läänin etelä-osasta, ja vähitellen painua etelään päin, kunne koko matka
päättyisi Tverin Karjalassa. Sitä varten läksin Pietarista liikkeelle
hela-tuorstaina 17 päivänä mennyttä toukokuuta. Astuttuani siihen
höyryvoimaan, joka Nevaa myöten oli minun Pähkinälinnaan saattava,
sanoin mielessäni jää-hyväiset kaikille niille eduille, jotka
matkalaiselle on siitä, että selvästi ymmärtää matkustettavan maan ja
matka-kumppaliensa kielen, ja valmistuin kärsivällisyydellä kestämään
kaikkia niitä vastuksia, jotka muukalaista varsinkin tässä maassa
kohtaavat, sillä vähän voin sitä toivoa, että nyt hyvälle aikaa saisin
kuulla niitä kieliä, joita paremmin ymmärrän kuin venäjätä. Tässä
kuitenkin erehdyin. Matkalle päästyä ja sen hälyn ja tungoksen
asetuttua, jota höyry-laivoilla tavallisesti on ennenkuin kaikki pääsee
paikoillensa, kaikui useammalta kuin yhdeltä haaralta korviini tuttuja
kielen-ääniä, jotka tosin eivät vaikuttaneet minussa niin suurta
ihastusta kuin entiselle ulkomaalla matkustavalle Venäläiselle tuli,
joka rauta-tiellä sattui vierus-kumppalinsa jalalle polkemaan ja tämän
röyäistyä tuskansa hyvin tutulla ja ei ihanalla venäjän-kielisellä
kirouksella, ilolla huusi: oi rakkaat isänmaalliset äänet! Vaan
mielelläni kuuntelin minäkin niitä isänmaallisia ääniä, jotka nyt
kävivät korviini, ja aloin tiedustella niiden synnyttäjiä. Ensinkin oli
höyry-laivan päällikkö Ruotsalainen, joka useampia vuosia takaperin oli
eronnut kotimaastansa ja tänne tultuansa ruvennut sen yhdys-kunnan
palvelukseen, joka Nevan joella käyttää höyry-laivoja. Hän puheli erään
matkalaisen kanssa, jonka myös murteestansa heti kuulin Ruotsissa
syntyneeksi, ja jonka sekä halvanlaisesta asustansa että kalveasta ja
laihasta muodostansa päätin ompelijan kisälliksi. Vaan vähän aikaa
puhuteltuani miestä sain tietää, että hän oli rauta- ja muiden tehdasten
rakentaja, kotoisin Vermlannista ja tänne leipäänsä etsimään tullut noin
neljä vuotta takaperin. Mainittuani, että täällä senkaltaisten töiden
taitavalla miehellä mahtoi olla sen suurempi palkan-ansio kuta vähemmin
semmoisia taitajia vielä löytyy maassa, sanoi hän juuri vastaisin päin
yleistä tämmöisten vehkeiden tuntemattomuutta syyksi siihen, että hänen
oli työläs toimeen tulla, sillä ne, joiden tilat ja varat vaatisivat
heitä tehtaallisiin yrityksiin, ymmärtävät näiden luontoa ja hyötyä
vielä liian vähän, ja panevat ennen varansa muihin vähempi-satoisiin
edes-ottoihin. Kumppalini oli selvä Venäläinen, ja kummeksiessani tätä
sanoi hän Pietariin tultuansa jonkun ystävän neuvosta muuttaneensa
erääsen venäläiseen perhekuntaan, jossa vanhin tytär oli opettanut
hänelle Venäjän kieltä ja sitä niin suloisesti sokertanut, että hänen
ruotsalainen sydämensä oli kokonaan sulanut Venakon ihanuudesta ja hän
tästä itsellensä ikuisen kieli-oppaan ja toverin ottanut. Muuten hän oli
kiivas sodan vihaaja ja toivoi sen ajan ei enää kaukana olevan, jona
kaikki kansat elävät suloisessa sovinnossa, ja vaikka kuinkin olisin
kokenut osoittaa että tämmöistä uutta maata ja uutta taivasta ei tässä
maailmassa ole odottamista, ja että ihmisten seassa ainakin tulee
löytymään semmoisia ilkiöitä, jotka riistävät ja polkevat heikompata
naapuriansa ja joiden tähden toistenkin pitää olla varoillansa, ei hän
luopunut toivostansa, että sota kohtakin oli aivan mahdottomaksi tuleva.
