jota juhlaa meilläkin jo vähin tunnetaan. Maslenitsa eli voi-viikko on
pitkän paaston alus-viikko, jolloin lihan syöminen jo on kielletty, vaan
jolloin voita, maitoa ja munia vielä saapi nauttia, ja vastaa siis
Katoolisten karneval'ia. Paastoamisen lukee Venäläinen arvollisimmiksi
autuuden väli-kappaleiksi, ja rahvas varsinkin pitää tarkasti kaikki
paastot, joista merkillisimmät ovat: paasto joulun alla, pitkä paasto
pääsiäisen edellä, Pietarin päivän paasto kesä-kuussa ja paasto
neitsyt Maarian kuolin-päivän alla syys-kesällä, jotka, jos
kaikki yhteen-luetaan, ynnä joka-viikkoisten keski-viikko- ja
perjantai-paastojen kanssa tekevät enemmän kuin puoli vuodesta. Kuin
paaston ajalla ei saa nautita muuta ruokaa kuin kasvikunnallista (sillä
kalankin syöminen ei oikeastaan ole luvallista), kuin viinan ja teenkin
nautinto luetaan synniksi, kuin edellensä naiminen silloin on kielletty
ja nainutkin ei saa koskea vaimoansa, niin arvaa syrjäinenkin hyvin,
kuinka ahnaasti jokainen "oikea-uskoinen" maslenitsana kokee kaikilla
mainituilla nautinnoilla ikäskuin edeltä käsin palkita kärsimyksiänsä
pitkän paaston ajalla. Niin näkyivät sen muuten hiljaisen Ardatov'ankin
asujat tällä viikolla osoittavan, ett'eivät olleet laimeat uskossa ja
että hekin tiesivät maslenitsan kunnolla viettää. Koko viikon pitävät
kaikki itsensä niin vapaana kaiken-laisesta työstä, että kuin minä
satuin alusta viikkoa pyytämään korttieri-emäntäni saunaa lämmittämään,
hän vastasi siitä tällä viikolla ei tulevan mitään, sillä renkiänsä eli
piikaansa ei hän muka voinut niin kovaan työhön käskeä, ja pyysi minun
jättämään kylpemiseni toiseen viikkoon, "sillä nyt on maslenitsa". Mutta
vasta lopulla viikkoa kiihtyy ilo ja elamoitseminen korkeimmallensa, ja
sunnuntain, maslenitsan viimeisen päivän, voipi juhlan kukkulaksi lukea.
Vaikka selvän ihmisen nyt on vähän vaarallinen liikkua kaupungin
kaduilla, niin lähtekäämme kuitenkin hetkeksi katselemaan iloa.
Korttierimme rapuilla tapaamme tanssin, jossa täysi-humalaiset miehet
reuhaavat puoli-humalaisten naisten kanssa. Talon molemmat palvelijat
hoippuvat tykömme, ottavat meitä päällys-vaatteista kiini ja pyytävät
_na votku_, "sillä nyt on maslenitsa". Tämän kohtuullisen pyynnön
täytettyämme lankeavat molemmat polvillensa eteemme ja suutelevat
jalkojamme, josta kiitollisuuden osoituksesta kiireimmän mukaan pyrimme
pois ja tulemme kadulle. Täällä tapaamme ajelevien virran, joita on
sata-määriä ja tulee kuin pilvistä, eikä niin pienessä kaupungissa
suinkaan luulisi puoltakaan tätä hevois-määrää Iöytyvän, niinkuin ne
kaikki eivät olekaan kaupunkilaisia, vaan iso osa likimäisistä
maa-kylistä tulleita ilo-miehiä, niistä joukko Mordvalaisiakin ja heidän
vaimojansa. Muutamien rekien edessä on kolme hevoista ja useampikin, ja
reessä on koko kylä-kunta rahvasta. Kaikki laulavat, jos lauluksi voinee
sanoa kulkun-täydeltä huutamista, joka kuitenkin juoksee jotenkin yhteen
junaan kussakin reessä. Vaan kuin joka reessä vedetään eri virttä, kuin
kellojen ja kulkusten räminä, ajajien kiljuminen, noituminen ja
hohottaminen tähän sekautuu, niin alkaa korvilla olla jo kyllä
maslenitsasta, ja tuossa menikin jo viimeinen reki ohitsemme. Vaan mikä?
