Neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuu Timar katosi Komornista.
Minä opettelin aakkosia siihen aikaan, kun me koulupojat olimme
käsketyt ottamaan osaa saattokulkueeseen erään rikkaan herran
hautajaisissa, herran, jonka jälestäpäin kerrottiin elävän. Kansan
kesken eli yhä luulo, että Timar vielä elää ja äkkiä näyttäytyisi.
Mahdollisesti olivat Atalian uhkasivat sanat loihtineet esiin tämän
uskon. Yleinen mielipide piti siitä kiinni.
Samoin väikkyi mielessäni vielä sen ihmeen ihanan naisen kasvojen
piirteet, joka kirkossa arkkujen viereisestä kuorista katseli alas.
Hän istui saarnatuoliin päin ensimmäisellä penkkirivillä. Hän oli
niin häikäisevän kaunis ja kuitenkin niin lempeä.
Muistan samoin sen yleisen säikähdyksen, mikä valtasi mielet, kun
tuon kauniin naisen seuranainen eräänä yönä, huhun mukaan, oli
yrittänyt murhata hänet. Mikä ennenkuulumaton tapaus se olikaan!
Näin myös, kuinka tätä kuolemaan tuomittua naista kuljetettiin
pyövelinkärryillä mestauslavalle. Kerrottiin, että hänet
mestattaisiin. Hänellä oli harmaa puku, jota koristivat mustat
nauharuusut.
Hän istui selkä kuskiin päin, ja häntä vastapäätä istui pappi
ristinkuva kädessään. Toriakat haukkuivat häntä karkeasti ja sylkivät
hänen jälkeensä, mutta hän katsoi kylmästi eteensä eikä välittänyt
heistä.
Kansaa tungeskeli kärryjen takana. Uteliaat pojat juoksivat suurin
laumoin katselemaan, miten niin kaunis pää erotettaisiin ruumiista.
Minä katselin arasti häntä suletun akkunan takaa. Voi, jos hän
sattumalta olisi katsahtanut minuun!
Tunnin kuluttua palasi väkijoukko takaisin. Se oli tyytymätön siihen,
että kaunis kuolemaan tuomittu oli palannut. Hänet oli vain viety
mestauslavalle ja siellä armahdettu.
Kerrottiin, että kun pappi sen jälkeen oli ojentanut hänelle
ristinkuvan antaakseen hänen suudella sitä, oli hän sen sijaan purrut
pyhää vertauskuvaa, niin että hänen hampaittensa jäljet näkyivät
Vapahtajan kasvoissa.
Ja vielä sen jälkeenkin näin toisen kauniin naisen joka sunnuntai
kirkossa. Hänellä oli nyt punainen juova otsassa ja vuosi vuodelta
kävivät hänen kasvonsa yhä kalpeammiksi ja surullisemmiksi.
Hänestä kerrottiin jos jonkinlaisia huhuja, lapset kuulivat niitä
äideiltään ja kertoivat sitten niitä toinen toisilleen koulussa.
Viimein haihdutti aika ne ihmisten mielestä.
Eräs vanha ystäväni, luonnontutkija, joka oli kuuluisa kasvien ja
hyönteisten kokooja ei vain omassa maassaan, vaan koko oppineessa
maailmassa, kertoi minulle joku aika sitten kaikenlaatuisia asioita
niistä kummallisista saarista, joita on Turkinmaan ja Unkarin
välisellä alueella ja jotka eivät oikeastaan kuulu kenellekään,
syystä että eivät kuulu kummallekaan valtiolle. Juuri senvuoksi ne
ovatkin oikea Kalifornia intohimoisille luonnontutkijoille, jotka
niistä löytävät mitä harvinaisimpia näytteitä kasvimaailmasta.
Vanha ystäväni läksi näille seuduille joka vuosi ja oleskeli siellä
useita viikkoja innokkaasti kooten kasveja. Kerran hän kehoitti
minua lähtemään mukaansa tuollaiselle retkelle Minä olen itse vain
asianharrastaja sillä alalla, ja koska minulla oli hyvää aikaa,
seurasin vanhaa ystävääni alisen Tonavan varsille.
Hän vei minut Vapaalle Saarelle.
Oppinut ystäväni oli tuntenut tämän seudun jo vuosikausia, jo siihen
aikaan, kun suurin osa siitä oli korpea ja kaikki oli vielä ummussaan.
Lukuunottamatta kaislikkoa, joka vielä ympäröi suojaavana saarta, on
täällä nyt oikea mallipuutarha.
Palolaitosten ympäröimänä on saari täysin suojassa tulvalta ja
sitäpaitsi kanavien halkoma, joihin hevosien vetämä pumppukone
pumppuaa veden.
