen
käsitys, että Englanti yhä vieläkin on vapaakaupan maa ja että tullaus
siellä sentähden on vain muoto-asia. Mutta buurisodan äärettömät
kustannukset kootaan väkijuoma-, tupakka- ja kivihiiliveroilla, jonka
vuoksi juoma- ja tupakkatavarat nykyisin ovat Englannissa hirveän
kalliit. Niinpä maksaisi vaivan kuljettaa niitä aineita muista maista,
jos ei olisi tulli esteenä. Salakuljetuksen varalta nuuskitaan
matkustajainkin tavarat. Mutta selvästi näkyy, että tämän vapaan maan
viranomaiset vastenmielisesti tekevät tehtävänsä, jota he sydämessään
pitänevät ala-arvoisena. Ei sinnepäinkään ole sitä innostusta kuin
Terijoen tai Valkeasaaren tullimiehillä. Useimmilta he ainoastaan
kysäsivät, oliko arkuissa sikareja tai muuta kallista tupakkaa. Jos
siihen vastasi kieltävästi, ei arkkuja vaadittu aukasemaan. Mutta
joka ei osannut vastata mitään, pian joutui avaamaan. Niinpä
suinattiin tarkoin senkin metodistinaisen käsilaukku -- hän kun oli
umpisuomalainen -- ja tullimiesten iloksi löytyi siitä sikarilaatikko,
mutta tarkemmin tutkittaessa havaittiin sen sisältävän hänen
ompelutarpeitansa.
Sitte lähdettiin meitä pimeässä ja sateessa viemään pitkin Hullin
kuraisia katuja. Oli siinä kiertelemistä. Oppaamme aina käänteissä
laski, että lukumäärä oli täysi, ja väliin jätti meidät hetkeksi
seisomaan kadulle siksi aikaa kun itse pistäysi kapakassa ryypyllä.
Minkäs hänen teit? Mihinkään et osannut omin päin ja haukkumaan et
kyennyt tuntemattomalla kielellä. Toisinaan liittyi saattojoukoksemme
likanaamaisia katupoikia, pitäen vihoviimeistä lystiä. Ja syytä heillä
oli, sillä hassunnäköistä matkuetta me tosiaan olimmekin. Liena jo
alkoi tuskaantua. Mutta hän rauhottui, kun selitin aseman
luonnolliseksi. Nyt emme enää olleet ihmisten kirjoissa, vaan
siirtolaisten. Toinen luokka mukavuuksineen, ihmisarvoineen kaikkineen
oli nyt ollutta ja mennyttä.
Vihdoin tulimme likomärkinä kurjannäköiseen siirtolaismajaan, mutta
meitä ei viety sisälle huoneihin, vaan pihalle katoksen alle, koska
meidän vielä samana iltana piti päästä junalla jatkamaan matkaa. Täällä
tarjottiin kahvia, oikeata siirtolaiskahvia, joka täst'edes oli
kauhunamme koko matkan aina perille saakka. Suomessa ei löydy mitään,
mitä voisin sen makuun verrata. Mahdollisesti saisi sitä syntymään,
jos keittäisi sekasin tervaa, siirappia ja piimänsintua -- kolmia
kutakin -- sillä niille kaikille se maistui. Liena joi sitä ainoastaan
tämän kerran ja uskoi sillä. Minä maistelin joskus myöhemminkin, siinä
hurskaassa toivossa että se ehkä matkan varrella muuttaisi makuansa
mutta sitä se ei ihmeeksikään tehnyt. Jos kahvia tahtoo Amerikkaan
mennessään juoda, on paras ottaa mukaansa omat kahvit ja kahvineuvot.
Ikävä tulee muuten.
Kovalla huudolla ja melulla vietiin kullekin linjalle lähtijät eri
juniin. Meitä oli ainoastaan 5 Anchor-linjalle kuuluvaa: Liena ja
Kaapro, kaksi maalaria ja yksi kirvesmies, kaikki Helsingistä. Muutaman
vaunun sivusta avattiin ovi eri osastoon, johon hyvin mahduimme. Vaunut
ovat täällä pian puolta kapeammat kuin Suomessa, jaetut osastoihin,
joissa on ainoastaan kaksi vastakkain olevaa penkkiä. Sivuilla olevat
ovet, jotka samalla tekevät akkunan virkaa, avataan ja suljetaan ulkoa,
joten matkalla ollaan täydellisessä vankeudessa. Kun vaunuissa ei ole
juomavettä eikä mitään mukavuuslaitoksia, kävi olo pitemmän päälle
varsin tukalaksi. Siihen aikaan kuin tuommoinen vaununmalli on
keksitty, lienevät ihmiset olleet umpinaisia. Asemillakaan ei näkynyt
missään vettä eikä muuta.
Liikkeelle lähdettyä juna sillä kertaa pyyhkäsi sellaista vauhtia, että
päätä huimasi. Pian tällä menolla matka katkiaa. Suuret kaupungit,
sellaiset kuin York, Edinburgh, y.m. vilahtivat ohi kuin näyssä vaan.
Joillakin asemilla konduktööri reippaasti riuhtasi oven auki, lausui
pari kolme sanaa, joista viimeinen aina oli "pliis!" (please = tehkää
hyvin!) Silloin näytimme hänelle piletit. Mies leikkasi loven ja
katosi, lukiten oven jälkeensä. Mutta muutamalla asemalla konduktööri
ei niin vähällä lähtenytkään, vaan piti ovea auki, huitoi käsillään ja
huuteli "aut, aut!" Kyllähän me helsinkiläiset sentään senverran
tajusimme, että ulos se meitä käskee, mutta luulimme hänen erehtyneen
ja huusimme vastaan "Glasgow, Glasgow." Sillä sen tiesimme varmaan,
ettei vielä oltu Glasgowissa. Siitä huolimatta konduktööri vaan piti
päänsä, ja meidän täytyi poistua. Asemalla osotettiin meille ylöspäin
nousevia portaita. Läksimme taivaltamaan. Porrasten yläpäässä alkoi
pitkä katettu käytävä, jonka loputtua laskeusimme toisia portaita alas.
Silloin olimme taas asemasillalla. Jo pääsi meiltä nauru. Olimme
kulkeneet ainoastaan rautatien toiselle puolelle, mutta ylhäältä, ei
maata myöten. Kohta saimmekin nähdä, että täällä olisi vaarallista
lähteä kiskoille kompuroimaan, niinkuin Suomen asemilla. Junia pyyhki
ohi tulimmaista vauhtia, tullen pimeästä ja kadoten pimeään kuin
noidannuolet. Ei niille soitettu eikä laulettu, ei ne huutaneet, ei
viheltäneet. Amerikan puolella samaten lähtevät ihan äänettömästä
päästä. Itse saat pitää varasi, jos mukaan haluat.