-- Mutta vielä rakkaampia ääniä kuin sen kielen, jota näiden miesten
kanssa puhuin, kuuluivat korviini höyry-laivan käyttäimestä
(masiinasta), jonka hallitsija ja hoitajat olivat Suomalaisia. Yleisesti
tapaatkin Venäläistä harvoin semmoisessa toimituksessa, joka lujaa
kestäväisyyttä eli erinomaista tarkkuutta vaatii. Niin on isoin osa
Pietarin käsityöläisiäkin, varsinkin kaikissa isompaa taitoa vaativissa
käsi-töissä joko Suomalaisia eli muita ulkolaisia, ja niin
höyry-konettenkin käyttäjät sekä tehtaissa että kulkuneuvoilla.
Pienemmässä kaupassa ja muussa rahan-antavassa tupen-lekuttamisessa,
jossa työn kovuus ei hartioita kivistä, Venäläinen sitä vastaan on
verratoin ja hyötyy siinäkin, missä toinen nälkään kuolisi. Paitse
edellistä saan sinulle vielä esittää erään maa-miehen, kauppiaan
Pietarissa K:n, joka, syntynyt venäläisistä vanhemmista Haminan
kaupungissa, siten on Suomalainen alamainen ja puhuu Ruotsin kieltä
niinkuin Suomeakin aivan selvästi. Hän matkustaa Aunuksen läänissä
olevaan kaupunkiin Vytegra, jonka tienoilla on vuokrannut liitu- ja
punamulta-murron. Kuultuansa minun myös matkustavani Aunukseen pyysi hän
minua kajuutti-toveriksi kanavalla, jonka tarjon mielelläni otinkin
vastaan, sillä hänestä puhtaasta Venäläisestä oli minulle arvattavasti
hyvä apu alku-matkassani.
Pähkinälinnaan (Schlüsselburg'iin), jota myös Pähkinäsaareksi ja
Pähkeliksi olen kuullut mainittavan, tulimme kello 1/2 2; koko matka,
vähän päälle 60 virstan,[2] kesti siis vaan 4 1/2 tuntia, vaikka meno
oli vasta-virtaan. Nevan rannat ovat alusta hyvin matalat ja parilta
kymmeneltä virstalta kesä-asunnoilla ja kylillä peitetyt; ylempänä
korkenevat ranta-penkeret kahden puolen ja kasvavat laihaa männykköä.
Joen suurin leveys on 350 ja vähin 150 syltä. Nevaa voipi kutsua
Pietarin kaupungin äitiksi, sillä ilman tältä joelta ja siihen
juoksevilta kanavoilta ei tämä kaupunki olisi voinut nykyistä
suuruuttansa saada. Ennen Moskovan rauta-tien rakentamista valuivat nim.
koko pohjaisen ja keski-Venäjän tuottamat tätä jokea myöten meren
rantaan. Mainittu rauta-tie on jo temmannut osan ja tempaa aikaa myöten
vielä enemmän tätä kuletusta puoleensa, mutta nytkin olisi vastaan
tulevien aluksien määrän voinut sadoiksi saada, ken niitä lukemaan olisi
ruvennut. V. 1838, jolta vuodelta Stuckenberg'in viimeinen ilmoitus
Nevan-kulun määrästä on, tuli sitä myöten Pietariin eli meren rantaan
24,391 alusta ja 1,378 lauttaa, joiden yhteen-laskettu arvo oli 142
milj. 726 tuh. paperi-ruplaa, ja vasta-virtaan meni Pietarista takaisin
2,829 alusta ja 8 lauttaa, joiden arvo oli 24 1/2 milj. ruplaa.
Arvellet: mihinkäs muut alukset saavat, kuin niin monesta tulijasta niin
vähä menee takaisin? Useammat näistä myödään lastin purettua Pietarissa
melkein niissä olevan puun arvosta s.o. noin 20-40 hopea-ruplasta, ja
kulettajat palaavat kotiinsa joko toisissa aluksissa eli maata myöten.