kadun-levyinen pulkka täältä nyt jalan tulee? Se on joukko nuoria
tyttöjä, jotka käsi kädessä kulkevat pitkin katuja ja kimakasti huutaa
tillittävät sen kasvin-kumppalinsa kunniaksi, joka näinä päivinä on
mennyt miehelle ja heitä nyt kestannut. Heidän sametti-mekkonsa,
reunustetut kärpän eli revon nahkalla, eivät pahoin pue heidän
pyöryläisiä jäseniänsä ja hohtavia poskiansa, joiden punaan on syynä
yhtä verran nautittu elämän-vesikin (tässä kohden kuuluisi sana
_palo-viina_ rumalta) kuin nuoruus, talvinen ilma ja liikunto. Tämän
leterin etu-nenässä kulkee kolme vanhan-laista akkaa, jotka tanssien,
kämmeniänsä läpyttäen, näppiä lyöden, viheltäen ja pajattaen kokevat
iloansa toimittaa. Heidän retkensä ja ilmeensä ovat toisinaan niin
ruokottomat ja niin kiihkoiset, että luulisit heitä muinaisten
Kreikkalaisten bakhantinnoiksi, jos nim. ei sitä eroitusta olisi, että
nämä bakhantinnat tanssivat niini-virsussa lumella ja pitkälle matkaa
viinalta löyhkyävät. Tämän seuran jälki-vietteessä tulee tyttöjen
ihailijoita sametti-pöksyissä ja punaisissa paidoissa, ja heidänkin
askelensa ja käytöksensä osoittavat, ett'eivät he uhraa ainoastaan
rakkauden jumalalle, vaan tietävät Cererenkin lahjat kunniassa pitää.
Koko seura taukoaa kaupungin pää-kapakan eteen, joka on tuossa torilla
muutamia askelia tuomio-kirkosta. Kapakassa ja sen ympäryställä on hyvin
tuhat henkeä, enimmät miehiä, vaan suuri osa vaimojakin. Seini-vierukset
makaa täynnä miestä kuin pölkkyä, kylläisiä ja uupuneita sankaria.
Kapakan edustalla pyytää eräs vaimo saada miestänsä kotiin ja liikuttaa
hänen raskaita jäseniänsä eteenpäin milloin molemmin nyrkin teilaamalla
häntä hartioihin, milloin tukasta ja parrasta vetämällä. Ei kaukana
tästä näystä kolhii muuan mies viina-putelilla hevoistansa päähän ja
käskee sen putelista ryyppäämään, "sillä nyt on maslenitsa"; josta
menetyksestä näkyy, että viinan huurut ovat viimeisenkin rahdun
ymmärrystä hänen päästänsä ajaneet. --Tämmöistä oli maslenitsan telmäntö
Ardatov'assa, ja semmoista se lienee vähällä eroituksella ympäri koko
Venäjän. Kaunis on se tapa että maslenitsan viimeisenä päivänä käydään
naapureissa ja tuttavissa "jää-hyväisiä ottamassa ja anteeksi saamassa
heitä vastaan tehdyt rikokset", jotka molemmat asiat, hyvästi-jätön ja
anteeksi-pyytämisen, Venäjän kieli erittäin kauniisti toimittaa yhdellä
sanalla (se meilläkin tunnettu jäähyväis-sana: _proschtschai_ ja
monikossa _proschtschaite_, elikkä sen toinen muoto: _prosti, prostite_,
jota rahvas enimmin käyttää, merkitsevät nim. _anna, antakaa anteeksi_).