Hetkisen odoteltua saapui juna, johon meidät ohjattiin. Ja niin sitä
taas mentiin kuin viimeistä päivää. Aamun valetessa huomasimme tultavan
Glasgowiin. Asemalla oli agentti vastassa. Hän vei meidät ja tavaramme
siirtolaishotelliin, jossa oli joukko Amerikkaan meneviä jo ennen
meitä, kolme suomalaista, ruotsalaisia, norjalaisia, Venäjän
juutalaisia, saksalaisia, rumaanialaisia, joku ranskalainen,
puolalainen j.n.e. Suomalaiset olivat lähteneet "Polariksessa" viikkoa
aikasemmin kuin me, mutta rajun myrskyn tähden oli "Polaris"
myöhästynyt ja he saaneet viikon päivät odottaa Glasgowissa. Nyt
sanottiin päästävän Atlannin laivaan jo puolenpäivän aikoina.
Glasgowia vähä katselimme. Sumuinen, savuinen ja kurainen se oli
niinkuin koko Englanti. Rakennukset lienevät alkuansa olleet kauniita
ja puhtaita, mutta kivihiilen savu ne kaikki likaa ja mustaa, niin että
kovin näyttävät murheellisilta.
Vaikka ilma oli kylmän kostea ja kadut vetelän kuran vallassa, ei
täällä näkynyt käytettävän palttoota eikä kalosseja. Mutta hyvin ne
olisi tarvittu. Tupakan kalleuden takia ei Englannissa ainakaan
nykyisin polteta paperossia eikä sikareja, vaan herrasmiehetkin
kävelevät pitkin katuja piippunysä hampaissa.
Pitkiä, erinomaisen pulskia miehiä näkee Englannissa paljo. Poliisitkin
olivat kuin Olympon jumaloita -- ne harvat, mitä oli; viittä enempää en
tullut näkemään koko Englannin matkalla. Amerikan englantilaisperäiset
miehet ovat myös enimmiten vartevaa, kaunista väkeä, mutta heidän
naisensa eivät vähääkään ole minun makuuni. En vielä ole nähnyt yhtään,
mihin kannattaisi vaihtaa Lienaani. Pieniä laihoja tallukoita ovat
useimmat. Pitemmät taas hartevia, soukkalanteisia, puikkosääriä, kuivia
kuin kapahau'it. Mutta englantilaiseen silmään ne voivat näyttää
hyvinkin viehättäviltä. Luultavasti he puolestaan eivät näe minun
Lienani miellyttäväisyyksiä. Ja parasta se onkin. Eletään vaan molemmat
omillamme.
Atlannilla.
Halki Englannin olimme kulkeneet -- Englantia näkemättä. Sillä
oikeastaan _me_ emme olleet kulkeneet, vaan meitä oli kuletettu kuin
tavaramyttyjä vinhaa vauhtia läpi koko yön. Pilkko pimeässä olimme
nähneet ainoastaan silloin tällöin tulia tuikuttavan. Niistä emme
voineet tehdä muuta kuin yhden johtopäätöksen, sen nimittäin, että
katuvalaistus Englannissa on vuosikymmeniä jälellä Suomesta.
Öljylamppua tai korkeintaan kaasua he polttaa tuhrustavat, niinkuin
meidänkin esi-isämme aikoinaan kuuluvat tehneen. Mutta sähkön
käyttäminen valaistukseen näytti heille olevan kokonaan tuntematon.
Englantia näimme vasta Englannista lähdettyämme. Kulkiessamme
Atlanninlaivalla Glasgowista alas Clyde-virtaa ja samannimistä kapeaa
merenlahtea oli keskipäivä, ja sumu ihmeeksi sen verran ohennut, että
saattoi nähdä muutamia syliä eteensä. Kun Glasgowin laivatelakat --
maailman suurimmat, olen kuullut sanottavan -- vihdoinkin loppuivat,
alkoi maaseutu. Viljeltyjä olivat ne rannikot, viljeltyä kaikki minkä
suinkin viljellä voi. Vihreät nurmikot kiipesivät kauas ylös vuorten
rinteille. Ja vuoria oli niillä rannoilla, rumia alastomia kukkuloita.
Metsää ei missään näkynyt, ainoastaan pieniä vesakoita siellä täällä
ja istutettuja puistoja kylien tienoilla. Aitojen sijasta oli
peltotilkkujen välissä pensasrivejä. Mistäpä siellä olisi ottanut
aidakset? -- Rakennukset olivat ikivanhan näköisiä, peräti outoja
muodoltaan, meistä ikäviä ja synkkiä kuin Suomen vanhimmat
herraskartanot. Muutamat olivat muinaisaikaisia linnoja, arvatenkin
aatelisten asuntoja. Suomessa sellaiset jo ovat raunioina, mutta täällä
niissä näytti vielä olevan asukkaat.
Joku muinaistutkija varmaan tuntisi itsensä onnelliseksi tällaisen
tuhatvuotisen viljelyksen keskellä, mutta minä hänessä en luulisi
viihtyväni montakaan päivää. Ikivanha sivistys on lyönyt leimansa
kansaan, niin että ulkonainen käytös niin ylhäisellä kuin alhaisella on
eräissä suhteissa hämmästyttävän kohteliasta. Kadunlakasija ja
rantajätkä puhuttelevat toisiaan aina "herraksi", kelvollisia
kirous- ja haukkumasanoja tuskin lienee koko kielessä, ja jokaista
käskyä tai pyyntöä seuraa kohtelias "pliis", joka tosin tinkapaikassa
lausutaan siksi pontevalla äänenpainolla, että minä sitä ensin luulin
kiroukseksi. Kaikessa komentamishommassa englantilaiset käyttävät
sanomattoman rumaa ja kovaa ääntä, vaikka kieli tavallisissa oloissa
kuulostaa meikäläisen korvaan lapsekkaan pehmeältä, ja yleinen
puhuttelutapa tekee miellyttävän hillityn ja tuttavallisen vaikutuksen.
Irlannin rannikolla tuli laivaan lukuisa joukko irlantilaisia
siirtolaisia, tuntuvasti enemmän kuin kaikkia muita oli yhteensä. Jo
kaukaa näki, että irlantilaiset olivat aivan eri rotua kuin
englantilaiset. Vaikka he olivat herraskaisesti puettuja, loisti
jokaisen olemuksesta sivistymättömyys, typeryys ja alkuperäinen
luonnonraakuus. Tuskin olivat he päässeet laivaan, kun hyökkäsivät
ruokapöydän kimppuun ahneudella sellaisella, ettei olisi luullut heidän
viikkokausiin nähneen ruokaa. Kyllä ei ollut niillä pojilla
aavistustakaan kohteliaisuudesta, ei edes yksinkertaisimmista
ihmistavoista. Miehet olivat tanakkaa tekoa, lurjusmainen ilme
kasvoissa. Naiset maalatuita, mauttoman koreissa pukineissa ja kovin
kesyjä, niin peittelemättömän kesyjä, että Helsingissä he olisivat
jokaikinen arvelematta joutuneet poliisin kirjoihin -- vaikka ei
Helsingissäkään siveellisyys aivan arinta laatua ole. Mutta nämä eivät
kaihteneet mitään. Retkuivat milloin minkin miehen kaulassa, olipa se
juutalainen tai turkkilainen, ja häpeämättä tarttuivat kiini kehen
sattui. Jos eivät onnistuneet saamaan miestä käsiinsä, puristelivat ja
maasivat edes toisiaan.
