Miten istuu hän?
Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät
tirkistelevät ylöspäin.
Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. -- Mutta silmäile
hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? --
Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki
herättää naisen. -- Onko hän nukkunut? -- Ei.
Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa
syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut... Hänen silmänsä iskevät
tulta.
«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi,
vielä -- -- mutta _vielä_ et ijäksi«.
Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, -- vaan epäilyksen.
Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat
sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen
sanovan.
Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli
luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän
havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se
epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. --
--
Katri oli saanut Kyöstin kokonaan puolelleen. Hän oli saanut Kyöstin
niin kauvas pahuuden tiellä, ettei hän enää pelännyt hänen palaavan. Nyt
oli Katri valmis kostoonsa ryhtymään.
Hän tuli Turkuun.
Hän haki kreiviä. Hän olisi ollut valmis maailman ääriin saakka
kulkemaan tavatakseen häntä.
Silloin tuli Turkuun juuri se, jota hän odotti. Katri näki hänen ensi
kerran lankeemuksensa jälkeen, kun kreivi majuri --sen pitoihin meni.
Hän kirjoitti silloin kirjeen, jolla oli määrä herättää hirmua
kreivissä. Kyösti kuljetti kirjeen sille, jolle se oli tuleva. Kyöstillä
oli käsky, kun näki kreivin majurin luo poikkeevan, talon edessä
odottaa, kunnes tämä sieltä palaisi. Vaan Kyösti ei huomannut kreivin
lähtöä eikä Katrin, joka innossaan seuraten kreiviä ei muistanut
apumiestään. Kahden kulkivat he siis, pettäjä tosin sillä mielellä, mikä
kirjeellä oli ollut määrä herättää, mutta samassa vihan kuohuvalla
tunnolla, ja petetty seurasi häntä.
Lähellä mökkiä, minkä Katri oli asunnokseen ottanut, asui kreivi
talossa, minkä rakennukset yhdistyivät tuon äsken mainitun porvarin
taloon. Katri samosi kreivin jälkeen, kun kreivi astui kamariinsa. Ja
kun kreivi heittäysi sohvalleen, kuuli hän Katrin kimeän äänen:
«Tunteeko kreivi G. vielä minua?«
Kreivi hypähti ylös. Hän oli pelästynyt.
«Lapsensa surmaajan kanssa ei ole minulla mitään tekemistä«, sanoi hän
kiireesti, kiivaasti, kolkosti. --
Tuollaista vastaanottoa ei ollut Katri odottanut. Hänen huulensa menivät
sinisiksi. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Hän tunsi
kuuman tulen polttavan rinnassaan. Hän kuuli itseänsä ensi kerran
mainittavan lapsensa surmaajaksi. Kreivi silmäili häntä kolkosti. Se oli
Katrista kuin olisi hän seisonut tuomarin edessä.
Asema oli muuttunut.
Katri ei voinut kärsiä kreivin katsetta; hän kiirehti pois; hän juoksi
majaansa, ja siellä kohtasi häntä se tuska, joka olisi saanut hänen
lopettamaan vaivaloisen elämänsä, ellei himmeä käsitys siitä, että monen
vuoden vaivat silloin olisivat olleet turhat, olisi estänyt häntä.
Katri oli alkanut kostonsa; vaan tästä ei hänellä iloa ollut. Hän ei
saanut nähdä, miten hän juuri pakenemisellaan kreivin tyköä oli kreivin
nukkuvan omantunnon herättänyt paatumuksen unesta. Hän ei tiennyt, että
kreivissäkin rikoksensa julmuus tuli ilmi, nyt kun hän näki, mitä hänen
muutamat sanansa Katrissa olivat vaikuttaneet. -- Mutta ei antanut
kukaan Katrille sitä iloista sanomaa, että kreivi vääntelihe ja
kääntelihe vuoteellaan, koettaen unen helmaan nukuttaa kipeät tunteensa.
Ei ollut Katrille suotu tietää, että kreivi, kun keskiyön hetki oli
tullut, juuri näki hänen kuvansa, näki miten hän, Katri, vaalein
kasvoin, tuulessa liehuvin hiuksin rannalla seisoi ja lapsensa Aurajoen
aaltoihin upotti. -- Ei ollut sitä suotu Katrille tietää. Molempain oli
suotu kärsiä toisestaan tietämättä. --
Uuden päivän koitteessa nousivat he molemmat.