ei täysikään, suoja sadetta vasten. Keitettyä, kuivailtuamme, lepäiltyä
alkoi jo tulla ikävä lietsaria, mutta heitä ei kuulunut. Näin kului koko
päivä sateen pidossa ja turhassa odotuksessa. Viimein aloin pelätä että
lietsarit olivat karanneet, varsinkin kuin nyt sain tietää, että eräs
Pelymilaisista toveristani oli eileisnä iltana peloitellut
Posserjelaista ja sanonut minun lyöttäväni häntä, jos ei tänä päivänä
saattaisi seuraa korven yli. Ajatellessani tätä seikkaa alkoi tilani
olla jotenkin ikävä. Ilman lietsaritta ollen oli yksi kahdesta tehtävä:
joko omin käsin koetella pyrkiä Tapsjen rannalle, joka näinkin oli
mahdollinen löytää, sillä se juoksi poikki meidän matkan-suuntamme, --
ja sitten jokirantaa myöten etsiä paul; eli palata takaisin Posserjelle
ja siellä odottaa parempaa aikaa ja matka-onnea. Minä huusin edellistä,
mutta saattajani tahtoivat kääntyä takaisin, ja olikin heillä syytä
tähän vaatimukseen: heidän eväänsä oli lopussa. Viimeisen leipänsä
olivat he syöneet tänä aamuna ja nyt ei heillä enää ollut muuta jälellä
kuin suolaa, vähän ohran-suurimoita ja hirven-rasvaa; tosin ei
Posserjellakaan löytynyt ei leipää eikä suurimoita, vaan teiriä oli
siellä kyllä, ja teirin-lihalla elää Voguuli ikänsä, ilman leivättä ja
muitta herkuitta. Mutta takaisin-matkaaminen ei olisi ollut helppo;
seuralaisilleni oli tienot outo, ja jälkemme voimme vaan suossa nähdä,
vaan kuivilla kannaksilla voisimme haipua oikealta suunnalta, painua
korpeen etemmäksi ja nääntyä tietymättömiin. Näissä ei kovin
havaittavissa ajatuksissa vietin ilta-puolen päivää, kuin lietsarit
viimeinkin väsyksissä tulivat takaisin. Heidän vaelluksensa
pää-tarkoitus oli ollut löytää erää puro, jonka tiesivät tässä korvessa
olevan, ja sen juoksusta päättää matkan suuntaa. Kauan etsittyänsä
olivat sen viimein löytäneetkin, ja sanoivat siltä ei tulevan kovin
pitkän matkan paikkaan, jossa Tapsjeläiset syksyllä pitävät peurojansa
ja josta tie oli pauliin.
He olivat palatessansa lyöksennelleet merkkejä puihin, joita myöten
meidän seuraavana päivänä oli helppo tulla mainitulle purolle. Sade oli
nyt myös herennyt ja päivä oli vaan puolipilvinen, niin että auringosta
nyt oli hyvä johto. Niin löysimmekin viimein ilta-päivällä tien-suun,
josta tapauksesta en minä ollut iloisempi kuin Voguulitkaan. He
keittivät tässä viimeisen kerran, nyt ilman suurimoittakin s.o. vettä
suolan ja rasvan kanssa. Minä jaoin heille vehnä-leipää, sen vähän mikä
itsellänikin oli, ja voin myös heidän kattilaansa laskea pari
kourallista riisi-suurimoita ja palasen puljon'ia. Virkistettyinä
enemmän toivolta kohta pääsevämme korvesta kuin vähiltä ja kehnoilta
ruoka-ravinnoilta läksimme syötyä taas tallustamaan, ja myöhä-illalla
olimme viimeinkin niin onnelliset, että kuulimme koiran haukkumisen ja
kohta sen jälkeen tulimme joen rantaan, jonka toisella puolen olevasta
paulista nousi ystävällinen savu ilmalle. Pyssyn ampuma ilmoitti sen
asujille tulomme, he toivat kohta venheen vastaan ja pian olimme sangen
siistissä, ihanalle paikalle raketussa paulissa, jonka nimi oli
_Schohteltit_.
