Satamasta nouseva tomu samentaa etelän sinistä taivasta. Helteinen
aurinko himmeänä katselee vihertävää maata, katselee kuni kautta
hienon, harmaan harson. Ei se nyt kuvaansa meressä näe, vedenpintaa kun
alinomaa halkovat iskuillaan airot, höyrylaivain potkurit, turkkilaiset
felukat ja muut purjealukset, joita ristiin rastiin liikkuu tuossa
ahtaassa satamassa. Meren vapaat aallot värjöttelevät siinä,
graniittisiin kahleisiin lyötyinä: niitä painaa suunnattomat taakat,
joita niiden harjoilla liikkuu, ja silloin ne pieksävät laivain kylkiä
ja rantoja, pieksävät ja nurkuvat, iskuista vaahtoisina ja kaikenlaisen
ruuhkan rumentamina.
Ankkurikettinkien kolina, kytkyjen ryske tavaravaunuissa, laiturin
kivitykselle putoavain rautalevyjen räikeä räminä, puutavarain kumea
kohahtelu, kuormarattaitten tärinä, höyrylaivain vihellykset, vuoroin
kimeän kirkuvina, vuoroin pahasti parkuvina, lastaajain, matruusien,
tullimiesten huudot -- kaikesta tuosta melusta muodostuu työpäivän
huumaava symfonia. Kaikki nuo äänet leijuvat sataman päällä, ikäänkuin
eivät rohkenisi nousta ylemmäs taivaalle ja kadota sinne. Ja maasta
kohoten niihin yhtyy yhä uusia ja taas uusia ääniaaltoja, ja milloin ne
kumeana pauhuna tuimasti tärisyttävät ympäristöänsä, milloin
repäisevänä remuna viiltävät tomuista, helteistä ilmaa.
Graniitti, rauta, puu, sataman kivitys, laivat, ihmiset -- kaikki tuo
laulaa mahtavissa sävelissä hymniä Merkuriukselle, kaupan jumalalle.
Mutta ihmis-ääniä, noita naurettavan heikkoja, tuossa tuskin kuulee.
Itse ihmisetkin, he, jotka alun pitäin ovat saaneet nämä äänet
kuuluville, ovat naurettavia, viheliäisiä: nuo hieveröiset olennot,
tomuiset, repaleiset, kiireissään, kumarassa raskaitten taakkainsa
alla, he hääräilevät ja puikahtelevat milloin puoleen, milloin toiseen,
tomujen pilvissä, helteen ja pauhun valtavassa meressä -- ja ovat niin
mitättömän pieniä, verrattuina heitä ympäröiviin rautaisiin
jättiläisiin, tavararöykkiöihin, ryskiviin vaunuihin ja kaikkeen, minkä
he itse ovat luoneet. Heidän luomansa on lyönyt heidät orjiksensa ja
poistanut heidän persoonallisuutensa olemattomiin.
Raskaat jättiläis-höyrylaivat, höyryt valmiina kattiloissa, milloin
viheltelivät, milloin kihisivät, milloin puhkien huokailivat, ja
jok'ainoassa niiden synnyttämässä äänessä asui pilkallinen sävel
ironillista ylenkatsetta noita harmaita, tomuisia ihmis-olentoja
kohtaan, jotka laahustelivat niitten kansilla ja täyttivät niitten
syviä ruumia oman orjantyönsä hedelmillä. Ihan itkettävän
hassunnäköisiä olivat nuo pitkät jonot kantajia, jotka harteillaan
retuuttivat tuhansin puudin leipää laivain rautaisiin vatsoihin,
ansaitakseen siten moniaan naulan tuota samaista leipää oman vatsansa
täytteeksi. Toisella puolen nuo repaleiset, hikiset, väsymyksestä,
pauhinasta ja päivänhelteestä tympeytyneet ihmiset ja toisella puolen
noitten ihmisten luomat mahtavat koneet, jotka tuossa hyvinvoipina ja
rauhallisina välkähtelivät päivänpaisteessa, nuo koneet, joita ei
sittenkään liikkeelle pane höyry, vaan omain luojainsa lihakset ja veri
-- siinä vastakohdassa oli kokonainen runoelma katkeraa ja kylmää ivaa.
Pauhina oli huumaava, tomu ärsytti sieraimia ja pyrki sokaisemaan
silmiä, helle poltti ruumista näännyttäen sitä. Kaikki ylt'ympärillä
näytti jännitetyltä, tarpeekseen saaneelta, malttinsa menettäneeltä,
valmiilta laukeamaan suurenmoiseen katastrofiin, räjäykseen. Se on
puhdistava ilman, ja siinä saa sitten vapaasti ja helposti hengittää.
Hiljaista on silloin maassa, ja tuo korvia särkevä, ärsyttävä,
tuskalliseen raivotilaan raastava tomu ja ryske se hälvenee, ja
kaupungissa, merellä, taivaalla on jälleen rauhallista, kirkasta,
suloista... Mutta se näytti vain siltä, näytti siitä syystä, ettei
ihminen vielä ole väsynyt toivomasta parempaa ja ettei hänessä
vieläkään ole kuollut halu saada tuntea olevansa vapaa.
Kirkonkello kajautti kaksitoista määränperäistä, kumeata kalahdusta.
Viimeisen lyönnin jälkeen kävi työn hurja musiikki melkein puolta
hiljemmäksi. Minuutin perästä se oli enää tympeää, tyytymätöntä
nurkumista. Selvemmin nyt kuuluivat ihmisten äänet ja aaltojen
loiskina. Oli tullut päivällisen aika.