Juutalaisten ja irlantilaisten ruokahalua katsellessa näytti siltä,
ettei siivompi väki täällä saa mitään suuhunsa. Kadehdittavia nuo
herkut tosin eivät olleet, varsinkaan niin likaisissa oloissa kuin
niitä tarjottiin, mutta vanhasta tottumuksesta vatsalla kuitenkin oli
omat vaatimuksensa. Molemmat edellämainitut kansallisuudet näyttivät
tässä liassa olevan kuin kotonaan. Torakatkin, joita laivan
siirtolaisosasto kuhisi täpösen täynnä, olivat heille mieluisia
leikkitovereita. Heikäläisten mukana kait niitä alkuaan oli tullutkin
laivaan. Onneksi nousi heti ensimäisenä yönä Atlannille tultua
hyvänlainen tuuli. Siitä oli seurauksena yleinen oksennuskonsertti.
Kaikenkieliset yhtyivät samaan "yöö"-virteen, jota hellittämättömällä
hartaudella veisasivat pari kolme vuorokautta yhteen painoon.
Irlantilaiset olivat merisairaina kaikki tyyni, samoin juutalaiset,
joten heistä ei ollut muuta haittaa ruoka-aikoina kuin että
oudonpuoleista pöytäkonserttia pitivät ympärillä olevissa kopeissaan.
Meitä se ei häirinnyt eikä säälittänyt vähääkään, meitä
pohjoismaalaisia. Söimme hyvällä maulla jos jonkun näköisiä ja makuisia
sekotuksia, salaa nauttien niistä kärsimyksistä, joilla kohtalo rankasi
vastenmielisiä matkatovereitamme. Vaikka tahtoihan siihenkin lopulta
kyllästyä. Kun yöllä satuin heräämään kovemmasta laivan heilahduksesta
ja ylt'ympärillä kaikuivat puolen tuhannen siirtolaisen yökötykset --
toiset kiukkuisia, uhkamielisiä, toiset jo masentuneita ja nöyriä --
juohtuivat monasti mieleeni järkevän ihmisen kärsimykset ollessaan
suljettuna houruinhuoneeseen, raivoavain hullujen ympäröimänä. Naiset
ne osasivat koketeerata meritaudillakin: vetelän ja avuttoman näköisinä
makailivat mielestään "plastillisissa" asennoissa, hiukset hajallaan ja
paljastellen niitäkin paikkojaan, joita toki muulloin pitivät
peitettyinä.
Mutta annas kun pääsi irlantilaislauma taas jaloilleen, niin kyllä sai
ruoka kyytinsä. Juutalaiset koettivat pitää puoliaan varastelemalla
suoraan laivan ruokavarastosta. Siihen keinoon täytyi meidänkin lopulta
turvautua. Kun emme viikkokausiin saaneet suolakalaa, alkoi suolainen
silli niin voimakkaasti kummitella mielessä, että kiusaus voitti minut,
varsinkin kun Liena, jonka luonto ei koko aikana voinut suvaita
siirtolaisruokia, useasti valitti ikävöitsevänsä samaa taivaallista
herkkua. Minä tiesin, missä laivaväellä oli avattu sillitynnyri, ja
yhtenä pimeänä yönä hiivin sinne, kavalalla välinpitämättömyydellä
lähestyin tynnyriä, pistin äkkiä käteni sinne ja syvältä suolavedestä
pyydystin rasvaisen sillin. Vilkasin ympärilleni -- ei mitään vaaraa --
kaappasin toisen vielä yksin tein. Oi, miltä ne maistuivat silloin! Oli
meillä juhla sinä yönä, Lienalla ja minulla! En olisi ikänä uskonut,
että halveksittu silliraukka eräissä tapauksissa voi maistua niin
hyvältä. Raamattu sanoo, että "varastettu leipä on makia", mutta kyllä
se on poikaa varastettu sillikin.
Pitemmälle en itse jatkanut varkausuraani, vaan ilmaisin löydön
ovelalle juutalaispojalle, joka kiitollisuudesta sittemmin aina antoi
minulle osan saaliistansa. Liena puolestaan aikaa myöten oppi
kerjäämään. Laivan leipureilta hän silmäyksillään vietteli höyryäviä
leivoksia, toipa kerran kyökistä kokonaisen lintupaistinkin. Jos tätä
matkaa olisi kestänyt kauemmin, niin kelpo kansalaisia Amerikka meistä
olisi saanut. Ja sittenkin olimme me viattomimpia koko joukossa.
Toiset varastivat ja kerjäsivät monta vertaa enemmän ja julkeammin.
Eikä se synniltä tuntunut, kun näki laivan ruokavaroja säästämättä
heiteltävän mereen -- ämpärittäin kaadettavan parasta ruokaa, joka
luokkamatkustajilta oli jäänyt tähteeksi. Tällainen lienee sääntönä
Atlanninlaivoissa, koska suuri parvi kalalokkeja oli tiennyt lyöttäytyä
mukaamme, seuraten meitä yli aavan valtameren aina Amerikan puolelle.
Heillä oli hyvät päivät. Mutta siirtolaisia kiusattiin nälällä siihen
määrään, että pakosta jouduimme sangen arveluttaviin keinotteluihin
henkipitimiksemme.
Irlantilaiset, kun näkivät olevansa suurena enemmistönä, alkoivat
meritaudista virottuaan hieroa tappelua toisten kansallisuuksien
kanssa. Varsinkin juutalaisia he koettivat ärsyttää, syljeskellen kuin
poikarakit näitten vaatteille ja kasvoille. Juutalaiset silloin ottivat
esille hebrealais-englantilaisen kielitulkkinsa ja huutelivat siitä
sopivia herjaussanoja vainoojilleen. Kun kielitulkki loppui, ulvoivat
yhteen ääneen kuin arosudet: "huu-uu!" Käsikähmää ei syntynyt, sillä
molemmilta puuttui rohkeutta alottaa. Irlantilaisten sivistyskantaa
kuvaavana seikkana on lisättävä, että heidän parhaat pukarinsa olivat
_toisen_ luokan matkustajia, jotka tällä tavoin syljeskelemällä
huvittelivat itseään. Olen aina ollut myötätuntoinen sorretuille
irlantilaisille, mutta jos satunnaisesta matkustajaryhmästä saisi tehdä
mitään päätöksiä, niin eipä moinen kansa ansaitsisi sääliämme.