Se oli 7:s päivä syys-kuuta. Seuraavana päivänä erosin Pelymilaisista
seuralaisistani, jotka palasivat tien-osoittajien kanssa samaa tietä
takaisin. Ainoastaan yhden puoli-sokean ukon palkkasin Sortingjen
kirkolle asti tulkikseni, sillä käytännöllinen taitoni Voguulin kielessä
oli vielä niin heikko, ett'en pitempiä lauseita voinut en puljua enkä
ymmärtää, ja nämä Sosvan Voguulit eivät ymmärrä Venäjän kieltä enemmän
kuin muutamia kirouksia, jota heidän muka "tietämättömyyttänsä" eräs
Pelymilaisista kyllä moitti, sanoen Sosvalaisen ihmisten parissa istuvan
äänettä kuin teirin. Tämän ukon ja kahden soutajan kanssa läksin päivän
levättyäni Tapsje-jokea alaspäin laskemaan. Se ei tosin ole kovin
virtainen, vaan kuitenkin "maksoi mäki velkansa", niinkuin meillä
sanotaan. Kumminkin oli tämä alku-matka Sosvan-vesillä minulle sangen
tukala: venhe oli niin kapea ja pieni, että siinä piti istua
venhe-pohjassa, ja vähäisinkin liika liikahdus voi sen kaataa.
Toisekseen oli se katteetoin, ja ilma oli jo niin kylmä että pari kertaa
luntakin satoi, jonka ohessa minua horkan tavoin vilusti, seuraus
jalka-matkastani. Pahin seikka oli kuitenkin se, että eväässä puutuimme
kahta painavata tarvetta: leipää ja suolaa. Teiriä, kuivaa peuran-lihaa
ja rasvaa oli kyllä. Ukko tulkkini alkoi tästä napista, sanoen
tottuneensa edes suolalle, josko leivättäkin voisi elää, ja tämä hänen
napisemisensa ei vähennyt, kuin unhotti tupakka-kukkaronsa erääsen
yö-paikkaan ja tätä vahinkoa ei havaittu ennenkuin pitkän matkan päässä
paikalta. Minä autoin häntä tupakalla vähistä varoistani ja lohdutin
toivolla kohta päästävän parempihin paikkoin.
Neljä päivää näin kärsittyämme tulimmekin Tapsjen suulle eli sen
yhtymiseen lännestä juoksevan pää-joen Sosvan kanssa. Tässä oli
kokonainen tuohi-kaupunki noin 30 kesä-jurttaa, joissa eli ympäristön
Voguuleja koko kesän paikalla kalastaen. Myös löytyi siinä jauho-venhe,
erään Sosvalla asuvan Syrjänin tavara, jota myömään hän oli tänne
palvelijansa lähettänyt. Jauhot maksoivat täällä 11 oravaa puuta (s.o.
63 kop. hop.; Tobolsk'issa maksoivat ne mennä syksynä 30 kop., ja
etelämpänä Tobolsk'in läänissä 15 kop. samaa rahaa); mutta kauppias
sanoi tavaransa hitaasti menevän, sillä oravia ei oltu vielä ennätetty
pyytää, vaikka vuosi oli hyvän-lainen orava-vuosi. Hän oli syntyjänsä
Samojedi, mutta oli jo lapsena vanhempiensa kanssa joutunut isäntänsä
Syrjänin palvelukseen (s.o. orjuuteen), ja oli hän oikea polyglotti,
sillä paitse omaa kieltänsä puhui hän Syrjänin, Voguulin ja Ostjakin
kieliä ja sangen selvästi Venäjätäkin.
Nyt loppuivat ukon ja minun puutteet; ostimme kohtuullisen määrän
jauhoa, josta rieskottain tehtiin leipää, pieniä kakkaroita, jotka
paistettiin tuli-sian tuhkassa. Tämä on Voguulien tavallinen
leivän-teon-laatu, sillä uunia ei löydy heidän talvi-jurtissansakaan, ja
sillä tavoin tehty leipä on sangen hyvää, varsinkin siitä, joka jonkun
ajan on ollut kokonansa leivättä. Myös annettiin minulle tässä
Sortingjen kirkolle asti suurempi ja varavampi venhe, joka katettiin
tuohella niin että lopun matkaa, vielä kuusi päivää, teimme
verrallisesti paremmassa tilassa kuin matkan Tapsjella. Pohjainen Sosva
on suuri joki, leveydeltänsä Volgan kokoinen Kasan'in kohdassa, ja sen
virta on sangen väkevä, joka jälkimäinen omaisuus meille kyytiä lisäsi.