Seuraavana maanantai-aamuna alkaa kellojen harvaan läppääminen
muistuttaa oikea-uskoisia syntiänsä katumaan, ja päätä porottavan
pohmelon parannukseksi otetaan nyt käsille paasto-ruoat: lihatointa
kaalia, kurkkuja, sieniä, liina-voita (jota herkkua kuitenkin harvalla
musikalla on), kaljaa ja mitä muuta törkyä, jolla henkeä koetaan
eteenpäin viettää, kunne taas viimeinkin pääsiäinen tuopi saman syömisen
ja telmämisen kuin maslenitsassa oli, niinkuin sen eräässä edellisessä
kirjassani olen kertonut. Paastossa on jokainen velvollinen käymään
ripillä, tekee silloin tilin koko vuoden synnistä, ja uhraten papille
minkä jaksaa saapi hän ne anteeksi, nauttii herran ehtoollisen ja on
taas valmis uutta tekemään, jota hän suinkaan ei lyökään laimin.
Yleisesti on Venäläinen kumminkin tavallansa sangen jumalinen. Hän
paastoaa, ristii silmiänsä ahkerasti, siunausteleksen joka askelella ja
täyttää kaikki uskonsa ulko-säännöt hartaasti. Köyhille on hän armelias
eikä kerjäläistä laske oveltansa almutta. Varmaan puolet Venäjällä
löytyvistä kirkoista ja luostareista ovat yksinäisten rakentamat.
Kielessäkin löytyy monta lause-tapaa, jotka osoittavat kansan
jumalisuutta, niinkuin esimerkiksi: jos kuka höylimmästi tahtoo toiselta
kysyä: mihin menet? niin sanoo hän: "mihinkä Jumala sinua kantaa?"
--muistellessa jota-kuta vainajata liittää oikea Venäläinen semmoisen
nimeä mainitessaan lauseen: "anna Jumala hänelle taivaan valtakunta!" --
kuin häntä röyhtäyttää, sanoo hän: "sielu puhuttelee Jumalaa"; lauseet:
_jei bohu_ (Jumal' avita!), _boh s-toboi_ (Jumala kanssasi!), _s-bohom_
(Jumalan kanssa!) ovat alinomaiset telkkeet Venäläisen puheessa. Mutta
tämäpä alinomainen käyttäminen onkin näiden lauseiden alku-peräisen
merkityksen pois-kuluttanut ja niille uuden aivan vastaisen merkityksen
antanut. Niin merkitsee _boh s-toboi_ melkein aivan yhtä kuin meillä:
_mene lemmolle_, ja jos Venäläiselle sanot _s-bohom_, on se vississä
tapauksissa yhtä kuin jos Suomalaiselle sanoisit: _juokse hiiteen_.
Pietarin suomalaisen kirkko-herran kansselissa tapahtui muutamia vuosia
takaperin, että eräs korkeampi virka-mies poliissista tuli sieltä
saamaan jotakin tietoa, ja kuin se kirkko-herran apulainen, joka tässä
tilassa toimitti virkaa, ei niin pian joutanut mainitun herran asiata
suorittamaan ja tämä siitä alkoi kiukkuilla uhaten ilman asiansa
toimittamatta pois-mennä, sanoi apulainen hänelle vähän vihassa:
_s-bohom!_ Tästäkös poliissi-herra niin suuttui, että heti pani
konsistorioon kaipauksen apulaisen päälle, jossa pää-asiana valitti
sitä, että tämä häntä, joka oli sitä ja sitä arvo-luokkaa ja niin ja
niin monen tähtikunnan jäsen, _oli kohdellut sopimattomilla sanoilla_.