Oli Irlannin siirtolaisten joukossa kuitenkin yksi miellyttävä nuori
mies, pitkä, solakka, tummasilmäinen soittelija, joka nähtävästi oli
sivistynyttä alkuperää. Alituiseen hän huilunsa lempeillä sävelillä
huvitteli ikäviä iltojamme. Oikeinpa jäimme suu auki kuuntelemaan, kun
sieltä tuli tuttujakin säveleitä, sellaisia kuin "Talvi on nyt laannut
raivoomasta" ja "On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallihin".
Tuskin uskoimme korviamme, mutta sitte ajattelimme mahdolliseksi, että
nuo sävellykset oli kaukaa ulkomailta Suomeen lainattu. Meistä tuli
ystävät tämän irlantilaisen kanssa. Kerran iltahämyssä hän minulle
salavihkaa antoi taskustaan keksileivoksen, jonka oli onnistunut
jostain laivan nurkasta "kahvaamaan". Minä tähän kohteliaisuuteen
vastasin varastetulla sillillä -- ja toveruus oli perustettu.
Juutalaiset soittelivat huuliharppua. Illoin oli kannella
kilpasoittajaiset ja tanssiaiset, joissa kumpikin kansallisuus koki
panna parastaan. Venäläinen "prissakka" teki hauskan vaikutuksen, mutta
yleensä olivat irlantilaiset tanssit viehättävämpiä. Nämä
tanssitilaisuudet näyttivät olevan irlantilaisnaisten elämän tärkeimmät
hetket. Kaiken päivää he esiintyivät keskentekoisina, sen puolesta että
heidän hiuksensa -- luonnostaan varsin kitukasvuiset -- olivat
kierrettyinä käherrysneulojen ympärille, joitten välistä paljas
päänahka pilkisteli. Mutta illan suussa nuo samaiset "kiharat"
töröttivät kaikessa loistossaan. -- Nuoremmat olivat enimmiten
rehellisesti hampaattomia -- olivat kaiketi olleet huonoissa tienioissa
vielä --; vanhemmilla oli tekohampaat tai omien jäännökset
kimaltelevalla kullalla paikattuina. Tällaisessa asussa ynnä paksu
puuteripaklaus ja maali päällä he esiintyivät kaikilla ensi luokan
kaunottaren eleillä.
Laivassa oli lääkärikin, joka kerran päivässä tarkasti
siirtolaiskoppeja. Mies oli jotenkin yhtä tieteellisen näköinen kuin
Suomessa eläinvälskärit. Hänen tarkastuksiensa jälkeen näyttivät
torakat yhtä virkeiltä ja elämänhaluisilta kuin ennenkin; mätänevä
laivan lihavarasto levitti läkähdyttävää löyhkäänsä läheisiin
koppeihin, ja pesuastiat pysyivät täynnä oksennusta perille saakka, kun
ei kukaan viitsinyt niitä tyhjentää ja puhdistaa. Silmiä pestiin
varkain juomavedellä, vaikka siitä oli ankarasti kielletty. Oltiin
juovinaan, mutta puhallettiin vesi suusta kämmeniin ja huuhtastiin
kasvot. Tarkastuksien ajaksi komennettiin kaikki ylös kannelle, ettei
ketään jäänyt valituksia tekemään. Muutamia päiviä ennen maalletuloa
lääkäri rokotti niitä, joissa ei näkynyt rokotuksen jälkiä. Varsin
vaarallinen temppu, sillä mokoma puoskari voi helposti saada aikaan
verenmyrkytyksen. Arvaahan sen, ettei kelvollisen lääkärin kannata olla
niillä palkoilla, mitä ahnaat laivayhtiöt maksavat.
Oli laivalla lasarettikin, joka samalla teki putkan virkaa. Eräs
viinahullu siellä oli selviämässä ja sittemmin muuan toistakymmentä
alottava poika, joka meritaudin tuskissa oli etsinyt juomavettä, mutta
saanut käsiinsä suuren viinapullon ja, kuten kerrottiin, erehdyksessä
tyhjentänyt sen. Luonnollisesti ei laivan lääkäri voinut pelastaa pojan
henkeä, vaan hän kuoli ja haudattiin. Pari lautaa kahden puolen
ruumista rautakahleilla kiini ja sitte laivan sivuportista mereen.
Olihan siinä pappikin siunausta lukemassa. Ei niin pahaa paikkaa ole,
missä ei olisi pappia. Tälläkin laivalla sanottiin niitä olleen
kokonaista kolme kappaletta matkustajina. -- Sitte siirtyi lasarettiin
pojan äiti, joka oli sairastunut surusta tai pelosta, kun noin kävi
pojalle, joka hänen olisi ollut vietävä Amerikassa olevan isän luo. Kun
edellä kerrotut sylkemis- ja ulvomisharjoitukset sekä myöhään yöhön
kestävät meluisat tanssit pidettiin juuri lasaretin oven ulkopuolella,
voi arvata, kuinka rauhallista siellä oli sairastella ja kuoleman
kanssa kamppailla. Lääkärillä luonnollisesti ei ollut aavistustakaan
siitä, että tuollaiset pikkuseikat mitään vaikuttaisivat heikon
potilaan vointiin.
Noitten Venäjän juutalaisten perhe- y.m. suhteista koetettiin laivassa
saada tietoja, ettei heitä tarvitseisi kuljettaa takasin Amerikan
rannalta. Mutta siinä olikin mutka, kun ei ollut laivassa ketään, joka
olisi osannut venäjää ja englanninkieltä. Selvittiin siitä kuitenkin
tulkitsemistavalla, joka oli vielä konstikkaampi kuin Suomen kuuluisa
käännösjärjestelmä. Eräs suomalaisista osasi venättä, toinen ruotsia ja
eräs ruotsalainen englanninkieltä. Suomalainen kysyi venäjäksi ja
käänsi vastauksen suomeksi, toinen suomalainen tulkitsi sen ruotsiksi
ja ruotsalainen sen käänsi englanninkielelle. Tarkkaa siinä lie tullut,
kun asia kulki kolmen tulkin kautta.
Laivamme viipyi 12 päivää Glasgowin ja New Yorkin välillä. Kuului
olleenkin alkuaan rahtilaivaksi rakennettu. Jotkut enemmän matkustaneet
kehuivat toisia linjoja paremmiksi kuin "Anchor", mutta toisten
kertomuksista päättäen ei erotus taida olla suuri. Siirtolaista
kohdellaan kaikkialla siirtolaisena.
Maata tulee vähin ikävä, kun viikkomaäriin näkee vain vettä ja
taivasta. Ja _ihmisiä_ alkaa kaivata, ollessaan pitemmältä juutalaisten
ja irlantilaisten parissa.
Kun parisen viikkoa on suljettuna valtamerenlaivaan, muodostuu se
ikäänkuin omaksi maailmakseen, jonkunlaiseksi kokonaisuudeksi, jonka
puitteihin täytyy asettaa elämänsä, tahtoipa taikka ei. Ja olihan siinä
yhteiskuntaa kerrakseen siinäkin, 1032 henkeä, eli enemmän kuin
Naantalin kaupungissa asukkaita. Laivaväkeä oli 130 miestä, lääkärit,
parturit, leipurit ja kaikki siihen luettuina.
