Pois ulapoille, pois! Sa olet vapaa,
niin kerskaa perintösi tuhlaajat,
ei enää Sua sorron miekka tapaa,
kun itses suurempihin uskallat!
Mut Sielu, joka epätoivon yöstä
vain yksinään voi voiton lunastaa,
ei kaikkein pienten huudoista ja työstä
Sua tunne, ei, Sua kallist' Uinujaa!
Sun havahduttaa vain se, ken voi vuottaa
vain tietäjä, ken heimon sielun luo,
ken siihen, mitä hiljaa kylvi, luottaa,
ja mitä vuosisatain kasvu tuo.
Sa olit neito aamun punertuvan,
jok' arastellen syömen unelmaa
vait hämärässä pyhäpuhtaan tuvan
sai toisen lasta lepoon liekuttaa,
tai impi illan — koivuin suhinalle
ja vetten apeutehen auenneen —!
Niin avaa unesi jo maailmalle
ja astu kansakuntain perheeseen!
Niin uskollisna tunteellesi hohdat
Sa yli intohimon itsekkään
ja lailla itse luonnon rauhan johdat
meit' yhä Iäisemmän ikävään.
Sa olet tulisielu nuorukaisen,
jok' on kuin talvi tyyni, hiljainen —
nyt katkeruuden mustan, uhmaavaisen
luot kirkkaaks alttiuden onnehen
ja vihdoin tunnet kesken murheen, harmin
Sa neros kirpoavan kahleistaan!
Oi Yksinäinen! Rauhasi on varmin,
mut aikas astua on toimintaan!
Nyt kantain koko ihmiskunnan surun
Sa suureks oman kohtalosi luot
ja keskeen ilon ilkkuvaisen turun
elämän tuskan, ihanuuden tuot.
Oi Synnyinmaa! Sai vaivaas Golgatalla
yösynkkä vuosituhat todistaa,
mut valtain herjaavaisen piinan alla
Sa kannoit iäisyyden unelmaa.
On aika tullut pääsinpäivääs nousta,
katoovain toivojemme Messias,
Sa jännitä jo valkeuden jousta,
suus hengellä Sa tapa pilkkaajas!
Suo kuuma sydänveri kaipuullemme
ja teon voima voimastasi myös,
suo osa ihmisyyden omaksemme
ja ikuisuutta varten vaadi työs!