Konsistorio apulaisen kuultuansa ei tietänyt häntä mitenkään rangaista
ja koko asia jäi arvattavasti sillensä, mutta osoittaa selvästi, että
mainittu lause ja monta muuta sen-kaltaista, joissa Jumalan nimeä
käytetään ja jotka niihin tottumattomasta niin kauniilta kuuluvat, ovat
pikemmin kirouksia kuin jumalisen sydämen hartaita huokauksia, jonka
näyttää sekin, että kirota merkitse Venäjän kielessä _boschitsä_, jolla
sanalla on alku-peränsä sanassa: _boh_ (Jumala). Samoin lienee tämän
jumalisuuden kanssa monessa muussakin kohdassa, koska hyvät työt ja
syrjäisten esi-rukoukset eivät vaikuta sydämen parannusta. Useasti on
minulla ollut tilaisuus havaita, kuinka väärään tämmöinen jumalisuus
ampuu. Kerran olin muutamassa isossa kaupungissa pääsiäis-yönä kirkossa,
mutta läksin ennen muita pois, ja ulos tultuani ostin eräältä kirkon
oven eteen keräytyneeltä kauppiaalta puoli-kymmentä keitettyä munaa,
enemmän juhlan ja lystin vuoksi, kuin niitä todella käyttääkseni. Myöjä
otti minulta kaksin- eli kolmin-kertaisen hinnan sitä vastaan kuin
tavallisilta ostajiltansa ja vakuutti munia aivan vereksiksi.
Laskettuani rahan hänen käteensä kääntyi mies kirkkoon päin, otti
lakkinsa päästänsä ja kumarteli silmiänsä ristien hyvän aikaa.
Lähtiessäni kysyin häneltä vielä kerran, minkä-laiset munat olivat, ja
sain taas valalla vahvistetun vakuutuksen, että sen vereksempiä munia ei
maa-ilmassa löytynyt. Korttieriin tultuani särin ne yhden toisensa
perään, ja jok'ainoa oli niin musta ja märännyt, ett'ei niitä olisi
susikaan syönyt, vaikka ne kyllä olivat syötäväksi keitetyt, myödyt ja
vannotut. Mutta minkä-tähden risti niiden myöjä niin hartaasti
silmiänsä, ne häneltä ostettuani? Varmaan kiitti hän Jumalaa siitä, että
hänen tämän-öinen kauppansa kelvottomalla tavaralla niin hyvästi alkoi
(sillä minä olin nähtävästi ensimäinen ostaja), ja rukoili häneltä armoa
ja apua, että saisi kaikki nämä märänneet munat hyvästä hinnasta
myödyksi! -- Ardatov'assa otin maitoa eräältä kaupungin ämmältä ja
maksoin hänelle korkeamman hinnan kuin muut sillä väli-puheella, että
hän maitoon ei panisi vettä. Vaan kuin se ei tahtonut antaa päällistä ja
petos muutenkin oli silmin-nähtävä, nuhtelin minä häntä kerran tästä.
Eukko tunnusti pettäneensä; vaan lisäsi: "mitäs siitä, te olette rikas;
jos minä nyt kavaltaisinkin teiltä jonkun kopeikan, niin olisihan tuosta
toki apua kirkossa käydessä liika tuohus ostaa jumalan-emosen eteen,
vaan teille ei ne kopeikat merkitse mitään."
Petollisuus ja hengellinen nuljakkuus on omituinen kohta kaikkein
itä-maisten kansojen luonnossa, ja se luja rehellisyys ja luotettava
sanansa pitäminen, joka näytäksen Europan länsi-kansoissa yleisesti, ei
mahda olla ainoastaan entisen ritarisuuden perintö, vaan jo alkuperäinen
luontainen Jumalan lahja näiden kansojen luonnossa. Kaiken muun
köyhyyden rinnalla on Luoja Suomalaisillenkin antanut tämän lahjan ja
Suomalaisen sana-lasku: sanasta miestä, sarvesta härkää on enemmän
arvoinen kuin kymmenen kavaluudella voitettua maata, sillä lopulla
kuitenkin "rehellisyys maan perii." Ett'ei tämä luonteen-omaisuus
Suomalaisissa ole ainoastaan kauallisen yhteyden vaikuttama
länsi-Europan kansojen kanssa eli yksinänsä viisasten ja vapaa-mielisten
lakien perustama, ehkä nämä seikat paljonkin ovat auttaneet sitä kansan
luontoon vahvistumaan, näkyy siitäkin, että sama omaisuus löydetään
itä-suomalaistenkin kansojen luonnosta, ehkä vähemmässä määrässä, vaan
kuitenkin niin tuntuvasti, että Venäläiset virka-miehetkin joka paikassa
kiittelevät heitä kaikin puolin paremmiksi omia maan-miehiänsä.