Harvoin nähtiin toisia laivoja, ehkä puoli tusinaa koko matkalla. Onhan
se Atlanti sentään siksi avara, että vaikka samojakin suuntia
kuljetaan, ei toisiaan nähdä kuin sattumalta. Liena jo alkoi epäillä,
tokko siellä maata onkaan toisella puolella, ja väitti laivan eksyneen
pois oikealta kulkuväylältä. Oli täysi työ todistaissa hänelle, että
täytyyhän se Amerikka jossain täälläpäin löytyä, koska satojatuhansia
suomalaisiakin jo oli sinne siirtynyt samoja teitä, mitä mekin olimme
kulkeneet ja mihin meille oli piletti myyty. Nytpä voin kuvitella
Kolumbuksen ja hänen toveriensa tunteita, kun ei kukaan ollut ennen
kulkenut näitä matkoja. Varma sen Kolumbuksen täytyi olla asiastaan,
kun hidaskulkuisilla purjealuksilla uskalsi yrittää ja sitkeästi vaan
pyrkiä eteenpäin, vaikka kuukausi meni kuukauden perästä maata
näkemättä ja vaikka kaikki toverit epäilivät, koko maailma epäili.
Vihdoin alkoi laivallamme huhu kertoa yhä lisääntyvällä varmuudella,
että ennen pitkää jo ruvetaan tulemaan maihin. Eräänä iltana tiedettiin
sanoa, että seuraava yö olisi viimeinen merellä. Myöhään me silloin
oleskelimme kannella. Ja kun pimeni ilta, niin jopas pilkotti etäältä
laivojen merkkitulia useampia, ja vilkkumajakan ystävälliset
silmäniskut huomattiin aamupuolella yötä. Nyt ei maa enää voinut olla
kaukana. Päivän valetessa nähtiin saaria häämöttävän kaukaisuudessa.
Poikki Amerikan.
Amerikan rantaa lähestyessä ensimäisinä pöyhistelivät rintaansa --
uhkaavan näköiset patterit. Tekipä se kaikkea muuta kuin vierasvaraisen
vaikutuksen. Sodan ja vainon henki on anastanut valtaansa tämänkin
"vapauden maan", se ajatus ehdottomasti nousi mieleen noita varustuksia
katsellessa. Nolona siellä seisoi Vapauden patsas vallituksien välissä,
ikäänkuin olisi itsekin ymmärtänyt, ettei hänellä enää täällä ole oikea
sijansa. Se lieneekin vapauden _muistoksi_ pystytetty, kuolleen,
menetetyn vapauden.
Siirtolaisten maihinnousu ansaitseisi oikein eri luvun, niin siinä oli
paljo mutkia, tarpeetonta, joshan tarpeellistakin muodollisuutta ja
raakuutta. Mutta minun kynäni, vaikka se ei ole paha säästämään väriä,
on kuitenkin voimaton luomaan tästä oikeata kuvaa vähällä vaivalla.
Olisi pitänyt olla valokuvanottaja mukana. Ensinnä meitä ulkona
satamassa marssitettiin kannella kuin sotaväkeä. Jälkeenpäin kuulin,
että laivaan oli saapunut amerikkalainen lääkäri ja että hän tarkasti
terveyttämme tässä marssissa. Minä häntä en huomannut koko otusta,
tallustelinhan vain siinä missä muutkin.
Tullimiehet täälläkin penkoivat tavaroitamme, joitten muassa meidät
pikkulaivalla lähetettiin "siirtolaispalatsiin" Ellis-saarelle. Se oli
avara rakennus ja täynnä väkeä. Joshan vain on joka päivä yhtä paljon
tulijoita, luulisi Amerikan piankin saavan täytensä. Viranomaisten
kohtelu siellä joka askeleella tarkoitti osottaa meille, _kuinka vähän
tervetulleita olemme_ tähän maahan. Varsinkin juutalaisia ja
italialaisia näkyivät pitävän lujilla. Paljain päin ja kieli ulkona
suusta he kulkivat -- kielestä näet joku asianomainen katsoi
terveydentilaa. Meitä ei sentään niin tarkoin tutkittu, vaan nimet
kysyttiin ja rahat. Kuului pitävän olla vähintään 30 dollaria taskussa
(nykyään pitää olla 50 dollaria, ja muutenkin on siirtolaistarkastusta
silloisesta paljo kovennettu), jos mieli päästä eteenpäin. Jollakulla
meistä oli se summa, ja silläpä sitä mentiin kaikki. Yksi kun oli
läpässyt tarkastuksen, pisti salaa rahat toisen taskuun, tämä
taas kolmannen j.n.e. Olihan se niinkuin amerikkalaista alkua
amerikkalaiselle elämälle. Kun sitte yksi työnnettiin menemään yhdestä
ovesta, toinen toisesta, katosivat meiltä matkatoverimme, niin että
heitä emme sen perästä enää nähneet. Jäähyväisittä täytyi erota.
Pilettiä kysyi jokainen vastaantulija, kunhan vain oli ukko. Minua
neuvottiin muutamalle luukulle ottamaan loppumatkalla tarvittavia
lippuja. Ajattelin, että ovatkohan täälläkin "aamiaisella" ne herrat,
jotka tietävät antaa lipun niin kaukaiseen, pieneen ja syrjäiseen
paikkaan kuin Nanaimoon, joka ei edes ole Yhdysvaltain alueella. Mutta
ei -- eivät olleet aamiaisella. Ensimäinen mies, joka eteen sattui,
ryhtyi heti liistaroimaan ja leimaamaan lappuja sellaisella varmuudella
ja kätevyydellä kuin olisi kaiken ikänsä tehnyt vain Nanaimon-lippuja.
Vajaassa kahdessa minutissa oli valmiina piletti, niin tarkka ja
täydellinen, että sillä sai ilman eri maksua vuokra-ajurinkin
Chicagossa, kun oli siirryttävä asemalta toiselle. Eri komanto siellä
oli kuin Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön konttorissa Helsingissä.
Kun meitä taas pikkulaivalla vietiin täältä rautatieasemalle, oli jo
pimeä. Yön selkään pantiin menemään, että vain pääsisivät meistä. New
Yorkista emme olleet muuta nähneet kuin pattereita ja Vapaudenpatsaan,
tullihuoneen ja siirtolaispalatsin, muutamia tornin näköisiä
rakennuksia ja Brooklynin sillan, joka kaukaa ei tehnyt sen kummempaa
vaikutusta kuin Vuoksen silta likeltä. Omaa vapautta meille ei ollut
annettu vähääkään, en edes päässyt tupakkaa ostamaan. Mutta junan
lähdettyä ilmestyi vaunuun kaupustelija, jolta sain huonoja sikareja
kalliilla hinnalla. Tupakka täällä maistaa liian väkevältä suomalaiseen
suuhun sekä tuntuu jo Yhdysvalloissa ylen kalliilta, mutta Kanadan
puolella se on vielä puolta kalliimpaa. Kaikki muukin junassa myytävä
tavara oli meistä hirveän korkeissa hinnoissa. Vasta myöhemmin olemme
tulleet havaitsemaan, että dollari useimmissa asioissa on täällä sama
kuin markka Suomessa -- niin tullessaan kuin mennessäänkin, joten saa
väärän käsityksen oloista, jos hinnat laskee Suomen rahaksi.
