Taas viulut kutsuen karkelohon
yötummaa tahtia toistaa.
Sävel valssin niin outo ja hehkuva on
kuin etelän henkäys tuntematon,
ja lamput riutuen loistaa.
Minut voimaton huumaus valloittaa,
en kättä voi tanssihin antaa —!
Yön mustille siiville sieluni saa.
Pois kauas vuorten ja metsien taa
mua keinuvat aallot kantaa.
Jo äänet ja askelet ympäri mun
unen laulavan helmahan hukkuu!
Yli karkelon kuuntelen ääntäsi sun.
Yli yön, yli maailman unhotetun
minun sieluni luoksesi nukkuu.