Venäläisen suurin himo on rahan-ahneus, ja kuin täällä rahalla voipikin
kaikki voittaa suuremmassa määrässä kuin luullakseni missään muualla,
niin ei kumma olekaan, että sitä niin ahnehditaan. Rikas on Venäläisestä
puoli-jumala, vaan ei mitään pidä hän niin suurena häpeänä kuin
köyhyyttä, ja jos hänelle sanot: voi sinua, _köyhä-rukka_! on se hänen
mielestänsä suurempi häväistys kuin kova sadatteleminen muilla sanoilla.
Tästä seuraa, että kaikki säädyt kokevat raha-kultaa hanata miten ikään
voivat. Siitä tulee myös, että Venäläinen totisesti lapsellisella
tietämättömyydellä pyytää tavarastansa eli työstänsä saada kymmen- ja
sata-kertaista ansiota, eikä se hänen päähänsä astu koskaan, että olisi
synti ottaa liikaa hintaa eli palkkaa, jos toinen on niin hullu eli
ymmärtämätöin että sen antaa, eli niin ahtaassa tilassa, että hän hänen
nylkyänsä ei voi välttää. Ardatov'assa oli minulla tarpeen
vaatteen-pesijätä, ja kaupungin paras pesu-nainen, eräs posti-mestarin
orjia, kutsuttiin tykööni. Kysyttyäni mitä kappaleelta vaatisi
pesu-vaivasta, alkoi hän tuumailla, kuinka saippua, vesi ja puu nyt
olivat kalliit (vaikka hänellä nämä ja siihen vielä korttieri, ruoka ja
aika oli herraltansa), ja hyvän aikaa sinne tänne siemasteltuansa lausui
hän viimeinkin että kuin, joten hän oli kuullut, Moskovassa hienomman
paidan pesusta maksetaan 60 kop. hop., niin ei siitä Ardatov'assa olisi
liika 30 kop. hop., vaan pienemmät ja karkeammat kappaleet saisivat
jäädä vähemmästä. Minua sekä nauratti että vihastutti tämmöinen
hävittömyys, niin että käskin hänen kiireimmän mukaan korjautumaan pois
silmieni edestä. Runeberg'in sanat "Hirven-ampujissa" Ontruksen kaupan
laadusta, joka heti aina huoisti puolen hintaa, antavat pesu-naisen
hintansa huoistamisesta heikon kuvan, sillä hän ei totellut
pois-häätämistäni, vaan alkoi alentaa hintaansa ja suostui viimein
siihen, jonka jo alussa olin hänelle tarjonnut, nim. 3 kop. hop.
kappaleelta. -- Saman-laista oli juttu korttieri-isantänikin kanssa.