Tämä myöminen tapahtuu sentähden, että niissä joissa, joita myöten
alukset tulevat, vielä löytyy perkkaamattomia koskia, joissa alusta
tyhjänäkin on vaikea ell'ei mahdotoin vasta-virtaan kulettaa. Yhdeksi
ainoaksi matkaksi tehdyt ovatkin nämä alukset hyvin törkeät, koskien ja
kanatojen tähden leveä-pohjaiset matalassa-kulkijat ja kömpelöt, ja jos
heidät jättäisi tuulen varaan, sen voiman, jolla alukset luontoansa
myöten oikeastaan kulkevat, niin olisi heidän rantaan-pääsemisensä
milt'ei isompi ihme kuin Valamon monasterin perustajan kulku, jonka
rahvaassa säilyvä lause kertoo tähän saareen tulleen -- myllyn-kivellä.
Purjeesta ei näille aluksille siis ole suurta apua. Tavallisesti
vedätetään ne hevoisilla, yhdellä tahi parilla, harvoin useammalla, ja
hevoinen otetaan jo useasti kotoa kanssa. Varmemmin vedätetään parkkeja
ihmisillä, mutta tälläkin keinoin näimme Laatokan kanavalla useampaa
alusta kuletettavan. Miehiä oli kuusi kappaletta ikäskuin valjaissa
kunkin parkan edessä; he näyttivät vetävän kaikesta voimastansa, sillä
palkka maksetaan summassa koko matkalta, ja vaikka heidän sanottiin
työllänsä hyvästi ansaitsevan, täytyy tunnustaani, että ihmis-arvoni
tunsin muutamia tuumia supistuvan ihmisen näin juhtana nähdessäni.
Kumminkin vetäjin, sekä ihmis- että hevois-juhdin, kuletetaan alusta
pitkästä vetonuorasta eli jukosta, maston latvaan sidotusta, ja perä
pidetään aluksesta joko hirmuisen pitkällä melalla eli vielä
hirmuisemmalla hirsistä tehdyllä pyyryllä. Vastaan-tulijoista aluksista,
kuin vetäjät kulkevat yhtä joki-vartta eli kanavan reunaa, selvitään
siten, että toisen vetäjät seisahtuvat, alus juoksee entistä vauhtiansa
eteenpäin ja vastaan-tulija laskee sen löyhenneen, veteen painuneen
jukon päällitse, joten viivytystä ei tule minkäänlaista. Vähän vaikeampi
on ohitse-pääseminen seisovista aluksista. Jos tämmöisessä ei ole
mastoa, niin annetaan jukon juosta pitkin alusta, jonka miehet saavat
varoittaa, että se eteenpäin mennessään ei tempaa mistä airoa, mistä
vesi-pyttyä, mistä mitäkin irtonaista kalua kanssansa veteen. Vaan kuin
seisovassa aluksessa on masto, ei jukkoa käy sen ylitse nostaminen, vaan
se päästetään irti vetäjistä, kootaan alukseen ja viskataan ohitse
päästyä taas vetäjille, joita, kuin ne hevoisia ovat, pienoinen poika on
ajamassa.
Pähkinälinnaan tultua oli jokaisella etemmäksi matkaavalla ensimäisenä
huolena hankkia itsellensä sia kello 3 Uuteen Laatokkaan lähtevihin
matkustavia kulettaviin aluksiin, joita muukalaisella, Hollanninko
kielestä lainatulla nimellä kutsutaan _treschkot_. Sen tehtyä oli jo
pahoin naukuvan vatsankin vaatimuksia aika tyydyttää ja tilaisuus hyvä
lähellä olevassa "traktirissa." Joka ruokailtuansa täällä ei ruvennut
kuuntelemaan tupa-urkujen epäiltävää ihanuutta, jota kaikissa
venäläisissä ravinto-paikoissa saapi kylläksensä ja vähän liiaksikin
kuulla, pakeni takaisin treschkotiin kalujansa katsomaan ja uutta
kulku-neuvoa lähemmin tutkimaan. Vaan sen lähtemiseen on vielä runsasta
puoli tuntia aikaa, ja evääksikin, sillä treschkotissa ei myödä muuta
kuin viinaa ja tsajua, näitä kahta ainetta, joitta ei huonoinkaan
musikka tule toimeen, evääksikin olet jo kanavan rannalla istuvilta
ämmiltä ostanut pullia ja suolatta paistettuja vereksiä siikoja, joiden
mauksi ämmä on eri maksusta likaisilla hyppysillänsä likaiseen paperiin
vielä likaisempia suoloja antanut. Näin ihan valmisna ollen ei tiedä
mitä tehdä, sillä treschkotin kannella istuminen käypi ikäväksi jo
siitäkin syystä, että rannalta tungeksen ympärillesi kymmen-kunsin
kerjääjä-akkoja, jotka kiskovat sinulta kukin kopeekan, mikä nuoruuttasi
kiittämällä, mikä hyvää morsianta toivoen, mikä povaamaan tarjotellen.
Näistä ahdistuksista ei pääse muuten kuin että lähdet vähän kävelemään
pitkin joki-vartta ja rannalta käsin katselet joen suussa saarella
olevata Pähkinälinnaa, johon aikasi ei enää riitä mennä. Tämän linnan
rakensivat Venäläiset v. 1323, ja sitten oli se vuorotellen milloin
Venäläisten milloin Ruotsalaisten vallassa, kunne edelliset 14 päiv.
lokak. 1702 pysyväisesti asettivat lippunsa sen tornille. Paitse näitä
entisten sota-retkien elähyttäviä muistoja herättää tämä linna
myöhemmältä ajalta muistoja, jotka surkeudessa ovat edellisten
vertaisia, vaan joilla ei ensinkään ole sitä virkistävää luontoa, jonka
tunnet muistellessasi sodan tosin veristä vaan uljaita melskeitä.
Luopuaksesi näistä ajatuksista voit linnan ohitse pitkä-silmällä[3]
katsahtaa Laatokan merellenkin, joka sinusta on rakas, sillä se ja sen
rannat, Nevan ja Syvärin jokien väliä lukematta, ovat vielä kokonansa
Suomalaisten vallassa, tämän meren rannalla olet jo ennenkin käynyt,
elänyt, kukaties syntynytkin, varmaan ystäviä, ehkäpä hellempiäkin
tuttavia saanut, joille kaikille ennen edemmäksi poikkeamistasi voit
lämpimän tervehdyksen mielessäsi lähettää. Vaikka siis Laatokkaa
rakastamme ja se näin muodoin meille kyllä on _pontos euxeinos_, täytyy
kumminkin tunnustaamme, että se muun puolesta on oikea _pontos axeinos_.
Koko sen laajalla ranta-alalla ei löydy yhtä ainoata kelvollista
satamaa. Paraimmiksi sanottavat alusten lymy-paikat ovat kuitenkin
Suomen puolella, nim. Sortanlaks, Jaakkiman hamina, Sortavala, Valama ja
Salmisten satama. Näistäkin on useampi aivan vaaratoin vaan muutamilla
tuulilla, toisilla taas ovat alukset niissäkin suuressa vaarassa, ja
ilman sillä ovat kaikkikin syvempi-kulkuisille laivoille matalat ja
hankalat tulla. Vaan meren avaruus ja ranta-maiden mataluus tekevät,
että myrskyt ja aalto aavalla merellä ovat niin ankarat kuin tällä,
jonka ohessa kulkua monin paikoin rasittavat hieta-matalikot, joita
tuuli vielä kaiken pahan lisäksi ajaa paikasta paikkaan, ja joiden tilaa
ja laajuutta siis ei koskaan päästä tuntemaan. Sentähden onkin
merenkulku Laatokalla hyvin vähä-arvoinen. Suomesta en luule tätä merta
purjehdittavan useammalla kuin korkeintaan sadalla aluksella, ja
niidenkin lastit ovat vähästä arvosta, enimmäksi osaksi halkoja ja
puu-tavaroita, kiveä Ruskealasta, Puutsalosta ja muistakin paikoin,
kaloja ja joku vähä voita. Venäjän puolella on tosin kulku suurempi
Syvärin suusta Nevaan, vaan ei sekään ole kanava-kulun rinnalla mistään
arvosta. Laatokan suurin pituus on pohjasta etelään 194 virstaa ja
suurin leveys lännestä itään 119 virstaa. Syvyyttä on sillä tavallisesti
10 syltä; vaan muutamin paikoin pohjaisemmassa osassa 165:kin syltä;
Konevitsan saaren ja Sortanlahden välillä on paikoin 25 ja vähää
pohjaisempana jo 55 syltä.
