Oottako kuullu jotta hra Plumpäri on kans kovasti töllistelly
taivahalle niinku muukki ihmiset sitä auringonpimennystä?
Se hra Plumpäri ku seuraa aikaansa ja lukoo sanomalehtiä. Ja
sanomalehrestä se sen lukiki, jotta muka aurinko pimenöö huhtikuun 8
päivänä 1921 alkaan kello 10 vailla 10 aamulla.
Kyllä se hra Plumpäri vähä epääli jotta:
— Jos ne toimittaja-lurjukset meinaavat ny oikee eri lailla narrata
arvoosaa yleesyä ja panna kaikki ihmiset töllistelemähä taivahalle
niinku täs aprillipäivänäki.
Hra Plumpäri on nähkääs ottanu kovasti pahaksensa sen aprillipilan, kun
sitä narrattihin sillä Lilli-fröökynällä.
Mutta pani se kumminkin muistikirjahansa ylhä sen auringonpimennöksen
ja tuumas jotta:
— Pitää täs vähä kuuloolla ja perätä muitaki ihmisiä, jos ne rupiaavat
sitä aurinkoa töllistelemähän, niin sitte munkin passaa.
Tuli sitte se muistikirjan päivä. Ja sinä aamuna nousi hra Plumpäri
aiva muina miähinä ylhä, eikä ollu tiätääksensä koko pimennöksestä,
vaikka kyllä tiäsi. Oli varannu klasinpalankin plakkarihinsa aiva
sitä varte, jotta on millä kattella, jos se aurinko siltäki rupiaas
pimenöhön.
Ja mitäs ollakkaa ku hra Plumpäri lähti konttuurihinsa tuas 10:n
korvis, nii ihmiset karuulla jo kovasti kattelivat taivahalle.
Silloo tuli hra Plumpärillekki hätä klasiinensa. Se oikee juaksi
konttuurihinsa, pisti valkian siihen kynttylän pätkähän, jolla se
sulatteloo lakkahankia, ja nokes kovasti klasinsa.
Ja sitte kattelohon.
— Jaa-ah! — sanoo. — Niin näkyy. Pimenöö! Tuloo musta kuu ethen.
Ja sitte näyttöhän toisillekki jotta:
— Kattokaa ny!
Ja taas muille näyttöhän ja aina välihin kattoo hra Plumpäri ittekki.
Mutta tuas yhrentoista aikana ei hra Plumpäri enää antanu klasiansa
kellekkää laihnaksi, vaikka n’olis kuinka pyynnehet. Se seisoo sääret
levjällä, kaula pitkällä ja nenä aiva klasis kiinni ja sihtas ja vahtas
niin tarkasti, jottei räpähyttänykkää silmiänsä. Eikä se siinä parhaas
kohras, ku oikee mailma pimeni ja lintujenki meni suu tukkuhu pelkästä
hämmästyksestä, enää hengittänykkää.
Hoki vaa jotta:
— Ny, ny, ny — — — Nys s’oon justhin keskellä, jotta alakantti vai
näkyy! Kattokaa! — hihkaasi hra Plumpäri niin mahtavaa kun s’olis koko
pimennyksen itte tehny.
Sitte se antoo jo klasinsa muillekki, kun oli parhaan paikan itte
kattonu.
Ja ku hra Plumpäri lähti päivällistä syämähän, niin se kysyy
jokahittelta, joka vastahan tuli, jotta:
— Kattoottako auringonpimennystä? M’oon kattonu!
— No niin näkyy! — sanoovat ihmiset ja kattoovat hra Plumpärin ilosta
ja ylpeyrestä loistavaa naamaa. Ja rupesivat merkillisesti hymyylemähän.
Hra Plumpäriki, jok’on fiini ja kohtelias miäs, hymyyli kans ku aurinko
ennen pimennystä.
Hra Plumpäri tuli kotiansa loistavalla tuulella. Mutta ruakasalis, kun
s’oli istunu pöytähän ja sen frouva toi soppafatia niin:
— Herrenjee! — pääsi frouvalta ja vähältä oli jottei puronnu koko fati
käsistä.
— No mitä ny? Ookko sä rakas Akneeta kattonu auringonpimennystä?
Min’oon kattonu! — sanoo hra Plumpäri.
— No niin näyttää! — pääsi frouvalta — kun naamas on aivan nojes,
senkin patakettu.
Hra Plumpäri oikee säikähti. Se pyhkääsi muatuansa ympärinsä.
— No nyt tuli oikee täyrellinen auringonpimennys! — huakaasi frouva.
Ja niin se tuliki. Hra Plumpäri oli naamasta musta ku korannoki.