Sortingjen kirkko on ensimäinen ja ainoa paikka Sosvalla, jossa
Venäläisiä tavataan. Paitse pappia ja kirkon-palvelijoita elää siinä
kauppaa pitävä porvari ja muutamia muita asujia, yleensä kuusi eli
seitsemän taloa, joiden rinnalla ja lisänä seisoo kymmenkunta Voguulien
jurttia. Paikka on surkeimpia ihmisen olo-paikkoja, vaan minulle oli se
arvattavasti hyvän-toivon niemi, pitikin papin hyvämtahtoinen emäntä
minua siinä ollessani niin hyvänä ja evästi vielä matkalle Beresov'aan
niin hyvästi, että hän on paraimpia muistojani Siperiasta. Olostani
Sortingjella ja matkastani Beresov'aan, joka ei kestänyt täyttä kahta
vuoro-kautta, ei ole juuri mitään virkkamista, jonka tähden tämän pitkän
epistolan jo voinkin tähän lopettaa.
Kolmas Kirja.[24]
Beresov'assa 1 p. lokak. 1858.
Sitten viimeisen eli neljännen matka-kertomukseni lähetettyä läksin
Kasan'ista loppupuolella mennyttä touko-kuuta matkalle Siperiaan ja
tulin kesä-kuun loppu-puolella Tobolsk'in ja Turinsk'in kaupunkien
kautta, Pelym'in kirkolle, viimeksi mainitun kaupungin piirikuntaa,
Tavda- ja Pelym-jokien yhdyntä-paikassa vähäistä etelämpänä 60:ttä
pohjaista leveys-pykälää. Matka-kaavastani tietää ylistettävä
konsistorio, että minulla tämän-vuotisen tutkinnon tarkoituksena oli
Voguulien kieli ja kansa. Pelym'issa vietenkin lähes kaksi kuu-kautta
mainitun kielen tutkimisessa, jolla ajalla sain selitetyksi kaksi toinen
toisestansa ei suuresti eroavata murretta, joista yhtä voipi kutsua
_Pelym'in_ ja toista _Kondan_ murteeksi. Näin jo johon-kuhun määrään
tultuani tuntemaan kielen läksin Pelym'ista elo-kuuu 19:nä päivänä
matkalle itseä Voguulin kansaakin oppimaan. Matkani kulki pohjasta
tulevaa Pelym-jokea myöten lähes 62:ta pykälää; tässä erosin tämän joen
nyt länteen ja etelään kääntyvästä latvasta, kulin jalan noin 50 eli 60
virstaisen taipalen, jonka toisella puolella tapasin Tapsje-joen, joka
etelästä pohjaa kohden juoksee pohjaiseen Sosva-jokeen. Näitä molempia
jokia myöten juoksi nyt matkani Sortingjen kirkolle, Sosva-joen
rannalla, 63 1/2 leveys- ja 81 pituus-pykälän alla. Tämä kirkon-kylä,
johon tulin 16 p, syysk., on ensimäinen ja ainoa Venäläisten asuma
paikka Beresov'asta itään päin. Siinä vietin viikko-kauden päivät
tutkien kolmatta eli _Sosvan_ murretta Voguulin kielessä, joka myöskään
sanojen taivutuksessa ei merkittävästi eroa etelämmässä olevista
sisaristansa. Sortingjen kirkolta viimeksi tulin menneellä viikolla
tähän kaupunkiin ja aion täällä viettää keli-rikon ajan. Talvi-kelin
tultua, jonka täällä luullaan joutuvan noin parin eli kolmen viikon
perästä, aion lähteä Obdorsk'iin, saamaan selkoa Obdorsk'in eli
pohjaisten Ostjakkein kielestä. Tämän tutkinto ei tosin kuulu
matka-kaavaani, vaan sen läheinen heimolaisuus Voguulin kielen kanssa
vaatii semmoisen tutkinnon, varsinkin koska sen luullaan isosti
poikkeavan Castrén'in tutkimasta Irtysch'in ja keskimäisen Ob'in
ostjakkilaisesta kielestä. Mainitun matkan tehtyäni toivon, noin parin
kuu-kauden perästä, Jumalan avulla voivani jättää jää-hyväiset
Siperialle ja palata Perm'in lääniin siellä olevien Permiläisten kieltä
lähemmin tunnustelemaan.
