Hän kertoi tuon sanan kovemmalla äänellä, vaan hän ei vastausta saanut.
Hän meni sisälle.
Keskellä lattiaa makasi Maria, veden ja lasipalasien keskellä. Hänen
otsassansa oli haava, josta juoksi verta.
Ei epäilemistä enää.
Maria oli kovassa ilmassa pyörtynyt, kaatunut ja tuoliin otsansa lyönyt.
Sanaa sanomatta, varovasti otti Klaus rakastetun syliinsä ja kantoi
hänet saliin. --
Tunsiko, tiesikö Klaus, että hän toisen omaa kantoi?
* * * * *
Juhannuspäivän yö oli Harmaalassa kamala. Aina aamupuoleen saakka piti
ukkonen pilvissä valtaansa, ja kun se vihdoin lakkasi, kun aurinko
seuraavana aamuna taasen kirkkaana loisti, se ei ketään Harmaalan
herrasväestä herättänyt. Marian vuoteen vieressä löysi se kaikki
kokoontuneena. Vanha parooni itki kuin lapsi. Parooni Klaus istui
liikkumatta vaaleana tuolillaan. Naisväki hautoi kylmillä kääreillä
Marian otsaa.
Maria makasi yhä vaan tainnuksissa.
Heti oli lähetetty Turusta lääkäriä noutamaan. Vanha parooni pelkäsi
majurin nuhteita, joihin tällä ehkä olikin syitä. Hän kirosi itsekseen
tyhmyyttänsä, kun hän Harmaalaan Marian kutsui. Hän, ukkoparka, piti
naisia yhtä hellästi kuin miehiä kovasti ja miekkaa lujasti.
Salassa ei enää ollut keneltäkään, mikä tauti Mariaa vaivasi. Kamarissa,
missä Maria makasi, oli uunin edessä paperipalasia. Ne olivat kuuluneet
yhteen, ja eheänä oli paperi ollut kirje Johannekselta paroonille.
Kirje oli ollut tällainen:
«Herra parooni! Erityisten syitten tähden, joita en tässä voi kertoa,
täytyy minun suullisia jäähyväisiä sanomatta lähteä. Minä kiitän teitä
niistä päivistä, joita tykönänne olen viettänyt. Johannes«.
Tuo kirje oli ollut Johanneksen kamarin pöydällä. Paroonille oli se jo
yöllä annettu. Kirjeen luettuaan repi parooni sen palasiksi. --
«Sinä lemmon tuoma olet syypää minun onnettomuuteeni!« oli silloin
parooni huutanut.
«Kuka olisi uskonut, että Maria rakasti Johannesta?« ihmetteli ukko, ja
Klaus sitä kuullessaan meni yhä vaaleammaksi.
Puolessa oli jo päivä. Jo pelättiin Marian kuolevan. Hän makasi yhä
liikkumatta, vaaleana. Hänen sydämensä tykytys tuntui, mutta aina
hiljemmin. Klaus nousi usein tuoliltaan ja lähestyi häntä. Maria oli
tuossa kuolemaisillaan, vaaleudessaan vielä kauniimpi kuin terveenä,
nauravana. Hänen otsallansa lepäsi ylevyys; hänen huulensa olivat
jääneet hymyyn, kun hän oli tainnuksiin mennyt. Kuolema tässä ei
näyttänyt ensinkään kauhistavalle.
«Hän kuolee, Jumala, hän kuolee!« änkytti parooni, väännellen käsiään.
«Sanokaa, Jumalan tähden, mitä sanon minä majurille, kun hän lastansa
minulta vaatii?«
«Hän elää, hän liikkuu!« sanoi Klaus, joka ei silmäyksiään ollut
Mariasta eroittanut.
«Hän elää!« huusi vanha parooni ja lähestyi vuodetta. «Hän elää, niinkö
sanoit? Ei ei, hän makaa miten on maannut!« --
Klaus ei vastannut. Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin
olisivat sanoneet jotakin.
Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti
hän: «Maria!«
Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä.
Hänen sydämensä alkoi tykyttää kovemmasti, hänen poskiltaan katosi tuo
peloittava kuoleman vaaleus; henki, joka lähdössään oli ollut, palasi
jälleen, ja vähän ajan kuluttua avasi hän silmänsä.
Vanha parooni hyppäsi kohoksi ilosta. «Hän elää, hän elää! Jumalalle
kiitos, hän elää!«