Oottako kuulla mitä varte kaks sarankilon äijää pisti falssiksi
menhellä viikolla yhres pikkuuses köökis että lavittat poukkooli?
Se oli sillä lailla, jotta toinen oli isännööttijä ja toinen muutoon
friski hyyrylääne.
Siltä hyyrylääselt’ oli unohtunu hyyry maksamata. Se muisti sen vasta
ku poliisi tuli ja tämmäs raastupahan.
Hyyrylääne meni heti isännööttijän puheelle massi kouras ja sanoo jotta:
— Kun mä en oo yhtää hoksannu, jotta täs olis ollu hyyrynmaksupäivä.
Kersat ovat repinehet almanakan, eik’oo tullu uutta ostetuksi, mutta
täs ny on hyyry.
— No eihän sen ny niin kiirusta olsi, mutta ku isäntä maalta kirjootti,
jotta mun pitää passata päälle, jos onnistaas niin, että jokin
hyyrylääne ei muistaasi prikullensa hyyryä maksaa, niin pitää heti
antaa tämmi. Ja mikäs mun auttoo.
— Niinhän s’oon. Pitäköhö kuki viraastansa vaarin. Täs on ny rahat.
Maksettava se hyyry kumminkin on tältäki kuulta, vaikka tämmi tuliki.
Mutta antakaa kuitti.
— Tiätysti kuitti, sehä on selvää! Oli se ny ilkiää kun teirän pitää
muuttaa — sanoo isännööttijä ja kirjootti kuitin.
— Onhan se! — tuumas hyyrylääne.
Ja hyvin sovittihi. Juathin kaffikki sen päälle.
Mutta seuraavana päivänä pistivät isännööttijä ja hyyrylääne oikee
harthasti falssiksi. Ja puristelivat toisiansa rinnasta, ku ainaki
rakastunehet pruukaavat.
Isännööttijä kun oli saanu lakimiäheltä tiätää, jotta tämmi oli menny
förpiihin, ku hyyrylääsell’ oli ny kuitti maksetusta hyyrystä.
Silloo meni kavaluuren pahahenki isännööttijähä. Se juaksi hyyrylääsen
tyä ja sanoo jotta:
— Annas ku mä vähä katton sitä kuittia. Siihe tuli vissihi trykkifeili.
Hyyrylääne otti kuitin ja syynäs sitä tarkasti joka pualelta.
— Ei täs mitää vikaa oo — sanoo hyyrylääne.
— Näytäs mullekki — sanoo se kavala kettu, ja meinas napata kuitin,
muttei saanu.
Ja sitte ne papat panivat falssiksi, pyärehtelevät kun fiäteriillä vai,
kauan ja hartahasti.
Kuitti jäi hyyrylääselle. Ja hyyryläänen jäi taloohi.
— Nuan sitä viälä vanhoolla päivillä pappa tanssia taitaa — kehasteli
hyyrylääne mukuloollensa.