Junan vauhti ei ollut sinnepäinkään niin joutuisata kuin Englannissa.
Kulkea lötköttelivät jotenkin suomalaiseen tapaan. Penkit olivat
paraiksi niin lyhyet, että nukkuminen ei missään asennossa käynyt
päinsä. Mutta järjestys vaunuissa kelpaisi malliksi Suomeenkin. Kutakin
vaunua varten oli jarrumies, joka osotti kullekin sijansa,
tuontuostakin lakasi vaunuja ja jonka puoleen sai aina tarvitessaan
kääntyä. Siinä toimessa näkyivät pitävän neekereitä, täysi- tai
puolimustia.
Ennen pitkää huomasimme itsekin vähitellen muuttuvamme neekereiksi. Jo
New Yorkissa vallitsi kivihiilen kirous kaikessa kamaluudessaan, ja nyt
kulki junamme Itävaltioitten pahimpain kivihiilipiirien kautta. Väkisin
tunkeutui savu vaunuihin, täyttäen silmät, korvat, suut, sieramet ja
kaikki. Varsinkin tunneleissa olimme läkähtyä, ja niitä oli
tuontuostakin. Aamusella vasta näimme, kuinka kummallisia seutuja
oikeastaan kuljimme. Korkeille rumille kukkuloille rata kiipesi
kiertäen, kaartaen. Joskus oli kolmekin veturia edessä, ja ähkäin
puhkain ponnistelivat, vaikka vedettävänä oli ainoastaan muutamia
vaunuja. Kaupungit olivat likaisia, savun peittämiä nekin, niin ettei
suinkaan tehnyt mieli asettua asumaan yhteenkään niistä. Kuitenkin
kiitämme onneamme, kun matkamme sattui syksyksi, sillä jos kaiken
lisäksi olisi vallinnut kesäinen kuumuus, niin kuinkahan olisi
selvittykään?
Pittsburgissa meidät komennettiin ulos vaunusta kaikkine tavaroinemme,
katsottiin piletit ja kutsuttiin -- takasin samaan vaunuun. Huvikseen
vain panivat raahaamaan tavaroitamme edestakasin. Mutta mihinkään
ostoksille ei päässyt. Entiset eväät olivat lopussa, joten tästä
puoleen täytyi pitää yllä henkeään omenilla ja makeisilla, mitä sattui
saamaan.
Näistä kivihiilivuorista päästyä alkoi maanviljelysseutu, tasankoa,
tasankoa vain silmän siintämättömiin. Kaiketi siellä vilja kasvaa, että
tohisee, mutta mistään hinnasta en sinne jäisi elämään, niin oli ikävää
ja yksitoikkoista sellainen aukea peltomeri.
Yhä useammin sivuutimme rautatievaunuja, jotka olivat ahdetut täyteen
elukoita, lehmiä, lampaita ja sikoja. Katsoimme niihin kuin
onnettomuustovereihimme. Meitäkin vietiin, vietiin vain tuntematonta
tulevaisuutta kohden. Heidän matkansa päämääränä tietysti olivat
Chicagon kuuluisat teurastuslaitokset.
Maanviljelysseudulla toki savu vähän hälveni. Chicagossa jätti meidät
se tulinen kiirekin, joka oli ollut seuralaisenamme koko matkan. Saimme
lähes päiväkauden odottaa junaa, ja silloin karkasimme katsomaan
kaupunkia. Oli jotenkin sellainen kuin Pietari olisi ilman poliiseja ja
sotaväkeä. Juomakauppoja ja kapakoita täällä oli joka askeleella,
niinkuin muuallakin matkamme varrella oli näyttänyt olevan, mutta
yhtään juopunutta en ollut nähnyt sitte kuin Hullissa, jossa erään
vastaantulevan merimiehen punakkuus hieman minua epäilytti. Kyllä kai
ne täälläkin ryypiskelevät ihmiset, vieläpä oikein asiaksi asti, mutta
eivät reuhaa eivätkä hoipertele pitkin katuja.
Maanviljelysseutua seurasivat ruohoaavikot, vielä ikävämmän ja
yksitoikkoisemman näköiset kuin ne, joita olimme kulkeneet. Ainoana
vaihteluna olivat jyrkkäreunaiset hiekkaharjanteet, jotka olivat aivan
nykyaikaisten patterien näköiset. Niitten turvissa mahtaisi Europan
sotajoukoilla olla hauska ammuskella toisiaan. Sinne ne mahtuisivat
kaikki ja siellä saisivat ketään häiritsemättä tuhota toisensa.
Vihdoin tuli Lännen vuoristo, jylhä ja villi. Juna kulki sellaisia
jyrkänteitä, että oikein pelotti, varsinkin kun rautatie rotkojen
poikki näytti olevan heikonlaisilla perustuksilla. Aivan kuin kiusalla
lisättiin vauhtia juuri näillä pahimmilla paikoilla.
Matkan varrella yhdyimme taas uusiin suomalaisiin siirtolaisiin. Heitä
oli tänne ajanut sama pakko kuin ennen tapaamiammekin: Suomessa ei ole
työtä. Monetkin olivat kulkeneet ristiin rastiin koko Suomenmaan,
hakien työtä, mutta turhaan. Joku oli lähtenyt asevelvollisuutta
pakoon. Italialaisia oli myös paljon menossa länttä kohden, sillä kovin
on kurjat olot heidänkin ihanassa isänmaassaan: rosvot ja roistot
vallassa.
Neekerit olivat vankkatekoista, kookasta väkeä. Sekarotuisissa näki
joskus tavattoman kauniita miehiä. Indiaanit eivät olleet vähääkään
pelottavan näköisiä, enimmiten lyhytkasvuisia, niin että tottumattoman
oli vaikea heitä erottaa japanilaisista, joita myös täällä matkusteli.
Kiinalaisia myös tapasi. Pitkä palmikko niskassa he ovat näköjään kuin
savustettuja akkoja.
Ne valkoiset, mitä täällä tuli junaan, olivat tavattoman kookkaita
melkein järjestään, kaiketi vanhojen Lännen seikkailijain jälkeläisiä.
Käytös huoletonta, retkuilevaa, niinkuin sen, jolle ei koskaan ole
mitään tapoja neuvottu. Tärkeimmät taidot heillä näyttivät olevan:
tupakanpuru, sylkeminen ja jalkojen ojenteleminen korkealle ilmaan.