Kun oikea puutarhuri tulee tänne, hän tuskin saattaa riistäytyä
sieltä irti. Jokainen tilkkunen maata on viljelty ja antaa joko satoa
tai kaunistaa paikkaa. Muskatelli-tupakka, jota täällä viljellään,
tuoksuu oivalliselta ja on oivaa lajia, jos sitä vain oikein
hoidetaan. Saaren mehiläiskopit näyttävät pieneltä kaupungilta,
joka on rakennettu Lilliputteja varten. Siellä on yksikerroksisia
majoja jos jonkin muotoisia. Aitauksen ympäröimässä lehdossa on
mitä erilaatuisinta siipikarjaa. Täällä on oivallisia hudaaneja
päätöyhtöineen, lumivalkeita kotkinkiinakukkoja, pirullisen kauniita
crève-coeurejä, kaksinkertaisine helttoineen, huuhkajamaisia "prinssi
Alberteja" sekä kokonaisia laumoja hopeanhohtoisia kalkkunoita,
valkoisia ja keltaisia riikinkukkoja sekä keinotekoisessa lammissa
valittuja harvinaisia monivärisiä ankka-, hanhi- ja joutsenlajeja.
Mehevillä kedoilla käyvät laitumella sarvettomat lehmät, angoravuohet
ja laamat, joilla on pitkä, musta, kiiltävä villa.
Saattaa nähdä että tällä saarella asuu hallitsija, joka tuntee, mitä
ylellisyys on.
Ja kuitenkaan ei tällä hallitsijalla ole milloinkaan äyriäkään.
Saarella ei oteta vastaan äyriäkään.
Mutta ne, jotka tarvitsevat saaren tuotteita, tietävät, mitä
saarelaiset tarvitsevat: viljaa, työkaluja, vaatetavaraa, värjättyä
lankaa, j.n.e. ja he jättävät vastineeksi näitä tavaroita.
Oppinut ystäväni toi tavallisesti muassaan uusia kukansiemeniä ja
uusien, kesyjen lintulajien munia, ja sai vastineeksi harvinaisia
hyönteisiä ja kuivattuja kasveja, jotka hän kauniilla voitolla sitten
möi kerääjien kokoelmiin ja ulkomaalaisiin museoihin, sillä tiede ei
ole yksinomaan intohimo, se on myös elinkeino.
Mikä minut yllätti mitä hauskimmin oli se seikka, että asukkaat
puhuivat unkarin kieltä ja se on totta tosiaan harvinaista rajalla.
Koko siirtokunnan muodostaa yksi ainoa perhe, joten kaikkia asukkaita
kutsutaan vielä etunimillä.
Ensimmäisen uutisasukkaan kuusi poikaa on ottanut vaimot lähiseudulta
ja pojanpoikien ja näiden lasten lukumäärä nousee jo neljäänkymmeneen.
Ja saari elättää nämä kaikki. Täällä ei tunneta puutetta. Eletään
yltäkylläisyydessä.
Jokainen osaa tehdä työtä ja vaikka heitä olisi kymmenen kertaa
enemmän, elättäisi saari kaikki.
Isoäidin isä ja äiti johtavat yhä jälkeläistensä töitä.
Perheen miehiset jäsenet opettelevat puutarhanhoitoa, puunleikkausta,
saviastiaintekoa sekä tupakanviljelystä ja eläintenhoitoa; heidän
joukostaan kehittyvät myös puusepät ja myllärit. Naiset kutovat
turkkilaisia mattoja, pitävät silmällä hunajan valmistusta,
valmistavat juustoja ja keittävät ruusuvettä. Ja kaikki nämä työt
käyvät niin kädestä käteen, ettei toisen ole tarvis sanoa toiselle,
mitä on tehtävä. Jokainen tietää velvollisuutensa, täyttää sen
muistuttamatta ja iloitsee työstään.
Asunnot, joissa eri perheet asuvat, muodostavat jo kokonaisen
pitkän talorivin. Joka talo rakennetaan yhteisvoimin, ja vanhukset
huolehtivat nuorista.
Vieraat, jotka tulevat saarelle, ottaa vastaan saaren nykyinen
päämies. Häntä kaikki kutsuvat isäksi; vieraat tuntevat hänet nimellä
Deodat. Hän on vahvarakenteinen neljänkymmenenvuotias mies, jolla
on kauniit, jalot kasvonpiirteet. Hän tekee kaikki vaihtokaupat ja
näyttää vieraille siirtokunnan.
Saapuessamme sinne otti Deodat meidät vastaan sillä avomielisellä
sydämellisyydellä, jolla vanha ystävä kohdataan; ystäväni,
luonnontutkija, oli täällä vuotuinen vieras.
Keskustelumme aiheena oli omenan-, viinin- ja puutarhanviljelys,
kasvi- ja hyönteisoppi, ja kaikissa näissä aineissa tuntui Deodatilla
olevan tarkat tiedot. Kaikesta, mikä koski puutarhan ja eläinten
hoitoa, oli hän sangen hyvin perillä. Minä en voinut peittää
ihmetystäni ja kysyin häneltä, mistä ja keneltä hän oli saanut kaikki
nämä tiedot.
"Ukolta", vastasi Deodat hellästi huoahtaen.
"Kuka hän on?"