Mutta treschkotin kello on jo soinut kahdesti, -- nyt soi se kolmatta ja
viimeistä kertaa, jättäkäämme siis Laatokka ja Pähkinälinna kaikkine
muistoinensa hyvästi ja kiiruhtakaamme uuteen kulku-neuvoomme. Treschkot
on noin 20-30 kyynärää pitkä ja 6-10 kyyn. leveä venheen tavoin
rakennettu alus. Sen alimmainen, pohjaa likin osa on katettu ja jaettu
tavallisesti neljäksi kajuutaksi, joista kolme kokimmaista ovat
rikkaampia kulkijoita vasten ja maksavat Pähkinälinnasta Laatokkaan (104
virstaa) 3 ruplaa hop. kappale, vaan perää lähinnä oleva on aluksen
kulettajien asunto ja kannella kulkevien yhteinen lymy-paikka. Näiden
kajuuttain katto on nim. tasainen, taide-puilla ja penkeillä varustettu,
ja tässä kulkee noin 30-50 henkeä semmoisia matkaajia, jotka eivät voi
eli tahdo mainitulta matkalta enempää kuin 30 kop, hop. maksaa. Koko
rakennus muistuttaa mieleesi niitä kuvia Noan arkista, joita
pipliän-historiassa olet nähnyt, joka yhtäläisyys meille kävi sitä
merkittävämmäksi kuin meidän matkatessa satoikin hirmuisesti. Noan
monen-laatuisista eläimistä jos meidän aluksesta muut lienevät pois
jätetyt, niin ei suinkaan sikaa ja sen luontoa sikaisuutta ole
unhotettu. Muihin aluksiin nähden kulkee treschkot kiireesti, sillä sitä
vedätetään kahdella hevoisella, jotka noin parin eli kolmen kymmenen
virstan päässä aina otetaan uudet. Myös kulkee se läpi yön, mutta
kumminkin meni matkalla Laatokkaan, jota etemmäksi treschkotit eivät
kule, lähes vuorokaus aikaa, ja 4 eli 5 virstaa on se matka, jonka se
tunnissa siirtyy eteenpäin. Kajuutat ovat sangen hyvät, niissä on kaksi
miehen-maattavaa sohvaa, pöytä ja pienoinen ikkuna. Kuin matkalaisia
yhdessä kajuutassa on kolme, niinkuin meitä edellä mainitun kauppamiehen
ja hänen puukhollarinsa kanssa oli, niin viettää kolmas yönsä lattialla,
joka onni meistä kohtasi viimeksi nimitettyä. Kauniilla ilmalla on kulku
näissä aluksissa sangen hupainen, vaan sateella, jota meidän kulkeissa
kesti 3/4 osaa matkaa, ahtautuu kannella kulkijoita, jotka kaikki eivät
sovi yhteiseen kajuuttaan, siihen kaitaiseen solaan, johon
herras-kajuuttain ovet aukeevat, ja heidän sorinaltansa, pajatukselta,
toralta ja kirouksilta ei lempokaan tahdo tulla toimeen.
Aluksesta näin puhuttuani pitäisi muuan sana sanoa itsestä
matka-väylästäkin. Se on, niinkuin hyvin tiedät, Laatokan kanava, menevä
pitkin Laatokan rantaa Nevan alusta Volhovan joen suuhun. Stuckenberg
kertoo, että Pietari Ensimäinen rakentaen uutta kaupunkiansa tuli
ajattelemaan vaarallisen Laatokan kanavalla kiertämistä siten, kuin
kaupungissa talven tultua elo-aineet aina nousivat niin kalliisen
hintaan, että köyhempää rahvasta useampina talvina kuoli tuhansin hengin
nälkään. Kulun keventämisellä jokia myöten ja mainitun järven
välittämisellä oli toivottava maan sisä-osista enemmän tulevan niiden
tuotteita pää-kaupunkiin, joten hinnat laskeutuisivat ja kaupungin olisi
mahdollinen enetä. Tässä ajatuksessa ei Pietari erehtynytkään, ja
kanavan työhön käytiin käsin v. 1718. Teettäjien pettuus ja muut esteet
tekivät, että hän ei itse ennättänyt nähdä tekoansa valmisna, sillä
vasta 1731 avattiin se kulettavaksi koko pituudeltansa. Sen kaivamiseen
käytettiin sekä päiväläisiä että sota-miehiä, joita jälkimäisiä työssä
oli toisin ajoin kymmenin tuhansin miehin, mutta ruotsalaisista
sota-vangeista, joita muistan lukeneeni tässä työssä käytetyksi, ei
Stuckenberg kanavan historiassa mainitse mitään, ja luultava onkin, että
sota-vankia ei pantu näin lähelle koti-maansa rajaa irtonaisin käsin
työtä tekemään. Tämä kanava yhdistää, niinkuin sanoimme, Volhovan Nevan
kanssa, ja sen kautta aukesi kulku tuotteille Volhovan, sen
syrjä-jokien, Ilmajärven ja siihen juoksevien monien ja suurten jokien
tienoilta. Vielä suurempi tuli hyöty tästä kanavasta sen yhdistettyä
Vyschnij-Volotschok'in kanavan kautta Volgan latvojen ja näin muodoin
Kaspian meren kanssa, joka kanava kaivettiin melkein yksiin aikoihin
edellisen kanssa. --Toinen, keskimäinen ja suorin Volga-joen yhdistys
Laatokan ja Itämeren kanssa on Tihvinan-kanavan kautta, joka yhdistää
Laatokkaan vähän idempänä Volhovan suuta lankeevan Säsjoen eräiden
Volgaan menevien vesien kanssa, ja joka tuli valmiiksi v. 1812. Säs'in
ja Volhovan suut juoksuttaa toisiinsa pitkin Laatokan rantaa 10 virstan
pituinen, v. 1802 valmiiksi saatu Säs-kanava. Vielä kolmas tie Volgasta
Nevaan on Marian-kanava, joka yhdistää Belo-oseron ja Oniegan järvet,
josta jälkimäisestä Syväri juoksuttaa veden Laatokkaan, ollen edellinen
Volgan syrjä-jokien kanssa yhteydessä. Tämä kanava valmistui v. 1808.
Syvärin suusta taas kulkee Syvärin kanava pitkin Laatokkaa Säs'in
suuhun, joka kanava tuli valmiiksi v. 1810. Edellä mainittu
Tihvinan-kanava on myös yhteydessä Viena-joen (Dvinan) kanssa, ja sen
kautta Itämeri Vienanmeren (Valkean meren) kanssa. Näin selitettyäni
lyhykäisesti kaikki ne meriyhteydet, jotka Laatokan kanavaa myöten
saattavat tavaransa meren rantaan, en enää luulekaan ihmetteleväsi sitä
mahdotointa liikettä, joka tällä kanavalla on. Enin sitä myöten kulkeva
tavara on eloa, hedelmiä, nahkoja, pellavasta, liinaa, puu-tavaroita,
halkoja ja kiviä, ja juuri näiden tavaroiden tähden, jotka useasti
lastataan avonaisiin partioihin ilman erinäisittä laita-peitteittä, on
myös kielletty kanavalla höyry-aluksia käyttämästä, koska niistä
nousevat kipunat voisivat tämmöisten alusten kalliit lastit valkean
vaaraan saattaa. Tämä tulen kielto on niin kova, että treschkotissakaan
ei kannella saa tupakkaa eikä edes sikariakaan polttaa, ja meidän
matkatessa oli päällikkö, joka tämmöisistä rikoksista on
vastuun-alainen, saada sakkoa 25 rupl. hop. siitä, että eräästä
katsastus-paikasta oli nähty miehen treschkotin kannella savuja
vetelevän. Päällikkömme koki kumarrellen ja nöyrällä puheella lemmitellä
sen ala-upsierin vihaa, joka häntä tästä nuhteli, ja onnellisesti ohitse
päästyä tyhjensi hän kirouksilla ja sadatuksilla, joista Venäjän kieli
on niin sanomattoman rikas, kymmenin ja sadoinkin kerroin hätänsä sen
musikka-rukan päälle, joka syy-pääksi löydettiin.
Näitä ja muita asioita oli treschkotissa hyvää aikaa katsastaa ja
miettiä. Matka-kumppalistani kävi aika vielä ikävämmäksi kuin minusta,
ja hän oli jo lakkaristansa näyttänyt minulle korttiakin, joilla muka
aikaa lyhentää. Vaan tähän huvitukseen en viihtinyt puuttua, ja pian
saikin kortti-kumppalin eräästä Saksalaisesta, joka eli missä kussa
Volhovan tienoissa ja jolla oli toimena halkojen ostaminen ympäristöltä
ja niiden Pietariin kulettaminen, josta etuja kehui sangen suuriksi. Hän
oli vielä nuori mies ja vasta 6 vuotta sitten Lihvinmaalta tänne tullut,
vaan oli jo niin tottunut maahan ja sen tapoihin, että käytöksessänsä
oli milt'ei venäläisempi kuin Venäläiset itset. Laatokan kaupunkiin
tultuamme oli minulla ensi työnä kuulustaa, tokko Lotina-Pellolle
lähteviä aluksia eli venheitä oli kaupungin rannassa. Tämmöinen
löytyikin pian, pienoinen kolmilaita venhe, keski-kohdalta katettu
molemmin päin avonaisella katoksella. Vaan kuin omistaja tahtoi minulta
tästä matkasta neljää hopearuplaa, kuin edellensä ilma oli sateinen,
tuulinen ja kylmä, niin päätin suostua entisen matka-kumppalini tarjoon
ja hänen kanssansa maata myöten lähteä, varsinkin koska maamatka paitse
muitta eduitta tuli huokeammaksi kuin venehin meneminen. Kumppalini
hankki matkallemme niin kutsutun tarantas'in ja piankin olisimme tästä
hyvästä paikasta olleet valmiit lähtemään, ell'ei Saksalainen, joka
kortti-huvituksesta ei vielä ollut kylläänsä saanut, olisi kiusannut
kumppaliani tälle siihen asti ei hyvää onnetarta vielä uudellensa
koettelemaan. Jo treschkotissa oli nim. toinen heistä ikäskuin leikin
vuoksi "pannut lautaan" kymmen-kopeikaisen, joka pian oli ruplaisiksikin
kasvanut. Heidän pelinsä ei ollut viisaampi sitä, jota meillä siaksi
kutsutaan, vaan sen lopetettua viimeinkin myöhään illalla, luopui
Saksalainen isommasta raha-summasta kuin koko minun matka-kassani oli,
eikä hyvällä mielellä meiltä jää-hyväisiä ottanut. Hänestä erottuamme
läksimme yötä myöten matkalle. Itsestä Laatokan kaupungista, joka elää
paraastansa läpi-kulkevien parkkojen kostitsemisesta, en voi muuta sanoa
kuin että sen kiveämättömät kadut sateisina aikoina ovat kurjat kulkea,
ja että kellä pitkä-vartiset voide-nahka-saappaat on, se pääsee
Laatokankin kaduilla ilman jalkojansa märäksi saamatta eteenpäin. Muuten
on Laatokka hyvin vanha kaupunki, sillä jo Venäjän valtakunnan perustaja
Rurik asettui ensin tähän paikkaan ja rakensi sen. Silloin oli se
kuitenkin paria kymmentä virstaa poikempana merestä, jolla paikalla,
nykyisen Uspenskojen kirkon seudussa, vieläkin sanotaan löytyvän
jäännöksiä. Nykyisen eli uuden Laatokan asetti Pietari Ensimäinen tähän
Volhovan suuhun. Tämä joki, jonka yli meidät saatettiin nuoraa myöten
vedettävällä lautalla, on leveä kuin järvi ja yön hämärässä näyttivät
sen rannat kauniilta. Volhovan itä-puolella on maa matalaa, tasaista,
enimmäksi osaksi metsätöintä aina Syvärin suurelle syrjä-joelle
Ojat'ille asti, jossa se ylenee vähän ja kasvaa männykköä.
