Ensi lumet! Kuinka luo ne
kylmän hohteen yli maan!
Kuinka suuri kuolinhuone
suven toivon sulkeekaan!
Kaikk' on uutta. Samaa untaan
sydän yksin unelmoi,
unho kaikkeen valaa luntaan,
murhe vain ei mennä voi.
Syttyy suuret, heljät valot
tummain metsäin äärihin,
puhteen pitoon mökit, talot
vaipuvat kuin ennenkin.
Valot vain ei myöhään, varhain
syty sieluun kulkijan,
ken käy eespäin, kautta harhain,
halki aavan maailman.
Kuule, ääni ensi tiukuin
kaikuu illan hämärään!
Reki nopsaan ohi liukuin
jättää miehen miettimään:
kaukaa tieni tulla taitaa,
kauemmas se vielä vie,
kosk' en tunne pellon aitaa,
kosk' on outo kotiin tie.