"Te saatte nähdä hänet, kun kaikki kokoonnumme illalliselle."
Silloin oli juuri omenasadon aika. Nuoret naiset ja miehet olivat
kaikki kokoilemassa oivallisia kullankeltaisia, nahanruskeita ja
karmosiinipunaisia hedelmiä. Kauniit omenat ladottuina läjiin
vihreälle nurmelle kuin kanuunankuulat linnoituksen pihalla. Koko
saarelta kuuluu iloista ääntä.
Kun syysaurinko laski, antoi saaren kalliolla oleva kello merkin,
että työpäivä oli lopussa. Tämän merkin saatuaan riensivät kaikki
panemaan poimitut, vielä jäljellä olevat hedelmät koreihin, joihin he
sitten kaksittain tarttuivat ja kantoivat ne varastohuoneisiin.
Mekin Deodatin kera suuntasimme askeleemme siihen suuntaan, mistä
kellon ääni kuului.
Kello oli pienen puurakennuksen tornissa. Talo ja torui olivat
aivan muratin peitossa, mutta kuistin pylväistä, joissa näkyi
eriskummallisia kuvioita, saattoi nähdä, että tämän talon rakentaja
oli leikannut monta syvää ajatusta, unelmaa ja toivetta puuhun.
Rakennuksen edessä oli avoin paikka, jossa seisoi penkkejä ja
tuoleja. Kun työ oli lopussa, tunkeutuivat kaikki sinne.
"Tässä asuvat vanhukset", kuiskasi minulle Deodat.
Heti sen jälkeen he astuivat ulos. Se oli kaunis vanha pari.
Nainen lienee ollut kuudennellakymmenennellä ikävuodellaan, mies
kahdeksannellakymmenennellä.
Viimemainitun kasvoilla oli sellainen luonteenomainen ilme, joka
vielä neljänkymmenen vuoden perästä muistuttaa mieleen hyvää kuvaa,
jonka on kerran nähnyt. Minä hämmästyin. Hänen päänsä oli paljas
jo, mutta ne harvat hiussuortuvat, jotka vielä olivat jäljellä,
samoinkuin viiksetkin tuskin vivahtivat harmaaseen, eikä ikä
näyttänyt ensinkään muuttaneen hänen kasvojensa lujia piirteitä.
Kohtuulliset tavat ja säännölliset elintavat sekä iloinen mieliala
säilyttävät siten kasvonpiirteet.
Vanha nainen oli sangen puoleensavetävä henkilö. Hänen muinoin
kullankeltaiset kiharansa näyttivät olevan hopeavärin läpitunkemat,
mutta silmät olivat vielä neidon, ja posket punastuivat kuin
morsiamen, kun hänen miehensä painoi suudelman niille.
Ja kummankin kasvot loistivat autuutta nähdessään koko suuren
perheensä edessään ja he huusivat jokaista nimeltä luokseen ja
suutelivat heitä kaikkia.
Siinä heidän autuutensa, heidän hartautensa, heidän kiitoksensa ja
rukouksensa.
Vasta sitten tuli meidän vuoromme. Deodat, vanhin pojista, oli
viimeinen, jota vanhukset syleilivät.
Meidänkin kanssamme he vaihtoivat kädenpuristuksia ja kutsuivat
meidät ottamaan osaa illalliseen.
Nainen piti vielä ylikomennon keittiön puolella, ja hän se antoi osat
koko suurelle perheelleen; mutta ukko antoi jokaisen vapaasti valita,
mihin tahtoi istuutua, ja aterioida rakkaimman ystävänsä vierellä.
Itse hän istuutui meidän ja Deodatin kanssa erääseen pöytään.
Pieni enkelimäinen tyttö, jota hän nimitti Noëmiksi, kiipesi hänen
polvilleen ja sai luvan kuunnella vakavaa keskusteluamme.
Kun minun nimeni mainittiin ukolle, katsoi hän minuun kauan, ja
ilmeisesti punastui.
Oppinut ystäväni kysyi, oliko hän milloinkaan kuullut nimeäni. Ukko
vaikeni.
Deodat riensi valaisemaan, ettei ukko ollut neljäänkymmeneen vuoteen
lukenut, mitä maailmassa tapahtui. Koko hänen lukemistonsa oli vain
maanviljelystä ja puutarhanhoitoa koskevia kirjoja.
Sellaisten ihmisten tapaan, jotka ovat kauan pitäneet tapanaan kertoa
toisille, mitä itse ovat kokeneet, käytin tietysti tilaisuutta
hyväkseni valaistakseni viisaudellani ja kertoakseni hänelle, mitä
maailmassa oli tapahtunut.
Minä kerroin maan tapahtumista ja sanoin hänelle, että Unkari ja
Itävalta oli yhdistetty pienellä "ja" sanalla.
Hän puhalsi paksun savupilven piipustaan sanoen: "Minun saareni ei
kuulu siihen."
Minä kerroin niistä veroista, joita meidän oli maksaminen.