Sen verta matkani juoksusta. Kieli-opillisista ja sana-kirjallisista
saaliistani en nyt aio puhua; sitä vastaan suotakoon minun tähän liittää
joita-kuita lauseita Voguulin kansasta.
Itä-puolella Uraalin keskimäistä osaa, 59:nnen ja 64:nnen
leveys-pykälien välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme eli neljä
alhaista ja kapeata maan-selännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan
erillänsä itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä.
Näiden, paikkakunnan Venäjän kielessä Uvall'iksi kutsuttujen
harjanneitten välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria
jokia, jotka kaikki joko välittömästi eli toisten jokien kautta
lankeavat Irtysch-Ob'in jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat:
1) _Tura_, juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) _Tavda_,
joka syntyy kahdesta itä-etelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta:
eteläinen _Sosva ja Losva_; Tavda vastaan-ottaa pohjasta juoksevan
_Pelym_-joen ja lankee samoin Tobol'iin; 3) _Konda_, joka suuri joki
hevosenkengän muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjä-jokia
juoksuunsa ja lankee Irtysdch'iin; 4) pohjainen _Sosva_,[25] syntyvä
useamman pienemmän joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein
latinaisen S:n muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen
suurin syrjä-joki lännestä on _Sigva eli Ljapina_ (Voguuliksi:
_Sakuje_), ja etelästä jo ennen mainittu _Tapsje_)[26].
Paitse Turan ja eteläisen Sosvan seutuja, joissa maan-viljelys vielä
menestyy hyvästi, on näiden jokien läpi-juoksema maa viljelemätöintä
korpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä
mahda koskaan yrittää, vallitsemaan yli-voimaista luontoa. Yleisimmät
puun-laadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, petäjä,
hopea-kuusi (ven. nиxтa, _pinus picea_), ketri-puu (ven. кедрь, _pinus
cembra_), saksan- eli lehti-kuusi (ven. лиственица, _pinus larix_) ja
paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin rikkaus
on niissä olevat elävät niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt enää
harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali (ruots. fjällracka, ven.
neсeц), elävä pohjempana; sopuli (ruots. sobel, ven. сoбoль), jota vielä
tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava. Paitse näitä nahkansa
tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä metsän-eläjistä vielä
mainittavat hirvi ja tavalliset metsä-linnut (pyy, teiri ja metso),
joita asujat pyytävät ruoaksensa. Joet, etenkin pohjainen Sosva ja Ob,
ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että niiden tunteminen ja
luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei kauemman aikaa ole elänyt
paikalla.
Tässä maassa elää iki-vanhoista ajoista Voguulin kansa, joka läheisten
heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina
kaukaisillenkin kansoille tunnettu _Jugrin eli Ugrin_ nimellä, vaan itse
nimitäksen _Manjsi_, josta niinkuin Voguulinkin nimestä tehtyjä monia
perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisämään uudella semmoisella.
Nimestä _Vogul_ sanon vaan sen, että sitä paikalla ei kukaan käytä,
sillä Pelmys'in tienoossa kutsuvat Venäläiset Voguulia ainoastaan
инородцы (vieras-peräiset, ei-Venäläiset) eli ясачные (jasakan-maksavat,
ei-talon-pojat), ja Beresov'an piirikunnassa kutsutaan heitä ja
Ostjakkeja yhteisesti Остяки. Herra Regulyn päätteelle (_Baer u.
