Oottako kuultu jotta Alauren käräjill’ oli ny menny viikolla esillä se
Kuurtanehen ja Alauren kuuluusa kissinhännän vetojuttu?
Se, ku siälä yhres iltamas tuli kesken kaiken sellaane ohjelmanumero,
jotta kaks miästä etupenkillä rupes vethön kissinhäntää justhin ku
lavalta lausuthin rumia jotta pritaji.
Ja koko ohjelma meni penkin ala ja arvoosa juhlayleesö jakaantuu kahtia
sen mukhan, kuk’ oli Alavurelta, kuka Kuurtanehelta.
Toinen vetäjistä oli Taavetti Kuurtanehelta, joka voitti, ja toista
sanottihin Koljaatiksi Kontoperästä. Ja se hävis. Ja iltama onnistuu
erinomaasesti.
Mutta Kontoperääsiä sapetti niin se häviönsä, jotta haastoovat
Taavetin käräjihin vastaamha, jotta s’oli muka tehny vääryyttä siinä
kissinhännän veros.
Ja faltesmanniki oli saatu väärän asian pualelle. Koljaatti oli
ruvennu kronklaamhan ja sanomhan, jotta kissinhänt’ oli muka ollu
täynnä viinaa. Ja sitä varte sekaantuu faltesmanniki asiahan ja tämmäs
Taavetin oikee lain eres seliittämhän sitä asiaa, kuinka se oli.
Ja niin seisoo Taavetti ja Koljaatti lakituvas vastatusten ja keskellä
istuu tuamari ja kriivari ja Kontoperääset oli toisella pualella ja
Kuurtanelaaset toisella.
Sitte luki faltesmanni kirkkahalla äänellä protakollat siitä
kissinhännänverosta. Muttei se kauas keriinny, ku lautamiähiä rupes nii
naurattamhan, jotta aivan vatta nytkyy ja vesi silmistä juaksi. Toiset
huutivat oikohonsa ja se lihava lautamiäs ei saanu huuretuksikaa. Se
vain ähkyy ja pyhkii silmiänsä ja hoki jotta:
— Oi joi ja voi voi — —
Ja tuamari nauroo, jotta s’oli aiva kipparas ja mones vääräs ku
parakraafin-merkki ainaki.
Mutta Taavetti ja Koljaatti seisoovat tyrniää niinku lain eres pitääki.
Ja faltesmanni kantoo kovasti päälle ja förklaaras.
Tuamari kysyy sitte jotta:
— Mikä se oli se kissinhäntä, jota te verittä niin lujaa?
Ja Koljaatti sanoo jotta:
—S’oli viinapottu.
— S’oon vales! — kiljaasi Taavetti. — S’ei ollu mikää viinapottu, kun
oli tavallinen kaljapottu.
— Jaa jaa — väitti Koljaatti — mutta siin’oli viinaa.
— Mistä sä sen tiärät? — kiljuu Taavetti — kun et kerran pottua
saanukkaa, vaikka kinnasit kiäli pitkällä.
— Joo joo, mutta sisäll’oli viinaa — änkkäs vain Koljaatti.
— Eipäs ollu!
— Olipas!
— Eipäs ollu!
— Millä vastaaja voi toristaa, jotta pullos ei ollu viinaa? — kysyy
tuamari.
— Kyllähän mä sen tiärän! — sanoo Taavetti. — Kuin mä maistoon!
— Vai niin! — sanoo tuamari.
— Joo herra tuamari ja korkia oikeus, mutta kuinkas tämä Koljaatti
voii toristaa, jotta potus oli viinaa, kun ei se saanu maistaakkaa?
— Jaa — sanoo herra tuamari. — Kyllä tuata nuan se niin on, jotta mistä
se sen tiätää, kun ei se kerran maistanukkaan.
— No sitähän mäki! — sanoo Taavetti ja samoon tykkäsivät lautamiähekki.
— Mutt’olis pitäny antaa Koljaatinkin maistaa! — tuumas sitte tuamari.
— Niin seki olis tiänny, mitä s’oli.
— Ei passannu, kattokaas herra tuamari, ei se passannu antaa sen
maistaa — seliitti Taavetti.
Käskettihin sitte toristajat sisälle ja niit’oli aika trusa, mutta
kukaan ei tohtinu ottaa oikee valansa päälle, mitä potus oli ollu, kun
kukaan ei ollu saanu maistaa. Taavetti yksin oli juanu koko potun, eikä
antanu toisten haistaakkaa. Niin että jääviä n’oli kaikki muut siitä
asiasta puhumahan.
— Ja kaljaa s’oli — vakuutti Taavetti. — Ja hyvää kaljaa oliki!
Mutta faltesmanni ja Koljaatti vain kyräs jotta:
— Viinaa s’oli, vaikkei sitä saa toristetuksi sen päälle, kun se sen
joi.