Päältä nähden olisi ollut taipuvainen epäilemään, tokko kukaan heistä
lienee montakaan päivää elättänyt itseään kunniallisella työllä. Niin
näyttivät veltoilta heidän runkonsa. Yhtä veltto kuin muu ruumis tuntui
myös olevan heidän kielensä. Englannissa vieraankin korva sentään
erotti jotain järjestystä tuon suussa pyöriteltävän lihapalan
liikuttelemisessa, mutta täällä se näkyi saavan olla ja elää ihan omin
valtoineen. Sellaista enkeliskaa kuin he puhuivat osaa vaikka kuka, jos
pistää kuuman perunan suuhunsa ja puhuu kieltä mitä tahansa. Jos he
eivät ymmärrä teitä, ette tekään heitä ymmärrä -- ja niin olette
kuitit.
Se alituinen huolenpito ja siirtolaisten vangitseminen oli ensin
tuntunut vastenmieliseltä, mutta vähitellen siihen oli tottunut, kun
näki että matka sujui hyvin. Senpätähden oikein kaipasimme jonkunlaista
ohjausta, kun tultiin Seattleen Tyynenmeren rannalle. Mutta siellä
huomasimme, että meidät oli jätetty kokonaan oman onnemme nojaan. Ulos
vaan ajettiin junasta, ja siinä sitä seistiin pimeässä muutaman kadun
kulmassa. Turhaan odottelimme mitään "agenttia". Miehissä kokosimme
kaiken kielitaitomme ja läksimme asemalta tiedustelemaan, milloinka
laiva lähtee Victoriaan ja mistä päin se lähtee. Monesta aikaa
tapasimme täällä oikein Suomen mallisia virkamiehiä -- sellaisia, jotka
eivät tietäneet mitään. Lähellä asemaa huomasimme kuitenkin olevan
sataman tapaista, ja kun sinne kävelimme, osuimme heti oikealle
laivalle, joka juuri oli lähtemässä.
Aamulla tultiin Victoriaan samalla Vancouverin saarella, jolla
Nanaimokin on. Saaristo Victorian edustalla tuntui tuttavalta, ja itse
kaupunki muistutti jotakuta Suomen rannikkokaupunkia. Savuakaan ei
näkynyt, ja rakennukset olivat hauskan ja miellyttävän näköisiä.
Nanaimoon mennessä honkametsä, merenlahdet ja hauskat järvet oikein
houkuttelemalla houkuttelivat astumaan ulos junasta ja jäämään tänne.
Sitäkin tehokkaammin tämä tuttavallisuus meihin vaikutti, kun tähän
saakka oli kaikki ollut niin perin vierasta.
Ja kun Nanaimoon tulimme, niin melkeinpä luulimme tulleemme Kotkaan tai
Sortavalaan. Ihmisiäkin tapasimme.
Uudessa maailmassa.
Näitten muistelmieni loppuun oli minulla aikomus liittää vielä joku
pätkä, jossa muutamin piirtein olisin kuvannut silmäänpistävämpiä
erilaisuuksia "uuden" ja "vanhan maan" oloissa ja ihmisissä. Mutta
ennen pitkää huomasin ensimäiset havaintoni erehdyttäviksi, samoin
toiset ja kolmannet, niin että mitä yhtenä päivänä panin paperille, sen
jo toisena heitin -- "uuniin", olin vähällä sanoa, vaikka täällä ei ole
yhtään uunia koko valtiossa, ainoastaan "stouveja".
Lähdetäänpä esimerkiksi siitä päästä: lämmityksestä.
Junassa tullessani vallitsi ankara kuumuus, sillä neekeri lapioi
kivihiiliä pesään kuin tuskassa. Minä hikoilin ja läähätin kuumuudesta,
koettaen mahdollisimman paljon oleskella ulkona vaunusillalla,
etten ihan läkähtyisi. Ajattelin, että tuo musta paholainen,
neekeri-lämmittäjä luulee muittenkin kaipaavan sellaista lämpömäärää,
mihin hänen kirottu afrikkalainen nahkansa on tottunut. Mutta
ihmeekseni huomasin, ettei siinä ollut vähääkään liikaa
amerikkalaisille matkatovereilleni. Vuoristosta tuli miehiä, joilla oli
tuuheat turkit yllä, huopapeitteet jalkojen ympärille käärittyinä,
karvakintaat käsissä, ja sittenkin he tässä kauheassa kuumuudessa
värisivät sinisinä vilusta. Jos milloin jätin vaunun oven raolleen,
niin kiireimmän kautta jo joku vilukinttu hyppäsi sitä sulkemaan.
"Kylläpä ovat viluista väkeä", ajattelin, "helvetissäkin nuo olisivat
kuin kotonaan."
Mutta se ajatukseni oli hätiköity. Vuoristossa oli kova talvi
silloin jo.
Nyt täytyy minun tunnustaa, että ennen minulle kylmä tulee kuin näille
amerikkalaisille. Asunnot heillä ovat lautahökkeleitä, hiukan lujemmat
tavallista pärevasua ja jotenkin samassa määrässä lämpimänpitävät.
Uuneja niissä, kuten sanottu, ei ole -- eikä niistä olisi mitään apua,
jos olisikin, sillä kukapa sitä jaksaisi koko ilmapiiriä lämmittää.
Mutta jos vuokralainen tahtoo, saa hän ostaa huoneeseen rautakamiinan,
jota täällä sanotaan "stouviksi". Taloon se ei kuulu. Yhdysvaltain
puolella paikoin eivät _ovet_ ja akkunatkaan kuulu taloon, vaan ovat
vuokralaisen hankittavat ja kulkevat hänen muassaan talosta toiseen.
Yöt ovat tuntuvasti kylmät, mutta makuuhuoneisiin ei ihmeeksikään
aseteta minkäänlaista lämmityskojetta. Siis ei ne pahasti viluisia saa
olla, jotka sellaisissa oloissa nukkuvat. Ensimältä mulla oli niin
kylmä, että hirvitti, mutta näkyy siihen tottuvan.
Näilläkin tienoilla on läpipääsemättömät aarniometsät, mutta
rakennustavasta päättäen ei luulisi hirsiä löytyvän satojen penikulmain
alalta. Syy on siinä, että Lännen amerikkalainen vihaa kaikkea, mikä
tekisi kodin hauskaksi ja mukavaksi. Hänen aikomuksensa on lähteä
täältä tiehensä niin pian kuin mahdollista. Sentähden koti ei saa olla
sellainen, että se häntä kiinnittäisi, vaan sen pitää olla omansa
karkottamaan miehen koko tienoolta.
