»Mun poikani, vuossata taasen
on vaipunut unhohon,
kädenlyöntihin nuorekkaasen
niin rakas vastata on.
Taas istumme yhdessä pöytään,
ja juttu luistamaan!
Kai köykäiseksi löytään,
mitä teistä on tullutkaan.»
Ja Lentävä Hollantilainen
näin haastoi pojilleen,
ja partansa hopeainen
se tutisi harvakseen.
Oli Uudenvuodenyönä
hän laskenut satamaan,
unet vuossadan vaahtovyönä
kun raukeni nukkumaan.
»Isä», virkkoi veljistä toinen,
mihin pyrkinyt matkall' oon,
avomielin sen kertoa voinen,
isä huoleti kuunnelkoon!
Ylös vain uni rintani nuoren
on maaliin tähdännyt,
kuin rinteeltä siintävän vuoren
näen maita ja meriä nyt.
Ovat kaukana lapsuuskunnaat,
nyt harva mun tuntee vain,
minä maksoin kallihit lunnaat,
mut määrän ma nähdä sain.
Pois kohtalon painon alta,
yli tuskan synkeän
yhä kutsuvi kaipuun valta
mua huipuille elämän!»
Niin ihmeen ääneti kuullut
oli veli veljeään,
ett' ois hänet kateeksi luullut,
mut lausui hän mietteissään:
»Ah, isäni, valta ja maine,
mitä niiltä sieluni saa,
jos musta, pohjaton laine
minut kuitenkin upottaa!
Ei huipuille siintäville,
vaan vuoren uumeniin
ylin kutsumus kaikuu sille,
ken usko ei valheisiin.
Kaikk' armotta, ansiotta
jää edessä kuoleman,
ah, kärsimys yksin totta
on ajasta aikahan!»
Mut Lentävä Hollantilainen
niin kauas katsoi vaan,
ja parta hopeainen
hänen tutisi puhuessaan,
ja vavahti karhea ääni:
»Ah, milloin tullut on
se hetki, kun vanhan pääni
saan laskea lepohon?
Te merelle lähtekäätte
nää jättäen kotoiset maat,
niin turhiksi kerran näätte
kaikk' unelmat nuorekkaat.
Yö pimeä yllä, ja alla
vedet valtavat vaahdossaan,
eikä tähteä taivahalla,
joka johtaisi satamaan.
Minä muistelen honkatupaa
salon helmassa sinisen,
elon rauhan ja suojan se lupaa,
jos vielä löytäis sen!
Mut ei, niin turha ja pieni
on elämä sielläkin,
meren tuulet vie minun tieni
yhä uusiin tyrskyihin.
Ah, rauhaa ja voimia antaa
se tunne ainoastaan:
meri ääretön meitä kantaa
kuin äiti lapsiaan.
Me lapset keinumme yksin
vain tähdestä tähtehen
yhä iäisin ihmetyksin
ja iäti kaivaten.»