Korttierista ja ruoan-tekemisestä ynnä suolan ja leivän kanssa
määrättiin 5 hopea-ruplaa kuukaudelta, jota vastaan minä kaiken särpimen
ja keitto-neuvon itse ostaisin. Vaan isännän, jolla oli muitakin
hyyriläisiä ja ruoan-ottajia, teki mieli saada minua omaan ruokaansa ja
kaksi eli kolme päivää syötti hän minua eri maksua vastaan "koetteeksi"
s.o. näytteeksi minkälainen hänellä oli ruoka, ja tuli sitten hintaa
sopimaan. Hänkin piti ensin pitkän johdatuksen siitä, kuinka semmoiset
nuoret herrat, kuin minä muka olin, eivät rahasta suurta lukua pitäisi,
kuin vaan mieleisensä olennon ja elannon saisivat, ja kauan
mutkisteltuansa edes takaisin päätti hän 60 kop. hop. päivältä
puoli-päiväisen edestä s.o. 18 ruplaa hop. kuu-kaudelta, ei liiaksi. Se,
joka Kaisaniemen entisinä hyvinä aikoina sai, jonkun kerran milloin
varat riittivät, 30 kopeekan edestä istua tämän paikan herkulliseen
pöytään, ainoastaan se voipi arvata tämän-kaltaisen vaatimuksen
hävittömyyttä, varsinkin jos muistaa, että kaikki ruoka-varat
Ardatov'assa ovat kolmea vertaa huokeammat kuin Helsingissä. Tätä koin
selittää isännälleni, ja jonkun aikaa tingittyä suostui hän viimeinkin 9
hopea-ruplaan kuu-kaudelta eli korttierista ja puoli-päiväisestä
yhteensä 14 ruplaa, joka sittenkin oli hirmuinen hinta, jos se lukuun
otetaan, että ruoka hyvänänsäkin tehtiin uunissa paistamalla ja
vähitellen huononi huononemistansa, kunne kovilla sättimisillä taas
joksi kuksi ajaksi verestin isännän oman-tunnon, ja että pari kolme
viikkoa piti hänen ämmiensä kanssa taistellani ennenkuin sain heidät
siksi totutetuksi, että ruoassa ei ollut enemmän kuin jos puoli-kymmentä
pientä russakan-poikaa kerrallansa.
Syy siihen, että Venäläinen niin läämältään tahtoo kerralla voittaa, on
paitse hänen verrattoman suuri rahan-himonsa myös hänen laiskuutensa,
joka omaisuus on, niinkuin kaikki tuntijat sanovat, yhteinen
slavjanilaiselle kansakunnalle. Jo siitä, että _työ_ näiden kansojen
kielissä merkitsee _orjuutta eli orjaamista_ (sana _rabota_ työ, ja
_rabotatj_ tehdä työtä, tulevat nim. sanasta _rab_ orja), on helposti
nähtävä, millä silmillä ne työtä katselevat, ja ilman liikaa panematta
voipi hyvin sanoa, että Venäjällä ainoastaan makaamalla menetetään puoli
ikäänsä, ja kuin tähän lisätään ne monet praasnikat, joina arvattavasti
ei mitään tehdä, ja ne kolme viikkoa vuodessa (maslenitsa, pääsiäis- ja
joulu-viikko), joina taas ei puututa minkään-laiseen työhön, niin näkyy
selvästi, kuinka paljon eli kuinka vähän uutterammalle työn-teolle jääpi
aitaa. Ja työnkin aikana ei Venäläinen sitä tee niin hartaasti kuin
europalainen, vaan velttoilee, laiskehtii ja lepäilee alinomaa, jos
kiirehtijätä ja keppiä ei näe takanansa, ja tekee sittenkin useimmin
kelvottoman työn. Nauraakin Venäläinen hänen kaupungeissansa elävän
Saksalaisen ahkeruudelle, tarkkuudelle ja verrallisesti vähempään
voittoon tyytymiselle, mutta havaitsee harvoin sen, että tällä on
puhtaampi koto, siistimpi ruoka ja soveljaampi vaatteus kuin naurajan
hovin-herralla, että hän koulitsee lapsensa, joista tyttäret
tavallisesti naittaa virka-miehille ja pojat ohjaa valtakunnan
palvelukseen, että hän tämän ohessa lopettaa elonsa varallisena ja, joka
on erittäin muistettava, kaikki nämä edut on voittanut rehellisyydellä
ja ahkeruudella, vaikka toisten pettuuskin ja laiskuus ovat hänelle
monta tuntuvaa vahinkoa tehneet.