Helmersen, Beiträge zur Kenntniss Russlands_, B. IX.) että Voguulit eivät
olisi maan alku-peräiset asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä
kusta etelämmästä tänne siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin
vastoin todistavat jokien, järvien ja vuorien nimet ei ainoastaan
Voguulien tätä nykyä asumassa maassa, vaan paljon etelämpänäkin ja
lännempänä, jossa nyt jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että
Voguulit ovat ensimäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja
kielellänsä ne nimittäneet. Voguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän
maan omituisille luonnon-aineille ja sattumille on myös todistuksena
tämän kansan siinä kauan asuneen.
Voguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Losva ja Tavda, jonka
jälkimäisen joen varrelta kuitenkaan ei Voguulia tavata enää muualla
kuin Koschutsk'in volostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali
heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät
Voguulit nouse ylemmäksi Sosva-joen pohjasta tulevia syrjä-jokia, ja
idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen
asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä ovat
Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa.
Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim.
Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Verchoturien
piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in
ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen
maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in
läänissä löytyy Voguulia noin 900 veron-maksavaa miehen-puolta, jota
myöten, jos jokaista veron-alaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä,
joka lienee kohtuullinen, Voguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä
tekisi noin 5,400 henkeä; Perm'in läänissä taas ei heitä ole yhteensä
enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Voguulin
kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän
vähään väen paljouteen ovat: ilman kovuus ja elämän-laadun vaivaloisuus,
metsän-otuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös
venäläisten pappien ahnaus, jotka Voguuleilta vaativat niin suuren
vihkiäis-rahan että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen
naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Voguulia haittaa kalym'ikin
(naima-raha morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi
väen-vähyyden syiksi voipi vielä lukea kulku-tauditkin, joista rokko ja
venerin-tauti ovat tehneet suurta tuhoa heidän seassansa. Venäläisiä
lähellä vähenee heidän määränsä sitenkin, että moni Voguuli annaksen
työ-miehiksi Venäläisille, ja vierastuen omista elatus-keinoistansa
perehtyy täällä näiden elämän-laatuun sekä palo-viinaan ja katoaa näin
muodoin kansastansa. Yleisesti valittavat täkäläiset virka-miehet niin
Voguulien kuin Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien
kansojen Siperiassa vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen
loppumisensa siis ei kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on
kaikkein semmoisten kansain, jotka eivät tahdo antautua sivistyksen
matkaan.
Elämän laatunsa puolesta voipi Voguuleja kutsua _asettuneeksi
metsästäjä-kansaksi_. Syrjä-elatus-keinoja on etelässä, Losva- ja
Pelym-jokien varsilla, joku vähäinen maan-viljelyä ja karjan-hoitoa, ja
pohjassa Sosva-joella kalan-pyyntö. Vaan metsän-käynti on ainakin
Voguulin paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä
kodista käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan eli parin
päässä olevista, majoista. Se alkaa syys-kesällä elo- ja syys-kuussa
hirven pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi
asuskelee kernaasti kuivilla suo saarilla, joissa viheriäinen ruoho on
hänen paras herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa
sytyttää Voguuli useasti sen-kaltaiset paikat tuleen, josta ne monet
metsä-valkeat ovat selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä
tosin vielä arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Voguuli pian
hirven jälet ja koirinensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista
monesti kestää neljä viis päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee
ajajansa niin lähelle että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa
hän saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun eli korkeiden pylvästen
päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoin
suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta
raatelijoilta. Mainittuin hirven asuma-paikkoihin viritetään myös suuria
jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Venäjän kielessä
tästä kutsutaan itse-ampujiksi (сaмострелец, сaмострела). Myöhemmin
syksyllä, kuin nahka-otus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja
vetten jäädyttyä metsän-käynti on helppo ja kuin ensimäinen lumi hyvästi
näyttää eläinten jälet, tällöin alkaa oikea metsän-pyyntö, joka paraasta
päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla
koko talvi aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja
koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen
maksaakin Voguulien kesken kaksin kolmin-kymmenin hopea-ruplin, eikä
niitä pieniä helma-rakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään
hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Voguuli pitää koiraansa, joka taas
kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jälellensä mainitut
kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten
eri-lainen: neljästä aina kymmeneen hopea-ruplaan, ja jasakkaa
maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona.
Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa
Voguulille, on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran
huviksensa kuin oikeaksi työksi. Voguuli ei nim. koskaan liikahda
jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee
mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee
koira pitkin joen-rantaa hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa
tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen
isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita oravaa
ampumaan. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu. Jos tämä
hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä
puun-kolkuttamista niin kauan kunne orava enää ei hyppääkään puusta
puuhun, vaan istuu uppimiskaisesti paikallansa. Tällöin sahataan puu
poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran
hampaisiin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä
hop. Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, ja arvaten vielä
harvemmin karhua. Metsä-lintuja pyydetään loukuilla (ven. слопец), jotka
asetetaan ei kovin kauas kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä
heikompi kansa hyvin voipi ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljon
vesi-lintuja, joita pyydetään merroilla eli ammutaan jousella, joka kalu
vielä löytyy joka talossa.
Kalastaminen, joka Tavdalla ja sen syrjä-jokiloilla ei ole kovin
antoisa, tapahtuu siellä tavallisesti talvella siten että joki
soveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suletaan ja suluissa
oleviin porttiin asetetaan suuria, päre-puikoista tehtyjä mertoja. Näitä
pyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu koto-kansa. Vaan pohjaisen
Sosvan Voguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta
hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulva-veden laskeutua keräytyvät he
suurissa parvissa joen-suu-paikkoihin joko Sosvalla eli Ob-joella, ja
elävät niissä kalastaen koko kesän syys-kuuhun asti, niin että hirven
pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisesti pyydys on
nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalan-pyytäjä-kylää Sosvan
eli Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan-paljoutta, joka täällä
vuosittain tapetaan. Voguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että
hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkun-valmistuksena ja että hänellä
ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä
hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö -- ja se ei ole vähä --
kuivataan ilmassa eli savustetaan tuli-sian ympärille asetetuilla
vartailla talven varaksi.
Se, joka on matkustanut Venäjällä, on kyliä pian tullut havaitsemaan,
että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden sen-kaltaisten herkkujen
seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskioita pavun-kokoisia
jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhla-päivinä, syödä raksuttelee
ja joista Venäjällä kauppa-miesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä
lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämä jyvät ovat ketri-puun kävyssä
kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän
maan köyhillä Voguuleilla ja Venäläisilläkin sen pohjaisemmissa
tienoissa on sangen painava syrjä-elatus-keino. Naula näitä pähkinöitä
maksaa esim. Kasan'issa 7 eli 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta
ole kalliimpi kuin noin 3 eli 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä
pähkinä-vuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä
useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät
rahat.
Niinkuin edellä sanottiin alkavat Losva- ja Pelym-joella elävät Voguulit
vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito
luonnollisesti yhdistäksen. Venäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on
se yleinen valitus, että maan-viljely ei näissä tienoin tahdo enää
menestyä. Mutta kokonaista leveys-pykälää pohjempana Pelym'ia eli
vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa Pelym-joelta vähän
syrjään, on eräs Voguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät
pellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa
aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöskin isot määrät eloa. Tämä
todistaisi, että maan-viljely täällä ahkeralla raatajalla vielä
palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa.
Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen,
jossa maan-viljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva
Atimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän.
Jälkimäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia
tavataan.
Hevosen kanssa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Voguulit
peuroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja
eräs parin sadan peuran isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin
mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein
rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhans-määrin, kävisi köyhäksi
raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla
Voguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen
vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu
tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Voguulien että Venäläisten taas on
täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.
Maa eli oikeammiten metsä on Voguuleilla yhteinen, jossa jokaisella,
joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi.
Pelym-joella, jonne alempana asuvat Venäläiset talven ajaksi tulevat
metsää pyytämään, eivät Voguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin
yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Venäläinen ja
Voguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Voguuli Venäläisen kanssa jakaa
metsästys-oikeutensa ja tämä taas pitää hänen leivässä, mutta kaikki
saalis pannaan kahtia. Kala-vesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin
että kullakin joen-suulla eli muulla kalastus-paikalla ovat tietyt
isäntänsä, joilta Venäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada
käyttääksensä.