Kolme vuotta ennen tuota hirmuista hallaa, jolloin ensin tapasimme
Metsämaassa Johanneksen, on Katri syntynyt. Hänen isänsä oli pappi.
Mutta hän jätti nuoren tyttärensä, hän kuoli, ja äitinsä kanssa eli
Katri ensi vuotensa suurimmassa köyhyydessä. Kristillinen talonpoika oli
luoksensa ottanut nääntyväisen perheen, jota tosin muutkin, semminkin
papit auttivat. Mutta onni ja menestys ei näyttänyt seuraavan tätä
perhettä. Äiti kuoli murheesensa, ja kolmivuotisena seisoi Katri yksin
maailmassa -- taluttajatta, sukulaisitta. Kovana hallavuonna jäi tuon
kristillisen talonpojan pellot tyhjille, ja hänen lastensa seassa, jotka
leipää huusivat, oli vieras tyttö -- oli Katri. Emäntä kirosi orpoa ja
tahtoi ajaa hänet maantielle, vaan isäntä piti hänet luonansa niin kauan
kuin voi. Mutta ennen vuoden loppua ei ollut isännällä itsellä mitään.
Hän kulki ympäri Katrin kanssa, saadakseen hänelle paikkaa, vaan kauan
meni hänen kokeensa turhaan. Silloin kun hän jo itse melkein epäili, sai
hän äidin Katrille seurakunnan pastorin kautta, joka, vietyään nuoren
tytön Turkuun, luuli tehneensä virka-velivainaan tähden kaikki, mitä
kristitty voi.
Katri tuli Turkuun. Eräs leskirouva oli hänen ottanut, luvaten orpoa
kasvattaa omana tyttärenään. Hän piti lupauksensa. Vaan jo kuuden vuoden
kuluttua seisoi yhdeksänvuotinen Katri taasen holhoojatta maailmassa.
Pastori oli unhottanut hänen, rouvan perilliset eivät tahtoneet tietää
hänestä, ja silloin oli Katri onnellinen, kuu erään leipurin luona sai
asiatytön ammatin. -- Ei tiennyt Katri silloin vielä, ei tiennyt Katri
raukka ennen kuin se oli myöhään, mikä tämän armahtavaisuuden leipurissa
vaikutti. -- Ei tiennyt Katri, että tuon teki hänen kauneutensa, joka
päivä päivältä yhä eneni.
Isäänsä ei ollut Katri koskaan nähnyt; äitiään hän tuskin muisti; mutta
himmeästi lensi väliin hänen mieleensä se aika, jona hän oli
talonpoikaisessa talossa elänyt. Vaan siunaten puheli nuori tyttö aina
rouvasta, joka hänelle oli ollut hellä äiti.
Aika kului. Katri ihastutti kauneudellaan ihmisiä, ja moni nuori herra
kävi teeskenneltyä asiaa leipurilla, kun oli Katri ehtinyt
viidenteentoista vuoteensa. -- Vaan Katri, joka elämänsä kovassa
koulussa oli runsaan läksyn lukenut, kohteli heitä, niinkuin muitakin,
kylmästi. Hänen sydämensä oli jo elämänsä aamuna saanut päällensä sen
jääriitteen, joka tosin kerran suli -- kun ei enää auringon säteet
voineet sydäntä lämmittää. --
Katri luuli itseänsä väkeväksi ja -- niinkuin useimmiten silloin aina
käy, kun ei nainen hae väkevyyttä juuri viattomuudestaan -- hän lankesi.
Toinen, enemmän koeteltu kuin Katri, olisi myös langennut. -- Katri ei
ollut viekas, päinvastoin itse rehellisyys. Hän ei osannut aavistaa
petosta tuossa kauniissa, kiiltävässä sotaherrassa, joka ensin niin
kylmästi kohteli häntä, että hän suuttui, mutta joka sittemmin aikaa
voittaen leppyi ja vihdoin ujosti tarjosi Katrille vähäisiä lahjoja. Kun
Katri ensimäisen näistä otti vastaan, näki hän unessaan isänsä, joka
kyynelsilmin viittasi lahjaan ja sanoi rukoillen: «Polta se!« Vaan kun
Katri aamulla heräsi, huusi hän innossaan: «Isä, sinä et tunne
rakastettuani!« Katri tunnusti jo silloin itselleen, mitä hän vähän ajan
takaa punaposkisena tunnusti sotaherralle. Tämä -- kreivi G. -- oli
voittanut voiton, viattoman sydämen.
Kun Katri pian huomasi, mitä hän ei ensimältä tahtonut uskoa -- että hän
oli petetty -- kun leipurin kisällit, jotka kaikki, mutta turhaan,
olivat Katria suosineet, pilkaten kutsuivat häntä kreivinnaksi, silloin
tapahtui Katrissa suuri muutos. Hän vaaleni, niinkuin kukka, joka
huonelämpimään tottuneena heitetään ulos kylmään; hän itki, vaikka hän
ei kyyneliään kenellekään näyttänyt, ja hänen sydämessään rupesi nyt
ensimäiset kostontunteet nousemaan. -- Kun hän sittemmin havaitsi, minne
hänen luottamuksensa kreiviin oli hänen saattanut, oli hänellä elämänsä
maali maan päällä tiedossa. -- Ja kun hän kaikki ihmistunteet kuolettaen
eräänä pimeänä yönä heitti äsken syntyneen nuoren lapsensa Aurajoen
laineisin, oli hänen elämänsä ovi hänen takanansa isketty kiini. -- Hän
eli tosin vielä, mutta hänen elämänsä tarkoitus oli yksin kosto, kosto!
Se häpeä, joka häntä oli kohdannut, jota hän oli hyvin osannut salata,
oli saanut ensimäisen ja samalla hirmuisimman rikoksen matkaan. Se rikos
ei näkynyt häntä rasittavan; hän eli niinkuin ennenkin leipurin luona.
Hän nauroi, hän puhui, mutta helvettiä kantoi hän sydämessään.
Miten kostaa? Se kysymys oli aina Katrin mielessä. Miten saada kreivi
siihen vaivaan, johon hän itse oli joutunut?
Katri tapasi auttajan jonkun aikaa sen jälkeen, kun Johannes oli
kadonnut, kun kosto oli jo hänen sydämessään vallan saanut. Katri tapasi
Kyöstin. Miten he tutuiksi tulivat, ei tässä tarvinne kertoa. Jonstonin
Tiinan luona, jonne Kyösti, kun Kärmälä hänen ensikerran petti, oli
tullut hakeakseen Turussa työtä, tapahtui tuo ensi tuttavuus. Turussa
lisäytyi se, Kyöstin siellä palvellessa. Vaan Kärmälän isäntä kutsui
luoksensa taasen Kyöstin, luvaten hänelle runsaan voiton, jos hän vaan
vääpelin surmaisi. Silloin unhotti Kyösti, jota Kärmälä viekkailla
sanoilla osasi houkutella, entiset vääryydet ja meni Kärmälään. Kun
hänen voittonsa taasen tyhjään raukesi ja Kyösti tuli yleisön mielessä
kanteen alaiseksi, vaikka todistajain puutteessa häntä ei voitu kiini
panna, ajoi Kärmälä hänen pois «kotorauhan tähden, vaikka syyttömäksi
Kyöstin tiesi«. Kyösti tuli nyt takaisin Turkuun ja sai palveluspaikan
saman raatimiehen luona, jota Katri nyt palveli. --
Vaan Kyöstin mieli ei enää työhön vienyt. -- Hän ajettiin syksyllä pois
palveluspaikastaan varkauden tähden. Nyt kun Kärmälän «kävi sääliksi«
vanhaa palkollistaan, jotta otti Kyöstin uudestaan kirjoihinsa, lupasi
hän hänelle suuria antimia, jos kerta vielä ottaisi koettaakseen saada
hengiltä vääpeli. -- Kyösti nyt ei tosin suuresti uskonut Kärmälää,
mutta paikan puutteessa suostui hän kumminkin kauppaan, ja kun hän
Kärmälään muutti, seurasi Katri -- Kyöstin vaimona. -- Jouluaamuna lähti
Kyösti täyttämään surmalupaustaan, ja Katri seurasi häntä. Vaan tämä
retki sai Kyöstin rautoihin. Vuoden kuluttua pääsi hän irti, ja nyt oli
hänen kostonsa kääntynyt Kärmälään. Tekisimme Kyöstille väärin, ellemme
sanoisi tässä, että hän ei itsestään olisi kolmatta kertaa seurannut
Kärmälän kutsumusta, ellei Katri olisi häntä siihen kehoittanut. Katri
tarvitsi Kyöstiä ja teki kaikki mitä voi, yllyttääkseen hänessä toimeen
kaikki ne pahat henget, jotka jo Kyöstissä olivat saaneet suuren vallan.
-- He antausivat nyt kulkusalle. Kyösti teki työtä missä milloinkin,
mistä milloinkin varasti hän. Katri oli häntä kaikissa auttamassa. --
Katri ei kaikella tällä tahtonut muuta, kuin saada Kyösti aivotun julman
rikoksen alaiseksi. Katri oli surmannut lapsensa, jota tekoa ei kukaan
osannut aavistaakaan, Kyöstin piti surmaaman vääpeli tahi Kärmälä --
sama Katrille, kumpi niistä saisi murhaajan nimen Kyöstille. Kerran
surman tehtyään ei saattaisi Kyösti kieltää apuansa Katrilta kreiviä
vastaan. Syvä, pirullinen ajatus! Mutta Katri antoi kaikki alttiiksi,
saadakseen nähdä pettäjänsä onnettomuuden. -- He hakivat Kärmälän
likeisyydessä tuntemattoman asuntopaikan; he löysivät semmoisen
penikulman päässä Kärmälästä. He löysivät semmoisen Lemmon saarella. --
Kärmälä tiesi heistä, että he valvoivat, että heillä oli paha mielessä.
-- Hän pelkäsi sitä enemmän, kun hän tiellä oli nähnyt Katrin ja
Kyöstin, joka yllytettynä kohotti varastetun pyssyn häntä vastaan ja
ampui -- vaikka Katrin mielipahaksi ei osannut.
Tämä työ oli tehty samana päivänä, jona nämä onnettomat näemme Lemmon
saarella. He nukkuvat nyt. Huomenna miettivät he uusia.
Vaan sinä, lukiani, olet ehkä hämmästyen lukenut näitä katkelmia
väärälle tielle joutuneiden ihmisten elämäkerrasta. Saattaako semmoista
ihmistä, kuin Katri on, löytyä maailmassa? Saattaa, sen pahemmin. Hänen
elämänsä voisi yksikseen antaa ainetta julmimpaan hirmujuttuun, mitä
olla saattanee. Kahdeksan vuoden kuluessa on hän muuttunut semmoiseksi,
kuin hän nyt on. Minä olen kertonut muutamia ulkonaisia tapauksia hänen
elämästään. Hänen sydämensä oli se ahjo, jossa hänen työnsä mietteet
syttyivät; se ahjo -- ennen puhtauden -- oli nyt muuttunut pirujen
pesäksi. -- Minä olen koettanut saada nämä hänen julmat elämänsä
tapaukset supistetuiksi niin kokoon kuin olen voinut, jotta tulisi ilmi
vaan se, miten hän voi tehdä ne työt, joita hän mielessänsä kostona
pitää, omaa turhaan kulunutta elämäänsä vastaavana. --
Ja nyt, kun Lemmon luolan salaisista pimeyksistä olen vähäisen väreen
antanut tulla päivänvaloon -- käy vielä nukkuvaisen naisen luo ja näe,
mitä hän unessa näkee! Hän lentää mustana lintuna yli maailman.
Kaikilta, joita hän tapaa, kysyy hän: «Oletteko kreiviä nähneet? Hän on
käsistäni kadonnut! Minun kostoni ase on kohta terävä; nyt minä
tahtoisin tietää, missä kostoni esine on?« -- Ja taasen muuttuu hänen
unensa. Hän näkee surmatun lapsensa, joka häntä vastaan nostaa pienet
kätensä, mutta joka hirmustuneena kääntyy pois, kun äiti tahtoo häntä
syliinsä ottaa ja rintaansa vastaan painaa. Silloin kiristää Katri
hampaitaan ja huutaa: «Kohta, kohta saan minä sinua syleillä! Minä
tahdon nyt ruveta hakemaan sitä, joka sinun surmasi. Minä en ole
surmaajasi, vaikka minun käteni surman teki«.
* * * * *
Kun he aamulla heräsivät, istuivat he kauan sanaa toisilleen sanomatta.
Kyösti oli alakuloinen, ja Katri katseli tirkistellen eteensä.
«No, mitä nyt on tehtävänä? Sano sinä, joka aina olet nerokas uusia
keksimään! Minä kadun, etten seurannut Aapon pyyntöä, kun hän Sakarin
merelle lähdettyä vaati minua Raisolaan. -- Mutta jos vielä menisin
sinne?...«
«Ja antaisit Kärmälän nauraa takanasi!« huusi Katri ikäänkuin unesta
heräten. «Silloin minä menisin Kärmälään piiaksi, saadakseni kuulla,
miten hän kiroo sitä miestä, joka uskalsi syyttää häntä osallisuudesta
surmayritykseen --«.
«Et, perhana vie, menekään! Et! Kärmälälle tahdon ensin kostaa ja...«.
«Sitten autat sinä minua! Sinä tiedät, että minä pidän sanani. -- Sinä
et enää Leenaa kaipaa«.
Puhua Kyöstille Leenasta oli sytyttää vihan vimma hänessä. -- «Ei, miten
kanssani käykin, juhannusta ei Kärmälä näe!« --
«Sinä kysyit, mitä nyt on tehtävänä? Ensiksi syödä, sitte ... sitte
lähdetään Turkuun«.
«Mitä sinne? Hyvä sinun on sanoa: _lähdetään_, kun vaan olisi maantie
minulle niinkuin muille. Voisin pian päästä kruununkyydillä Turkuun.
Sinä tiedät, että Kärmälä tekee mitä voi, saadaksensa minut kiini«.
«Niin kyllä, vaan mistä hän sinua syyttää, missä ovat todistajat? --«
Kyösti mumisi itsekseen, vaan hän oli oppinut luottamaan Katriin.
Tunnin kuluttua lykättiin vene luolasta järvelle.
Tunnin kuluttua oli Lemmon saari autio. Ihmisten jälkiä ei siellä
näkynyt. --