Laiskuuden veli ja uskollinen seuralainen on velttous ja levä-peräisyys
kaikissa katsannoissa. Harva asia maa-ilmassa antanee näistä selvemmän
kuvan kuin tavallinen pieni kaupunki Venäjällä. Kartanot kallellansa,
ikkunat päreellä eli rievuilla tukitut, katot tuulen repimät, aitaukset
sikojen ja lehmien hajottamat, siellä täällä tuli-palon sia; kadut,
kaupungin edustat ja joki-varret sonnalla peitetyt, joka märkänä aikana
tekee lian yli-pääsemättömäksi, kuivana taas pölyn läpi-näkemättömäksi,
ja molempina täyttää ilman terveydelle vaarallisella katkulla; huoneissa
huone-kalut vanhat, hajallansa ja täynnä kaiken-laisia syöpäläisiä,
seinät ja lattiat hiirien ja rottien lävistämät, -- sillä kissan
sanotaan pilaavan ihmisen asunnon ja ilman sitä, syntihän tuo olisi
hiiri-rukankin henkeä ennen aikojansa lopettaa. Tämmöinen on
lyhykäisesti se näky, jonka pieni kaupunki ja porvarin elämä siinä
antaa, ja kädestä pitäen sanon, että tähän ei ole syynä köyhyys, sillä
varoja on kyllä ja tilaisuutta niitä hankkimaan vielä enemmän, vaan
ainoastaan velttous, joka ei pyri entistä etemmäksi, joka rakastaa vaan
lämmintä uunin-kylkeä ja rypee isiltä perityssä sekä hengellisessä että
ruumiillisessa liassa.
Edellisen kuvan täytteeksi vaatii kohtuus vielä lisäämään, että
Venäläisellä tavallisen ymmärryksen lahjat ovat hyvät. Hän on harvoin
tuhma, käsittää sukkelasti ja voipi mallin eli osoituksen jälkeen
toimittaa sangen vaikeitakin töitä. Mutta tämä onkin kaikki. Sillä yhtä
latiskainen kuin tämän kansan maa on, maa jossa veden-putoukset, vaarat,
jylhät metsät eivät herätä ihmisen kuvastus-aistia, vaan jonka
alinomainen yhdenlainen tasaisuus sen pikemmin tylsyttää, -- yhtä
latiskainen on sen mielen-laatukin. Sen todistaa kaikki hänen
sivistyksensä historiassa. Vaikka luvultansa niin suuri, ei se
runollisuudessa esim. ole voinut synnyttää kuin yhden ainoan oikealla
runo-innolla varustetun kirjoittajan nim. Puschkin'in, ja hänkään ei
ollut puhdas Venäläinen. Muissa taiteissa lienee seikka vielä pahempi,
vaikka tosin hyvin muistan, että Helsingin Nikolainkirkon alttaritaulu
on venäläisen maalaus-taiteen tuottama. Tieteissä emme katsoinkaan
etsien löydä yhtään venäläistä nimeä, jonka kuulu olisi levinnyt juuri
ulommaksi koti-maansa rajoja. Teollisuuden historia ei myöskään tiedä
mainita Venäläisen tekemistä havainnoista eli parannuksista, ja ainoa
tämän kansan keksimä kone lienee -- _samovara_ (teeveden-keittäjä), jos
ei senkin tekoa ja käyttämistä liene saatu Kiinalaisilta. Tähän
köyhyyteen saattaa joku kukaties sanoa syyksi ei kansan latiskaista
hengellisyyttä, vaan sivistyksen vähyyttä. Siihen vastataan, että esim.
Dante'n, Gutenberg'in eli Linné'n aikoina Italialaiset, Saksalaiset eli
Ruotsalaiset eivät olleet juuri korkeammalla sivistyksen kannalla kuin
Venäläiset tällä vuosi-sadalla ovat, ja että päin vastoin tilaisuutta
oppimaan ja sivistymään ei suinkaan puututa Venäjällä.
Mutta edellisistä mietteistä ja koko Ardatov'astakin voimme nyt iäksi
päiväksi erota, ja yht'äkkiä muuttua 200 virstaa etelämmäksi Pensan
kaupunkiin, jossa piina-viikon ja pääsiäisen vietin. Pensan lääni on
suomalaiselle kielen-tutkijalle siitä tärkeä, että hän siinä tapaa
toista sataa tuhatta Mordvalaista, jotka ovat tämän kansakunnan
_Mokschalaista_ haaraa, jonka murre hänelle on sitä viehättävämpi kuin
ei siitä eikä siitä painon kautta ole sanaakaan vielä tullut ilmi.
Pensa, jossa tilasto-ilmoitukset sanovat olevan 22 tuh. asujaa, on
vähä-pätöinen kaupunki Surá-joen varrella, jossa pää-osa s.o.
virkakunnat ja virka-miesten palatsit ovat korkean-laisella mäellä, ja
muu osa kaupunkia, joka parhaasta päästä on saman-laista sonnan sekaan
istutettuja hölliä kuin Venäjän pienissä kaupungissa yleisesti, pienen
Pensanka-nimisen joen ja Surán alangolla. Muuten on Pensa varmaan
likaisimmia kaupunkia kristikunnassa, sillä sen mäki-osassakin oli
kaduilla polvea myöten likaa, mutta alempana joutui jalka-mies monin
paikoin hengen vaaraan lian tähden. Minä kysyin eräältä porvarilta, eikö
se olisi kaupunkilaisille etuisampi, että kiveäisivät katunsa kuin että
tuossa liassa syksyn kevään rypevät ja kesän taas elävät ian-kaikkisessa
pölyssä. Hän sanoi kaupunkilaisten sen kyllä ymmärtäneen ja hänen
olo-ajallansa Pensassa, noin 30 vuotta, oli katujen kiveämiseksi jo
kolmeen kertaan rahaa kerätty. -- No mihinkä se raha on tullut, koska
katunne vielä ovat kiveämättä? -- "Mihinkäkö? kysykää sitä," sanoi hän
omituisesti katsoen minua silmiin eikä virkkanut sen enemmän mitään.
--Pensan tuomio-kirkko on niin yhden-näköinen Helsingin uuden kirkon
kanssa kuin mansikka mansikan kanssa, ja nimessä vaan on eroitusta,
sillä edellinen ei ole niinkuin jälkimäinen pyhitetty pyhälle
Nikolaille, vaan neitsyt Maarian etsingolle. -- Kaupungissa on pieni
luteerilainenkin seurakunta, jolla on sievä kirkko ja omituinen
pappinsa. Seurakunnan jäsenet ovat enimmäksi osaksi Saksalaisia ja
jumalan-palvelu toimitetaan tällä kielellä; sen jäseninä löytyi kaksi
Suomalaistakin, nim. eräs pianon-tekijä-mestari nimeltä Gröndahl,
kotosin Hollolastako vai Lammelta, joka oli naimisessa Saksalattaren
kanssa, näytti elävän hyvästi ja oli luonteensa puolesta puhdas
rehellinen Suomalainen, vaan valitti äitin-kielen unhottaneensa; ja
toinen muuan nainen Ahvenamaalta, joka siellä oli mennyt naimiseen
venäläisen sotamiehen kanssa, tämän keralla ollut vankeudessa
Ranskanmaalla ja rauhan tehtyä miehinensä tänne joutunut. Minun Pensassa
ollessani oli saksalainen seurakunta muuten hirmuisessa vimmassa
keskenänsä, sillä siinä kamppaili kaksi lahkokuntaa, joista toinen
tahtoi kirkko-raadistoa luovuttaa erään ylpeän pakarin, toinen hänen
edellensä virassa pitää. Viimein voitti edellinen lahkokunta, pakari
ajettiin häväistyksellä pois mainitusta painavasta virasta, ja voittanut
lahkokunta vietti voittonsa juhlallisella puoli-päiväisellä. Se on
Saksalaisen kirous ja onnettomuus, että olipa hän missä tahansa, niin on
hän vieraita kansalaisia vastaan liian rauhallinen ja myöten-antava,
vaan elää oman maa-miehensä kanssa alinomaisessa vähä-pätöisessä
härskeessä ja kateudessa.