Kaikkialla kehutaan amerikkalaista käytännöllisyyttä, kekseliäisyyttä
ja Amerikan korkealle kehittynyttä teollisuutta. Mutta surkeampia
huonekaluja, rumempia ja kaikin puolin epäkäytännöllisempiä, en ole
missään nähnyt kuin täällä. Sängyt, kaapit, pöydät, tuolit ovat kaikki
Noan aikaista mallia. Lamppuja tässä vuoriöljyn maassa jos näkisitte,
niin kunnioituksella muistelisitte niitä "kitupiikkejä", joilla
Suomessa ennen navetat valaistiin. Pienimmästä suurimpaan on kaikki
kotielämään kuuluva tavara niin kelvotonta kuin olla saattaa.
Suomessa en noihin seikkoihin tullut kiinnittäneeksi huomiotani, mutta
täällä se on täytynyt pakostakin tehdä. Sillä maan tapa -- ainoa puoli
Amerikan oloissa, minkä Liena täydestä sydämestään hyväksyy -- työntää
miehen niskoille enemmän puolen taloustoimia. Hän saa aamusin työhön
mennessään virittää valkean keittostouviin, laittaa kahvin ja
aamupuuron. Muija makaa kuin hako, kunnes nälkä päivemmällä ajaa
hänetkin jalkeille.
Syönti on Amerikan elämä. Heti kun silmänsä auki saa, ajetaan vatsa
täyteen puuroa, ja joka näkemässä sitte päivän mittaan syödään ja taas
syödään. Sillä alalla on kaikki mahdolliset mukavuudet: kalat, lihat,
maidot, puotiherkut kannetaan kotiin. Aina seisoo pöytä täynnä mitä
vaihtelevimpia ruokatavaroita. Jos Suomessa moni työmies hävittää
ansionsa juontiin, niin täällä se menee ylensyömiseen.
Siinäpä se lienee syy, ettei missään maailmassa käytetä niin
paljon patenttilääkkeitä kuin täällä Amerikassa. Jos vilkaset
amerikkalaiseen sanomalehteen, luulisit koko lukijakunnan olevan
kuoleman kielissä. Suomenkielisetkin lehdet täällä ovat tuollaisia
sairashuonejulkaisuja. Toimittaja on samalla pääpuoskari. Yhdellä on
"Suomen vaakunakuva-verenpuhdistusta", toisella sähkövöitä, kolmannella
"kasakan rasvaa" tai jotain muuta ihmelääkettä. Europassa arvokkaat
sanomalehdet aina pitivät velvollisuutenaan varottaa yleisöä
tällaisista keinottelijoista, mutta täällä lehtimiehet näkyvät olevan
käytännöllisempiä. Ottavat senkin keinottelun omiin käsiinsä.
Ajattelevat kaiketi, että "pettäisihän tuon tyhmän kansan kuitenkin
joku toinen -- sama se, jos minä petän." Tervettä väkeä ei olisi helppo
lääkkeillä petkuttaa, mutta sellaisten kanssa on hyvä vehtailla, jotka
liiasta syönnistä ovat saaneet vatsanvaivoja. Heille voi uskotella,
että nuo taudit paranevat jollakin heinänliemellä tai sähkövyöllä.
Söisivät vähemmän, niin eivät kaipaisi mitään.
Moni muukin asia näyttää minusta täällä olevan hulluin puolin. Nyt
kevään tullen esim. olen odotellut kuulevani lintuin laulua, mutta
turhaan. Sensijaan laulavat täällä sammakot, niin että maailma
kajahtelee. Ja oikein niillä on hienon konserttiväen tavat: alottavat
vasta myöhään iltasilla, jolloin työkansa jo on levolla, ja pitävät
riemuaan aina aamuyöhön. Päivän lepäilevät.
Ensimältä en täällä tahtonut päästä kunnialla sivuuttamaan
vastaantulijoita. Ahtaammissa paikoissa usein pakkasivat tarttumaan
kiini, että oli vähältä tulla tappelu. Vihdoin sain selville syyn.
Täällä kaikki, niin ihmiset kuin hevoset ja rautatiejunat, sivuuttavat
toisensa vasemmalta puolelta eikä oikealta, niinkuin Suomessa.
Tervehtiessä ei nosteta hattua eikä kumarreta päätä eteenpäin -- sehän
olisi jonkunlaisen alamaisuuden tai matelemisen merkki -- vaan päätä
nytkäytetään hieman sivulle ja pikemmin ylös- kuin alaspäin. Naiset
tervehtävät vain silmillään, eikä heitä saa mies mennä aluksi
tervehtimään. Naisella on siinäkin etuoikeus.
Amerikkaa sanotaan "siksi suureksi lännen maaksi, jossa ei yhtään
kuningasta ole eikä vastusta papeista." Senkin asian laita on vähä niin
ja näin. Dollari täällä on itsevaltiaampi kuningas kuin yksikään
Europan hallitsija. Hänen suosikkinsa, suuret raharuhtinaat, ovat
pelottavan mahtavia valtiaita. Mutta muusta hallituksesta täällä ei ole
haittaa. Yhtenä päivänä tosin jo säikähdin pahasti -- silloin, kun
erään kaivantoräjähdyksen uhreja haudattiin --; luulin olevan sotaväkeä
estämässä mielenosotuksia. Mutta sitä se ei ollut. Oli vaan sen
paikkakunnan suomalainen torvisoittokunta koreissa univormuissaan.
Muuta "vormua" en vielä neljään kuukauteen ole täällä nähnyt.
Papeista sitävastoin on enemmän vastusta kuin Suomessa, sillä täällä ne
vielä julkeavat esiintyä koko vanhanaikaisella asevarastollaan,
tulisella helvetillä ja kaikella mitä Suomessa ei enää iletä käyttää
muualla kuin metsäpitäjissä. Suomessa niitten toki täytyy vähän vääjätä
sivistyneitä ihmisiä. Mutta täällä työväen parissa luulevat olevansa
ihan turvassa sivistykseltä. Kauan ei kuitenkaan kestäne, ennenkuin
valistus tunkeutuu tännekin.
Se toki on eroa, ettei täällä ole valtiokirkkoa, joten papeilla ei ole
oikeutta kantaa palkkaansa keltä hyvänsä, vaan ainoastaan niiltä, jotka
häntä tarvitsevat. Loput kerjätään hyviltä ihmisiltä. Muita kerjäläisiä
en Nanaimossa ole tavannutkaan.
Eikä täällä ole varkaita. Ei ole siihen pakottavaa köyhyyttä, ei nälkä
kellään. Ennen joulua tuli kaupungin edustalla oleva merenlahti täyteen
"härinkiä" -- isoja silakoita eli pieniä silliä, samanlaisia kuin
Vienanmeren "seiti" -- monen jalan paksuudelta. Niitä sai siitä
haavilla pistellä veneensä täyteen, ken halusi. Näihin asti ne siinä
ovat oleilleet, eikä heitä juuri näy kukaan välittäneen pyydystää,
paitsi kalalokit. Niillä on ollut juhla. Ulompana on halibut'ia --
mainion hyvää kalaa, jota edes jonkun verran pyydetään. Kesällä kuuluu
tulevan lohia, ettei vene sekaan mahdu.