_Ladeinoje-Polessa_, karjalaksi _Latina- eli Lotina-Pellolla_, joka on
pieni piirikunnan kaupunki (ujesdnij gorod) Syvärin varrella, oli
aikomukseni ruveta muutamiksi viikoiksi asumaan, osittain erästä alettua
työtä päättääkseni, osittain myös paremmin Venäjätä oppiakseni. Vaan
tässä rähjässä ei voinut kunnon korttieria löytää, jonkatähden en kauan
arvellutkaan, vaan päätin heti pitentää matkani aina tänne
Petrosavodsk'iin, karjalaksi Savodoille, asti. Täältä kuvernöörin
olo-paikasta toivoin muassani vietävien avustus-kirjojen kautta voivani
läänin-hallitukselta saada jonkunlaisen käskyn maalla oleville
ala-virkamiehille auttaa minua matkallani, ja ilman sittä tiesin
pohjais-Tschuudein eli Vepsäläisten pohjaisimman ryhmän, jonka
ensimäiseksi työ-paikakseni olin katsonut, olevan vaan 60 virstaa
etelään päin tästä kaupungista. Matkastanikaan en kauan epäillyt
lähteäkö Syväriä myöten sen suuhun asti Oniegan rannassa ja siitä maisin
Petrosavodsk'iin, eli Aunuksen kaupungin ja maan kautta maata myöten,
siliä Aunuksessa toivoin tapaavani täällä eläviä luteerin-uskoista
Suomesta tulleita Suomalaisia, joiden tilan tiedustamista katsoin
velvollisuudekseni, ja toiseksi tahdoin myös vähän kuunnella Aunuksen
Karjalaisten kieltä, vaikka sen tutkiminen nyt ei juuri tarkoituksenani
ollut.
Erottuani hyvästä matka-kumppalistani, joka läksi edellensä Vytegraan
päin, alkoi stantsan (postipaikan, kestikievarin) isäntä tarjota minulle
hevoisia ilman podoroschnatta eli tie-kirjatta, ja tingittyäni
kyyti-rahan kolmatta osaa huokeammaksi ensi vaadintoa päätinkin häneltä
hevoiset ottaa, joista tosin tulin maksamaan vähän enemmän kuin jos
podoroschna olisi ollut, vaan joten pääsin vaivasta ruveta sitä ja sen
antaja-virkamiestä kaupungilta etsimään. Juuri poies lähteissäni tuli
nuori mies hyvän-laisessa asussa sisä-huoneesta hoippuen ulos,
ja pyysi minulta anteeksi, että tultuamme stantsaan ja nimiämme
ylös-kirjoitettaessa häneen oli noussut se syntinen ja pakanallinen
ajatus, että minä, jonka nimi hänestä oli niin oudolta kuulunut, olisin
anglitschanin (engelsmanni)! Tätä ajatusta ja sen kanssa seuraavata
pelkoa oli hän jo kokenut lievitellä parilla kolmella viina-ryypylläkin,
vaan kuinka suuri oli hänen ilonsa, kuin oli kuullut Venäjän kieltä
puhuvani, ja kuinka suuri eikö hänen katumuksensa ollut,
oikea-uskoisesta eli toki oman tsaarin alamaisesta miehestä niin
hirmuista ajatelleensa! Pian tuli hän kumminkin tuntemaan että tosin
olin jälkimäinen, josko oikeauskoisuuden onnestakin täytyi ollani
ulkona, mutta hänen hyvätahtoisuutensa ei siitä vähennyt; hän oli muka
itsekin käynyt vieraassa maassa, nim. Libaussa, jossa oli ollut isänsä
(Pietarin kauppa-miehen) ulkomaalta tulevia tavaroita vastaan-ottamassa,
ja jossa häntä sinä yhtenä yön-seutuna, jonka siellä oli viettänyt,
hirmuinen ikävä oli vaivannut, kuin ei muuta ollut maan kielellä osannut
lausua kuin: _ihh weiss nit_. Sekä ikävätäni haihduttaakseen että
loukkaustansa hyväksi tehdäkseen tahtoi hän nyt kostitsemisen pyhää
velvollisuutta minua kohtaan täyttää, ja leppyjäis-kannut voin itse
valita joko viinana eli rommina. Loukkauksen, kuin se ajatusta ulommaksi
ei ollut tullut, voin hänelle kernaasti anteeksi antaa, mutta
leppyjäis-kannuille en ruvennut jäämään, vaan otin uudelta ystävältäni
kiireimmän mukaan jää-hyväiset ja läksin pois.