«Sinä odotat erästä toista«, sanoi Klaus suruisesti hymyillen,
nähdessään Marian silmäyksiä. «Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi
puhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa
ollut. -- Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista«.
Maria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin.
«Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on
ilmaantunut«, sanoi Klaus hiljaisella äänellä. «Sinä tiedät, Maria,
mitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne
tukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan
kysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä,
koska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi
olla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?«
Kyyneleet valuivat alas Marian poskilta: «Jos Johannes minulle antaa
kevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen« -- vastasi hän.
«Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät«, sanoi
Klaus huoaten. «Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!«
Ovi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään.
«Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on
unhotettu. -- Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa«. Ja Johannes
syleili hellästi lapsuutensa morsianta.
Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan
epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama
nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa?