Muutamia vähäpätöisiä seikkoja.
Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja.
Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä
silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli
korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen.
Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet
kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren
kaupungin näkeminen hänessä vaikutti.
«Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää
saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi
poika kohta:
»Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«.
Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut
valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli
hän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan,
kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin,
ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi
Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt.
Kun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei
voinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja
äiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän
ei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän
vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes
raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, -- hän ei
kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan,
mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema
pysyi kauvan Johanneksen mielessä.
Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä
metsästä. Maa oli paljas.
Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi.
Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että
köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden
todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun
hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän
päättänyt lähteä -- hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo
pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää
hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä
olisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei
uskonut papin sanoja -- tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin
olevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen
talonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt.
Suomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja
Jaakko sai papinkirjan.
Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin
ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle
jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja
Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään.
Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa.
Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin
tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän
väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja
koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli,
kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen.
Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään
sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias
tytär elossa.
Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti
hän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan
ystävyyteen, vielä samana iltana.
Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi
kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka
tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle.
Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla
kummastellen mitä näki.
Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän
uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen
mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut
aavistaa koko maailmassa löytyvän.
Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän
iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri
vaatemytty mukanaan. -- Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta,
johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty
kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä
tuskin ovesta tultuaan sanoi hän:
«Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?«
«Osaan«, vastasi poika iloisesti.
«No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri --selle, joka asuu vastapäätä
kirjakauppaa. Kysy vaan majuri --sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!«
Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri --s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli
jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen
pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo
vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan
oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli
saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen
lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden.
Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä
keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja
nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin
tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta.
Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman
tyttöä?
Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään.
«Oletteko te majuri --s?« kysyi hän.
«Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon
hän sodassa oli tottunut.
«Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne;
maksun tulee hän itse noutamaan«.
«Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene...«
Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas
isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa
mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«.
Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian
kamariin Marian sivulla.
«Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli
äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?«
Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä.
«Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria.
«Ei! -- -- O--on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja
puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«.
«Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä
tämän!» -- Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään
arvoinen enää.
«Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«,
sanoi Johannes huoaten.
»Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria.
«Porsas«, vastasi Johannes.
«Hyi, kuinka ruma nimi!«
«Mutta kun se oli porsas...«
«Mutta ei porsas ole nukke«.
«Eikö se ole nukke, jolla leikimme?«
»Ei, tämä ... tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole,
saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja -- ja sitte saat sinä
kätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa,
kun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua -- --. Ja
sitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«.
Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit,
Maria?«
«Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta ... mikä sinun nimesi
on?«
«Johannes!«
«Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«.
«Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut
kaunista poikaa.
«Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes.
Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes
itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella
köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat
sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois.
Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli
hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat
leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne
noutamaan enemmän«.
«Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin
Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä
Maria tuohon vastaisi.
«Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin
tuon minä joka päivä leipää sinulle«.
Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät ... Mariani. Mutta Johannes,
nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua.
Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja
nisuleivän Marialta«.
«Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin
paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua -- --«.
«Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?«
«Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri,
joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää.
Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata
seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput.
«Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti
etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa
kädessä lähti pois.
Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt
hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä
pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen
ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?«
Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli
hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli,
ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen
mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella.
Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi
rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei
ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen,
mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä.
Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin
kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä
kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut
olla kirjakauppaan menemättä.
Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin
korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee
kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla
oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes
ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään
kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui
kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!«
«Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« -- sanoi hän ja pani
riksinsä kirjanmyyjän eteen.
Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä
olet tuon rahan saanut?« kysyi hän.
Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja
kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että
hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä
kirjoja Johannes tahtoi.
Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona
nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi:
«Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte
tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«.
Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan
tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä
sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja
kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli
enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa.
Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin
saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän
portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää
ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä
näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut.
Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään.
Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt
Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia.
Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin
tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut
kokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän
olisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi
olisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle.
Uuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli
tosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää
mitään virkaa ollut.
Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri --sen luo, käski äiti hänen
kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria
antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin
oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla
sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla
mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä.