Tämä ajatus häntä kuitenkin harmitti, -- ajatus, että Timea tulisi
onnelliseksi.
Jos Timar voisi edes vihata häntä, jos hän voisi esittää edes yhden
syytöksen häntä vastaan, niin että hän voisi hyljätä hänet kuin
henkilön, jota vihataan ja joka unohdetaan helposti!
Hänen oli ollut pakko jättää vaununsa Uj-Szöny'yn, sillä ajopeleillä
ei vielä voinut kulkea jäiden yli. Hän palasi kotiin jalkaisin.
Astuessaan sisään hänestä tuntui kuin Timea olisi säikähtynyt hänet
nähdessään, kuin hänen kätensä olisi vavissut, kun hän sen ojensi
tervehdykseksi, kuin hänen äänensä olisi värissyt hänen vastatessaan
Timarin tervehdykseen. Tällä kertaa hän ei myöskään ojentanut
poskeaan suudeltavaksi. Sanoen syyksi puvun muuttamista, Timar
kiirehti huoneeseensa.
Oi, jospa tällä arkuudella olisi syynsä!
Hän oli huomannut vielä kerran erään toisenkin merkin, nimittäin
Atalian kasvoilla. Tämän silmissä loisti pirullisen voiton tuli,
vahingonilon virvatuli.
Kuinka? Tietäisiköhän Atalia jotakin?
Hän tapasi taas molemmat naiset aterialla. He istuivat kaikki kolme
vaiti vastapäätä toinen toisiaan, katsellen toisiaan tutkivasti.
Aterian jälkeen Timea sanoi vain nämä sanat: "Te olette tällä kertaa
ollut hyvin kauan poissa."
Timar ei voinut vastata: "Pian olen jättävä sinut ainiaaksi", mutta
hän ajatteli niin.
Hän aikoi edeltäkäsin neuvotella asianajajansa kera siitä, kuinka hän
nostaisi avioerojutun vaimoaan vastaan. Hänen oli mahdotonta keksiä
mitään tekosyytä siihen.
Ei ollut muuta syytä kuin "molemminpuolinen voittamaton
vastenmielisyys."
Mutta tässä täytyi molempien olla yhtä mieltä, oli asia sitten totta
tai ei.
Antaisikohan hänen vaimonsa samanlaisen selityksen? Hänestä riippui
kaikki.
Timar mietiskeli koko iltapäivän tätä asiaa. Hän käski palvelusväkeä
pitämään hänen paluunsa salassa kaikilta vierailta; tänään hän ei
tahtonut puhua kenenkään kanssa.
Iltapuoleen avasi kuitenkin joku oven hänen huoneeseensa.
Hän heitti raivostuneen silmäyksen sinnepäin ja oli jo tarttunut oven
lukkoon estääkseen tulijaa, oli se sitten kuka tahansa, astumasta
sisään. Mutta hän astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin. Atalia
seisoi hänen edessään.
Sama vahingonilo loisti hänen kasvoissaan, sama ivallinen voitonhymy
väreili hänen huulillaan.
Mikael vetäytyi taaksepäin näiden silmien edestä.
"Mitä tahdotte, Atalia?" kysyi hän hämillään.
"Hm, mitä luulette, herra von Levetinczy, minun tahtovan?"
"Kuinka minä sen tietäisin?"
"Mutta minäpä tiedän, mitä te tahdotte."
"Minäkö?"
"Tahdotteko tietää minulta jotakin?"
"Mitä?" kuiskasi Mikael innokkaasti sulkien oven ja tuijottaen silmät
suurina Ataliaa.
"Mitä tahdotte tietää minulta, herra von Levetinczy?" sanoi kaunis
nainen yhä hymyillen. "Niin, onhan se vaikeata arvata! Kuinka monta
vuotta olen nyt ollut talossanne?"
"Talossaniko?"
"No niin, tässä talossa sitten kun se tuli omaksenne. Jo kuusi
vuotta. Joka vuosi olen nähnyt teidän palaavan kotiin. Joka vuosi
olen nähnyt uuden ilmeen kasvoillanne. Ensimmäisenä vuonna se oli
tuskaista mustasukkaisuutta, seuraavana hyväntuulisuutta, sitten
teeskenneltyä levollisuutta, kerran myöskin kuohuvaa intoa ja
poroporvarillista toimekkuutta. Kaikkea tätä tutkin. Viime vuonna
miltei luulin murhenäytelmän jo loppuvan. Ja se pelotti minua. Te
osasitte ottaa kasvoillenne sellaisen ilmeen, kuin on ihmisellä, joka
aina näkee haudan edessään. Mutta tehän tiedätte, ettei kukaan niin
hartaasti rukoile teidän henkenne puolesta kuin minä."
Nämä sanat kuullessaan Timar rypisti kulmiaan ja Atalia osasi kenties
lukea näistä rypyistä.
"Ei, ei kukaan, herraseni", hän jatkoi intohimoisesti, "sillä jos
on olemassa _joku_, joka _rakastaa_ teitä, ei hän kuitenkaan voisi
niin lämpimästi toivoa teille pitkää ikää, kuin minä nyt toivon. --
Nyt näen kasvoillanne taas saman ilmeen kuin ensimmäisenä vuonna.
Se on oikea ilme. Te tahtoisitte mielellänne tietää minulta jotakin
Timeasta?"
"No tiedättekö sitten jotakin?" kysyi Timar kiivaasti, nojaten
selkäänsä oveen, ikäänkuin pitäen Ataliaa vankina.
Atalia hymyili ivallisesti. Eihän, vaan Mikael on vanki.
"Tiedän paljon -- kaikki!" hän vastasi.
"Kaikki?"
"Niin, kylliksi, vetääkseni kirouksen meidän kaikkien kolmen ylitse,
minun ja sen toisen sekä teidän."
Mikael tunsi veren seisahtuvan suonissaan.
"Te voitte sanoa minulle kaikki."
"Juuri siksi olen tänne tullutkin. Kuunnelkaa minua tarkoin loppuun
asti, yhtä levollisesti kuin minä olen kertova teille asioita, joiden
ajatteleminen vie hulluuteen ellei kuolemaan."
"Pyydän teitä, etukäteen yksi sana: onko Timea uskoton?"
"Hän on."
"Ah!"
"Minä sanon vielä kerran: hän on uskoton. Ja te olette saapa
eittämättömän todistuksen siitä."
Timarin paremmat tunteet nousivat tätä syytöstä vastaan.
"Mutta, neitiseni, punnitkaa tarkoin sananne."
"Minä esitän vain tosiseikkoja, ja jos haluatte omin silmin olla
todistajana, niin käy sekin päinsä, ja te voitte sitten torua kaikkia
viittä aistianne siitä, että ne panettelevat pyhää alttarikuvaa."
"Minä vaikenen, mutta en usko."
"Minä puhun siitä huolimatta. Teidän pyhimyskuvanne on astunut alas
alttaritaulusta kuunnellakseen kaupungin juorua, joka kertoo komean
majurin hänen tähtensä taistelleen erään vieraan upseerin kanssa ja
haavoittaneen tätä pahasti, vieläpä käyneen niin kiivaasti hänen
kimppuunsa, että sapeli taittui. Pyhimyskuva kuunteli tätä satua.
Sohvi-rouva kertoi sen hänelle, ja tämän kertomuksen kuullessaan
vuodatti pyhimyskuva kyyneleitä. Mitä? Te olette kerettiläinen,
kun ette usko itkeviin pyhimysten kuviin. -- Mutta asia on siitä
huolimatta tosi, ja Sohvi-rouva kertoi seuraavana päivänä kaiken
tuolle komealle majurille. Sohvi-rouvaa miellyttää juosta juoruja
kantamassa toiselta toiselle, imarrella ja juonitella; Sohvi-rouvan
mielityönä on saattaa yhteen sydämet, jotka salassa rakastavat
toinen toisiaan, ärsyttää rauhalliset perheenjäsenet toinen toisensa
kimppuun, valmistaa jollekin henkilölle iloa, joka pian muuttuu
tuskaksi, tunkeutua toisten salaisuuksiin ja sitten vaivata heitä
tiedoillaan. Sohvi-rouva on minun äitini."
Atalia pyyhkäisi kädellään huuliaan "minun äitini" sanojen perään,
aivankuin hän olisi tahtonut kuivata niiltä jotakin, joka maistui
katkeralta.
"Seurauksena tiedonannosta kyyneleistä oli, että Sohvi-rouva kuljetti
majurilta pyhimyskuvalle erään laatikon ja kirjeen."
"Mitä laatikossa oli?"
"Se, mitä siellä oli, ei ole teille niinkään mielenkiintoista kuin
kirjeen sisältö. Laatikossa oli taittuneen säilän toinen puoli sekä
sen sapelin kädensija, jolla majuri oli taistellut. Se on muisto."
"Hyvä, ei siinä ole mitään pahaa", sanoi Mikael teeskennellyn
levollisesti.
"No niin! Mutta kirje."
"Oletteko lukenut sen?"
"En, mutta tiedän sisällön."
"Kuinka voitte sen tietää?"
"Siksi, että pyhimys vastasi siihen, ja Sohvi-rouva oli taas
rakkauden posteljoonina."
"Tämä vastaus saattoi olla torjuva."
"Mutta se ei ollut. Sohvi-rouvalla on tapana kertoa minulle kaikki,
sillä hän tietää varsin hyvin valmistavansa minulle helvetin tuskia
sanoillaan. Sitäpaitsi hän ei ole minun palvelusjuhtani, vaan äitini.
Hänen velvollisuutensa on olla palvelevainen pyhää rouvaa kohtaan,
mutta mitä minuun tulee, hänen palvelijakumppaniinsa, katsoo hän
velvollisuudekseen ilmaista sen huonon, mikä voisi tuottaa hänen
rouvalleen vahinkoa. Palvelusväen huoneessa ei ole äitiä ja tytärtä,
vaan vain palvelijoita, jotka kadehtivat toinen toisiaan ja juoruavat
herrasväestään. Ettekö häpeä, herra, puhua minun kanssani?"
"Jatkakaa eteenpäin!" sanoi Timar.
"Niin, eteenpäin, sillä kertomus ei ole vielä läheskään lopussa.
Lähetetty kirje ei ollut tuoksuva eikä myöskään ruusunvärinen; se oli
kirjoitettu tässä teidän oman pöytänne ääressä ja sinetöity omalla
sinetillänne, ja sen sisältö olisi voinut ijäksi torjua majurin
kunnioituksen osotukset. Mutta se ei ollut sellainen."
"Kuka voi sen tietää?"
"Sohvi-rouva ja minä. Ja te olette pian kolmas, joka tietää sen.
Kuinka odottamatta te palasitte kotiin tänään... voi, kuinka
sopimattomasti saattaakin toisinaan tulla! Kaikkialla ympärillämme
ovat Tonavan haarat täynnä ajojäitä, toinen jäämöhkäle kasaantuu
toisen päälle, eikä ainoakaan elävä olento uskalla toiselta toiselle
rannalle. Olisi luullut kaupungin tällaisena päivänä olevan niin
tarkoin suljetun, ettei edes levoton aviomies voisi päästä sisään,
jos hän kerran seisoisi ulkopuolella. Kuinka te osasitte tulla juuri
tänään?"
"Älkää kiusatko minua, Atalia!"
"Ettekö huomannut pyhimyksen säikähtyneitä kasvoja, hänen nähdessään
teidät? Ettekö tuntenut kuinka hänen kätensä vapisi teidän
kädessänne? Te valitsitte sangen sopimattoman ajan. Sohvi-rouvan on
taas mentävä kauniin majurin luo viemään lyhyttä sanaa 'Tänään ei käy
päinsä.'"
Nämä sanat kuullessaan vääntyivät Timarin kasvot vihasta ja
hämmästyksestä.
Sitten hän vaipui uupuneena nojatuoliin sanoen:
"Minä en usko teitä."
"Sitä en pyydäkään", vastasi Atalia olkapäitään kohottaen; "mutta
minä tahdon antaa teille sen häijyn neuvon, että uskotte omia
silmiänne. Tänään se ei käy päinsä, senvuoksi että olette tullut
kotiin. Mutta se mikä ei ole tänään mahdollista, se sopii ehkä
huomenna. Kuinka olisi, jos poistuisitte? Teillähän on joka talvi
tapana tehdä huvimatka Plattenjärvelle siihen aikaan, jolloin järvi
jäätyy ja kalastus jään alla alkaa. Se on mielenkiintoista urheilua.
Tehän voisitte huomenna sanoa: 'Niinkauan kuin näitä pakkasia kestää,
haluttaa minua lähteä Füred'iin katsomaan kalojani', ja sitten
te lähdettekin Serberkadun varrella olevaan taloonne ja odotatte
siellä siksi, kunnes joku naputtaa akkunallenne sanoen: 'Nyt on asia
valmis.' Silloin te tulette takaisin tänne."
"Minäkö?" huudahti Timar väristen. Atalia mittasi häntä halveksivin
katsein kiireestä kantapäähän.
"Minä luulin teitä mieheksi. Mieheksi, joka silloin kun hänelle
sanotaan: 'Huomenna hän, joka rakastaa vaimoasi, tulee tänne, sama
mies, jonka takia vaimosi on ollut jääkylmä sinua kohtaan ja joka
on nähnyt sinut nöyryytettynä' -- mieheksi, joka silloin tarttuisi
ensimmäiseen käsiinsä sattuvaan aseeseen, eikä ensiksi kysyisi:
'Kuka hän on?' vaan heti surmaisi hänet, vaikka se olisikin hänen
oma veljensä. -- Minä olen pettänyt teitä. -- Teitä pelottaa. --
Anteeksi, että olen kääntynyt väärän henkilön puoleen. Minä en enää
tee sitä. Minä vain pyydän, älkää ilmiantako minua emännälleni.
Tästälähtien en ole panetteleva häntä. En milloinkaan ole puhuva
hänestä muuta kuin hyvää. Minä olen nytkin valehdellut. Hän ei
olekaan ollut uskoton teille."
Atalia oli äkkiä kääntynyt Timarin puoleen niin nöyrän ja pyytävän
näköisenä, että tämä antoi johtaa itsensä harhaan ja alkoi jo uskoa
kaiken, mitä oli kuullut, keksityksi jutuksi; mutta tuskin oli
hänen hämmästynyt ulkonäkönsä ilmaissut hänen herkkäuskoisuutensa,
ennenkuin Atalia nauroi hänelle vasten kasvoja:
"Te olette pelkuri raukka!"
Ja sitten hän kääntyi lähteäkseen.
Mutta Mikael juoksi hänen jälessään ja tarttui hänen käteensä.
"Jääkää! Minä suostun ehdotukseenne ja teen, mitä neuvotte."
"Kuulkaa siis!" sanoi Atalia kumartuen Mikaelin puoleen, niin
lähelle, että hänen povensa kosketti tämän olkapäätä ja että tämä
tunsi hänen kuuman hengityksensä. Jos heitä olisi katsellut kaukaa,
olisi luullut näkevänsä kaksi rakastavaista kuiskailemassa keskenään.
Mutta Atalia kuiskasi seuraavaa:
"Kun herra Brazovics rakensi tämän talon, laitettiin huone, jossa
Timea nyt asuu, vieraita varten. Mitä herra Brazovicsin vieraat
silloin tavallisesti olivat? Liikemiehiä, kilpailijoita, kauppiaita,
jotka halusivat ostaa ja tuottajia, jotka tarjosivat kaupan
tavaroitaan."
"Tässä huoneessa on eräässä seinässä tyhjä tila. Se on sillä
kohdalla, missä kiertoportaat ulkoseinällä tekevät kierroksen,
mutta sisähuoneessa on nurkka. Tähän loukkoon pääsee käytävästä.
Täällä on seinäkaappi, missä säilytetään vanhoja, säröillä olevia
laseja ja porsliineja, ja joka harvoin on avoinna. Mutta vaikka
se olisikin avoin, ei kenenkään päähän aivan helposti pistäisi
tunnustella hyllyjen ruuveja. Kolmannen hyllyn keskimmäisen ruuvin
voi kuitenkin helposti vetää pois. Mutta vaikka joku senkin tekisi,
ei hän sittenkään saisi selville mitään. Se on vain yksinkertainen
nasta. Mutta jos tunnette salaisuuden ja jos hallussanne on eräs
omituisen muotoinen avain, joka pistetään reikään avaimen sijasta,
niin on vain tarvis painaa sitä; silloin ponnahtaa avaimesta esiin
eräs vieteri ja jos tätä kerran kierretään, niin voi äänettömästi
työtää kaapin sivulle. Sieltä tullaan piilopaikkaan, joka saa valoa
ja ilmaa eräästä aukosta, joka kulkee katon lävitse, kuin savupiippu.
Seinässä oleva syvennys ulottuu nyt siihen huoneeseen saakka, joka
on Timean makuuhuoneena, ja jossa herra Brazovicsin vieraat ennen
viettivät yötä. Sen perällä on lasiovi, jonka huoneen sisäpuolella
peittää helmiäismosaikista oleva kuva. Kuva esittää Pyhää Yrjänää
ja lohikäärmettä. Se näyttää olevan juotettu seinään. Sitä on usein
tahdottu poistaa, mutta Timea ei ole sallinut, ja niin se on yhä
paikoillaan. Yksi näistä mosaikkipaloista voidaan työntää syrjään
ja siitä aukosta voidaan kuulla ja nähdä kaikki, mitä sivuhuoneessa
tapahtuu."
"Mihin tarkoitukseen isänne käytti tätä piilopaikkaa?"
"Minä luulen sen jollakin tavoin kuuluneen hänen liikkeeseensä.
Hän oli paljon tekemisissä muiden liikemiesten, viljantuottajain,
kilpailijoiden ja asiamiesten kanssa. Hän tarjosi hyvää ruokaa
ja hyviä viinejä. Saatuaan vieraansa hyvälle tuulelle hän jätti
heidät itsekseen, hiipi piilopaikkaansa ja kuunteli sieltä heidän
keskusteluaan. Siten hän sai helpolla ja täysin luotettavalla
tavalla tiedon tuottajien keskenään sopimasta viimeisestä hinnasta
ja siitä, minkä kilpailijat puolestaan pitivät korkeimpana
mahdollisena tarjouksena, ja mitä yrityksiä elintarpeidenhankkijoilla
ja linnoitustöiden johtajilla oli tekeillä. Viini tekee ihmiset
puheliaiksi eikä maljoja kilistelevillä vierailla ollut
aavistustakaan siitä, että heitä kuunneltiin. Tällä tavoin herra
Brazovics sai haltuunsa monta tärkeätä tietoa, joita hän osasi
käyttää hyväkseen. Kerran, kun hän itse oli nauttinut liian paljon
pöydän iloja, lähetti hän minut sinne kuuntelemaan ja siitä saakka
tunnen salaisuuden. Piilopaikan avain on vielä minun hallussani. Kun
minun omaisuuteni takavarikoitiin, olisin minä voinut viedä kaiken
arvotavaran pois tämän salaisen käytävän kautta. Mutta minä oli liian
ylpeä varastamaan."
"Tästä piilopaikasta voi siis myös päästä huoneeseen?"
"Pyhän Yrjänän kuva riippuu hakasilla ja sen voi piilopaikasta päin
avata samalla kuin toisen lasioven."
"Tätä tietä te siis voitte milloin hyvänsä päästä Timean
makuukamariin?" kysyi Mikael huomattavasti väristen.
Atalia hymyili ylpeästi.
"Minun ei ole milloinkaan tarvinnut hiipiä hänen luokseen salaisia
teitä. Timea nukkuu ovet avoinna, ja tehän tiedätte minun voivan
kulkea hänen huoneensa läpi. Ja hän nukkuu niin sikeästi."
"Antakaa minulle avain."
Atalia otti avaimen taskustaan. Sen alapäässä oli ruuvi; vasta
painettaessa kädensijaa ponnahti vieteri esiin. Hän selitti
Timarille, kuinka sitä oli käytettävä.
Ääni Timarin sisällä, kenties hänen suojeluspyhimyksensä, kehotti
häntä heittämään avaimen syvään pihakaivoon. Hän ei kuunnellut tätä
ääntä. Hän kuunteli vain mitä Atalia kuiskasi hänen korvaansa.
"Jos te huomenna lähdette kotoa ja palaatte sovitun merkin saatuanne
ja menette piilopaikkaan, niin saatte tietää kaikki, mitä haluatte.
Tuletteko?"
"Tulen."
"Onko teillä aseita muassanne tavallisesti? Pistoolia tahi
pistinpuukkoa? Eihän voi tietää, mitä saattaa tapahtua. Pyhän Yrjänän
kuva avautuu oikealle kun painetaan napinmuotoista kädensijaa. Kun se
aukeaa peittää se Timean vuoteen. Ymmärrättekö minua?"
Hän puristi kiihkeästi Mikaelin kättä katsoen häntä silmiin
liekehtivän raivoissaan ja sitten taas sanoi jotakin hiljaa
itsekseen; huulet vain liikkuivat, hän kiristi hampaitaan; ne olivat
äänettömiä sanoja. Mitähän hän sanoi?
Timar itse tuijotti eteensä tajuttomana kuin unissakävijä. Sitten hän
äkkiä kohotti päätään tehdäkseen Atalialle vieläkin kysymyksen.
Silloin hän huomasi olevansa yksin. Vain avain, jonka Atalia oli
painanut hänen käteensä todisti ettei hän ollut nähnyt unta.
Timar ei milloinkaan ollut kärsinyt sellaisia tuskia kuin niinä,
pitkinä tunteina, jotka vielä olivat seuraavan päivän iltaan.
Hän teki kuten Atalia oli neuvonut. Hän jäi seuraavana päivänä kotiin
päivälliseen saakka; noustaessa päivällispöydästä hän sanoi aikovansa
Plattenjärvelle katselemaan siellä vuokrattuja kalastusmaita. Kun hän
oli tullutkin tänne Tonavan jäiden yli, saattoi hän hyvästi palatakin
sinne. Hänen ajopelinsä odottivat toisella rannalla, sillä niitä ei
vielä oltu voitu kuljettaa jään yli, ensin oli avattava tie.
Ja puhumatta konttorihenkilökunnalle edes sanaakaan tai
katsahtamattakaan kirjoihinsa, hän pisti laskematta setelipinkan
lompakkoonsa ja lähti kotoaan.
Portaissa hän tapasi kirjeenkantajan, jolla oli hänelle
Sisäänkirjoitettu kirje. Se oli kuitattava. Mutta Mikaelilla oli
liian kiire kääntyäkseen sen takia takaisin. Hänellä oli aina
taskussaan kynä, jonka varsi samalla oli mustepullona. Sen hän otti
esille, asetti kuitin kirjeenkantajan selän päälle ja kuittasi täten
nimensä.
Sitten hän silmäili kirjettä. Se oli valtameren tuolta puolen, hänen
asiamieheltään Rio Janeirosta. Hän pisti sen lukematta taskuunsa.
Mitä hän nyt välitti koko maailman jauhokaupasta!
Talossaan Serberkadun varrella hänellä oli itseään varten aina
varalla huone, joka lämmitettiin kylmän tultua.
Tähän huoneeseen johti erityinen eteinen, joka pidettiin lukittuna ja
monta tyhjää huonetta oli sen ja liikehuoneustojen välillä.
Timar tuli sisään huomaamatta. Hän istuutui akkunan ääreen odottamaan.
Kylmä pohjatuuli, joka puhalteli ulkona, piirteli kauniita jääkukkia
ruutuihin, niin ettei voinut nähdä sisään eikä ulos.
Tässä hänellä nyt oli se, mitä oli etsinytkin: todistus Timean
uskottomuudesta. Hän oli monta vuotta toivonut tätä hetkeä
rauhoittaakseen omaatuntoaan sanomalla: "Nyt olemme molemmat
rikkoneet toinen toisiamme vastaan, nyt olemme kuitit", -- voidakseen
tuomita, inhota ja vihata tätä naista, jolle hänen tähän saakka oli
täytynyt omistaa kunnioituksensa, kuten alamainen hallitsijalle.
Nyt hän voi syöstä Timean siltä valtaistuimelta, jolta vaimo vain
kerran astuu alas. Ja sitten kun hän pätevistä syistä oli saanut
eron Timeasta, voi hän sen sijaan kohottaa Noëmin luokseen ja antaa
hänelle sen arvon, joka hänelle kuuluu; silloin hän voi tehdä Noëmin
onnelliseksi vaimokseen, rouvaksi talossaan, kuten hän ansaitseekin.
Mutta sittenkin, sittenkin kiusasi tämä ajatus häntä sanomattomasti.
Kun hänen mielikuvituksensa kuvaili tätä ensimmäistä kohtausta
tuon naisen ja tämän miehen välillä, niin hänen verensä pohjasakka
syöksähti pinnalle ja pimitti hänen sielunsa kirkkauden.
Kainous, mustasukkaisuus ja kostonhimo kalvoivat hänen mieltään.
On rasittavaa tulla petetyksi ja häväistyksi, vaikkakin siitä voisi
olla hyötyä.
Nyt hän alkoi tuntea, mikä aarre hänellä oli Timeassa. Hän olisi
ollut valmis vapaaehtoisesti luopumaan tästä aarteesta, vieläpä
lahjoittamaankin sen pois; mutta varastaa sitä ei hän olisi sallinut!
Tämä ajatus liikutti häntä.
Hän taisteli itsensä kanssa. Mitä hän tekisi?
Jos Atalian vuodattama myrkky olisi valunut aina hänen sydämeensä
asti, olisi hän pysähtynyt päätökseen hiipiä tikari kädessään esiin
Pyhän Yrjänän kuvan takaa ja murhata uskottoman vaimon rakastajan
sylissä keskellä palavinta suudelmaa. Atalia himoitsi Timarin verta.
Mutta puolison kosto vaati muuta. Hänen täytyi saada nähdä miehen
veri. Ei salamurhassa, vaan avoimin katsein vuodatettua verta.
Kumpikin sapeli kädessä taistellen elämästä ja kuolemasta.
Levollisesti punnitseva, kylmästi harkitseva järki sanoo saadessaan
voiton: Miksi vuodattaa verta? Sinä et tarvitse kostoa, vaan
häväistysjuttua. Sinä syöksyt esiin piilopaikastasi, kutsut
palvelusväen sisään ja karkotat uskottoman vaimon rakastajilleen
ulos talostasi. Sillä tavoin menettelisi järkevä mies. Sinä et ole
sotilas, joka hankkii hyvitystä sapeli kädessä. Sinulla on laki, ja
tuomarit, joihin turvautua.
Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla ottamatta puukkoa ja
pistoolia mukaansa, kuten Atalia oli neuvonut. Kuka tietää, miten
pitkälle voidaan joutua? Ratkaiskoon silmänräpäys, kumpi on jäävä
voittajaksi: kostonhaluinen salamurhaajako, loukkaantunut puoliso
vai viisaasti harkitseva liikemies, joka tyynesti merkitsee muistiin
häpeällisen loukkauksen otsakkeella: "Menet."
Sillävälin oli ilta joutunut.
Toinen lyhty toisensa jälkeen sytytettiin. Herra von Levetinczy
kustansi tämän kadun valaistusmenot. Ohikulkijoiden varjot piirtyivät
hetkiseksi jäätyneisiin akkunaruutuihin.
Kerran eräs näistä kulkijoista pysähtyi akkunan eteen, ja kuului
hiljainen naputus.
Timarista tuntui kuin jääkukat, jotka varisivat akkunan naputuksesta,
olisivat olleet taikametsän suhisevia lehtiä, jotka kuiskivat
hänelle: "Älä mene!"
Hän mietti. Taas naputti joku.
"Minä tulen!" hän vastasi hiljaa ruudun läpi, otti pistoolinsa ja
puukkonsa ja riensi ulos.
Keskeymättömällä vauhdilla hän kiiruhti aina sen talon luo, jonka
päämies hän on, jossa hänen rikkautensa ovat koossa ja jossa kaunis,
kalpea rouva hallitsee.
Hän ei kohdannut koko tiellä ainoatakaan elävää olentoa. Katu oli jo
tyhjä.
Vain välistä hän näki tumman varjon kiitävän edellään, silloin
tällöin katoavan pimeyteen ja vihdoin häviävän kadun kulmauksessa.
Hän seurasi sitä.
Hän tapasi kaikki ovet lukittuina. Joku avulias käsi oli avannut
portin, porraskäytävän, vieläpä piilokomeron tapettiovenkin.
Hän saattoi päästä sisään vähääkään meluamatta.
Määrätystä paikasta hän löysi ruuvin, joka voitiin vetää ulos, ja
pisti sen sijaan avaimen. Salaovi ponnahti auki ja sulkeutui hänen
jälkeensä. Timar oli salakäytävässä -- urkkija omassa talossaan.
Siis päälle päätteeksi vielä urkkija!
Mitä alhaista tekoa ei hän vielä olisi tehnyt? Ja vain senvuoksi,
että "köyhä" on vain alhaisempi olento ja vain rikas on jonkun
arvoinen maailmassa! Tässä nyt on se ihanuus!
Onpa onnellista, että tässä paikassa vallitsee maanalainen pimeys!
Hapuillen ja käsillään tunnustellen hän hoiperteli seinää pitkin
siihen paikkaan, mistä heikko valo häämöitti. Hän seisoi Pyhän
Yrjänän kuvan kohdalla. Huoneessa olevan lampun valo tunkeutui
mosaikin rakosien lävitse.
Hän löysi laatan, jonka voi työntää syrjään, jonka jälkeen vain ohut
lasiruutu jäi tähän paikkaan.
Hän katsahti huoneeseen.
Pöydällä paloi lamppu, jossa oli varjostin himmeätä, hiottua lasia.
Timea käveli edestakaisin huoneessa.
Valkoinen, koruompeleinen puku hulmahteli hänen lanteillaan;
yhteenpuristetut kädet riippuivat alaspäin.
Ovi vierashuoneeseen avautui ja Sohvi-rouva astui sisään. Hän sanoi
hiljaa jotakin Timealle.
Mutta Timar kuuli tämänkin hiljaisen kuiskauksen. Syvennys oli
Dionysoksen korvan kaltainen; se vangitsi jokaisen äänteen.
"Saako hän tulla?" kysyi Sohvi-rouva.
"Minä odotan häntä", vastasi Timea.
Senjälkeen Sohvi-rouva taas poistui.
Timea avasi nyt piironkinsa laatikon ja otti sieltä esille erään
esineen.
Tämä kädessään hän lähestyi lamppua. Hän seisoi nyt vastapäätä
Timaria, niin että lampunvalo heijastui kirkkaana hänen kasvoilleen.
Timar saattoi nyt tarkata joka muutosta hänen piirteissään.
Timea avasi laatikon. Siinä oli sapeli, jonka terä oli katkennut.
Ensimmältä rouva säpsähti, ja kokoonvetäytyvät kulmakarvat ilmaisivat
kauhua. Mutta hänen kasvonsa kirkastuivat vähitellen ja muistuttivat
kapeine, yhteenkasvaneine kulmakarvoilleen taaskin pyhimyskuvaa,
jolla oli musta sädekehä otsan ympärillä.
Hellyyttä ilmeni hänen surumielisissä piirteissään. Hän kohotti
laatikkoa ja vei siinä olevan sapelin niin lähelle huuliaan, että
Timar väristen pelkäsi hänen suutelevan sitä.
Nyt oli tämä sapelikin kilpailija!
Kuta kauemmin Timea katseli sapelia, sitä kirkkaammin alkoivat hänen
silmänsä loistaa. Kerran hän meni rohkeudessaan niinkin pitkälle,
että uskalsi tarttua sapelinkahvaan; hän otti taittuneen aseen
laatikosta ja alkoi miekkailla sillä, niinkuin me miehet teemme...
Oi, jospa hän vain olisi tiennyt lähellään olevan erään, jonka
jokaisella iskulla täytyi tuntea kaikki helvetin tuskat!
Nyt naputettiin ovelle. Timea laski säikähtyneenä sapelin takaisin
laatikkoon ja änkötti sitten epämääräisesti: "Sisään!" Mutta sitä
ennen hän kuitenkin veti alas hihansuut, jotka olivat vetäytyneet
ylöspäin.
Majuri Katshuka astui sisään.
Hän oli vieläkin komea mies, jolla oli kauniit sankarinkasvot. Timea
ei mennyt häntä vastaan, vaan seisoi yhä lampun vieressä. Timar
tarkkasi häntä ankarasti.
Tuhat tulimmaista, mitä hänen täytyi nähdä!
Majurin astuessa sisään _punastui_ Timea.
Niin, alabasteripatsas saattoi myöskin loistaa aamuruskosta.
Pyhimyskuvan kasvot olivat liikutuksen vallassa, ja neitseellinen
valkeus koristautui ruusuilla.
Valkeat kasvot olivat kohdanneet hänen, joka voi sytyttää ne
liekehtimään.
Tarvitaanko muita todistuksia. Tarvitaanko sanoja?
Timar oli työntämäisillään kuvan syrjään ja Pyhän Yrjänän
vastustajan, lohikäärmeen, tavoin heittäytymäisillään noiden kahden
väliin, ennenkuin Timean huulet olivat ennättäneet lausua julki sen,
mitä hänen kasvonsa ilmaisivat...
Mutta ei! -- Kenties hän oli vain nähnyt unta. Timean kasvot ovat
yhtä valkoiset nyt kuin ennen. Kylmän arvokkaasti hän viittaa majuria
istuutumaan. Itse hän istuutuu kauas hänestä, ja hänen katseensa on
niin ankara, niin kylmä, niin kunnioitusta herättävä.
Majuri piti kultanauhoin koristettua lakkia toisessa kädessään ja
kultatupsuista sapelia toisessa ja istui jäykkänä kuin kenraalinsa
edessä.
He katselivat toisiaan kauan. Molemmat taistelivat kiusaavia tunteita
vastaan.
Timea katkaisi äänettömyyden.
"Herraseni, te olette lähettänyt minulle arvoituksellisen kirjeen,
jota seurasi vieläkin merkillisempi lahja. Tämä lahja on taittunut
sapeli."
Näin sanoen hän avasi laatikon ja otti sieltä esiin kirjeen.
"Kirjeenne sisältö on seuraava: Armollinen rouva! Minä olen tänään
ollut kaksintaistelussa, ja vain sitä seikkaa, että sapelini
taittui, saa vastustajani kiittää hengestään. Tämä kaksintaistelu
on yhteydessä sangen arvoituksellisten asianhaarojen kanssa,
jotka suoranaisesti liikuttavat teitä, ja vielä enemmän _teidän
puolisoanne_. Suokaa minulle muutaman minuutin keskusteluaika, joten
voisin sanoa teille, mitä teidän välttämättä tulee tietää."
"Tässä kirjeessä ovat sanat _teidän puolisoanne_ alleviivatut
kaksinkertaisesti, ja juuri tämä seikka sai minut sallimaan
teille tilaisuutta keskusteluun. Puhukaa! Mitä yhteyttä on teidän
kaksintaistelullanne ja herra von Levetinczyn personallisilla
suhteilla? Minä olen kuunteleva teitä, niin kauan kuin sanottavanne
koskee herra von Levetinczyä, -- mutta jos siirrytte toiselle alalle,
niin poistun heti paikalla."
Majuri kumarsi miettivän totisena.
"Alan siis, armollinen rouva, kertomalla erään tuntemattoman
miehen viime aikoina kuljeskelleen tässä kaupungissa puettuna
meriupseerinpukuun. Pukunsa on avannut hänelle tien kaikkialle, missä
upseereja oleskelee. Hän tuntuu olevan maailmanmies ja tottunut
seuraihminen. En tiedä lähemmin kertoa, ken hän on, sillä minun
tapani ei ole urkkia. Eikö hän joskus ole herättänyt teidänkin
huomiotanne, armollinen rouvani? Te olette voinut joka ilta nähdä
hänet teatterissa; hänellä on yllään vihreä virkapuku, jossa on
keltaiset ja punaiset kääntökaulukset."
"Minä olen nähnyt hänet."
"Ja muistatteko milloinkaan ennen nähneenne häntä?"
"En ole pannut merkille hänen kasvojaan."
"Sehän on totta, armollinen rouva ei milloinkaan katsele vieraita
miehiä kasvoihin."
"Eteenpäin, herrani! Minusta ei ole kysymys."
"Tämä mies on jo viikkokausia seurustellut kanssamme; rahoja
hänellä tuntuu olevan viljalti. Syyksi täällä oloonsa hän ilmoitti
odottavansa herra von Levetinczyn paluuta, koska hänellä oli
muka hyvin tärkeä asia kerrottavana hänelle. Asia alkoi lopuksi
ikävystyttää meitä. Hän tiedusteli joka päivä herra von Levetinczyä,
ja hänen ilmeensä oli silloin niin salaperäinen, että me tulimme
ajatelleeksi hänen olevan seikkailijan. Eräänä päivänä päätimme
panna miehemme pussiin. Meidän oli saatavat selville, miten oli
tämän ihmisen, laita, joka tunkeutui seuraamme. Minä otin hänet
kuulusteltavakseni. Hän veti taas esiin tavalliset lausepartensa,
että hänellä oli jotakin selvitettävää teidän miehenne kanssa. Miksi
hän ei siis kääntynyt herra Levetinczyn liikkeenhoitajan puoleen? --
Siksi, että asia oli niin arkaluontoinen, että se voitiin selvittää
vain kahden kesken. -- Tämän vastauksen saatuani päätin minä armotta
käydä hänen kimppuunsa. Kuulkaa, sanoin hänelle, minä en usko, ja me
epäilemme sitä kaikki, teillä olevan mitään arkaluontoisia asioita
selvittämättä herra von Levetinczyn kanssa. Me emme tiedä, kuka te
olette, mutta sen tiedämme, että herra Levetinczy on kunniallinen
mies, jolla on järkeä ja luonnetta, jonka varallisuussuhteet, hyvä
maine ja yhteiskunnallinen asema ovat tunnetut -- ja sitäpaitsi
hän on mies, joka perheenisänä on moitteeton ja joka kansalaisena
on uskollinen kuninkaalleen. Hänellä ei siis voi olla mitään syytä
salaisiin kohtauksiin teidän laistenne miesten kera."
Majurin puhuessa oli Timea noussut hiljaa paikaltaan. Hän meni nyt
majurin luo, ojensi kätensä sanoen: "Kiitän teitä."
Ja taas näki Timar hänen valkeiden kasvojensa leimahtavan hehkuvan
punaisiksi, jommoiset ne eivät ikinä olleet olleet, mutta nyt jäivät
semmoisiksi. Rouva oli lämmennyt ajatellessaan juuri tämän miehen,
jota hänen sydämensä jumaloi, puolustavan toista, joka ollen hänen
puolisonsa seisoi heidän sydämiensä välillä.
Majuri jatkoi selontekoa, ja jotta ei loukkaisi Timeaa katseillaan,
hän etsi huoneesta toisen esineen, johon kiinnitti katseensa, kuten
ne, jotka aikovat kertoa jännittävän kertomuksen, valitsevat kiinteän
pisteen silmilleen. Sellaisen hän löysi lohikäärmeen päästä Pyhän
Yrjänän kuvassa. Mutta juuri tämän lohikäärmeen pään vieressä oli se
aukko, josta Timar katseli huonetta, ja hänestä tuntui kuin majuri
puhuisi suoraan hänelle, vaikka hänen piilopaikassaan olikin niin
pimeä, ettei kukaan voinut nähdä häntä.
"Tämän kuultuaan", jatkoi majuri, "muuttuivat miehen kasvot
äkkiä ja hän hypähti ylös, kuin nukkuva koira, jonka hännälle on
astuttu. 'Mitä?' hän huusi, niin että kaikki sen kuulivat, 'te
pidätte siis Leventinczya rikkaana, mainehikkaana, ymmärtäväisenä
ja kunnioitettuna miehenä, hyvänä perheenisänä ja uskollisena
alamaisena? No, minäpä näytän teille, että tämä Levetinczy,
tavattuaan minut, seuraavana päivänä lähtee karkuun ja jättäen
talonsa ja kauniin vaimonsa pakenee Unkarista ja koko Europasta, ja
että te ette milloinkaan ole saava hänestä kuulla.'"
Timean käsi etsi tahtomatta katkenneen sapelin kahvaa.
"... Vastauksen asemasta löin miestä kasvoihin."
Timar veti nopeasti päänsä aukosta, jossa oli urkkinut, ikäänkuin
olisi pelännyt iskun kohtaavan itseään.
"Minä näin miehen heti katuvan sanojaan. Hän olisi mielellään
vetäytynyt pois tämän nyrkiniskun seurauksista. Mutta minä en
päästänyt häntä. Minä asetuin hänen tielleen. 'Te olette sotilas,
teillä on sapeli. Teidän täytyy siis tietää, mihin tällainen
kunniallisten miesten välillä tapahtunut kohtaus johtaa. Tuolla
ylhäällä majatalossa on avara tanssisali; me sytytämme kynttilät, te
valitsette kaksi sekundanttia, ja minä kaksi, ja sitten me annamme
aseiden ratkaista asiamme.' Emme jättäneet hänelle hetkeäkään
ajatusaikaa. Mies miekkaili kuin merirosvo. Pari kertaa hän yritti
tarttua sapeliini vasemmalla kädellään, minä raivostuin, iskin
häntä päähän ja hän kaatui lattialle. Hänen onnekseen olin iskenyt
terän lappeella, jolloin terä katkesi. Seuraavana päivänä mies oli
paennut kaupungista, kuten lääkäreiltä kuulin. Haava ei siis ollut
vaarallinen."
Timea otti jälleen ylös sapelin ja tarkasteli sen terää. Sitten hän
laski sen takaisin pöydälle ja ojensi kätensä majurille.
Tämä taittui siihen hellästi ja vei sen huulilleen; tuskin saattoi
huomata hänen sitä suudelleen.
Timea ei vetänyt kättään pois.
"Kiitän teitä!" kuiskasi majuri hiljaa. Timar ei kenties kuullutkaan
sanoja piilopaikkaansa, mutta majurin kosteat silmätkin sanoivat
samaa: "Kiitän teitä!"
Seurasi pitkä vaitiolo. Timea istuutui jälleen sohvalle ja nojasi
päätään käteensä.
Majuri ryhtyi taas puheeseen:
"Mutta, armollinen rouva, minä en ole pyytänyt saada keskustella
kanssanne kerskuakseni urotyöstä, joka on teille kiusallinen ja
minun puolestani oli vain ystävyydenvelvollisuuden täyttämistä, enkä
myöskään saadakseni sitä kiitosta, jota te ystävällisesti osoititte
minulle kädenpuristuksella. Se oli paljon ja minulle erinomainen
palkinto. Mutta minä en sen vuoksi, tällä tavattomalla, miltei
naurettavalla tavalla, lähettämällä teille taittuneen sapelin, ole
pyrkinyt saamaan teidät suostumaan keskusteluun kanssani, vaan
tehdäkseni teille vakavan kysymyksen. Armollinen rouva, olisiko
mahdollista, että tuon ihmisen puheissa olisi perää?"
Nämä sanat kuullessaan Timea säpsähti kuin salaman iskemänä.
Timariinkin tämä salama sattui, joka ainoa hermo hänessä vetäytyi
kokoon.
"Mitä te ajattelette?" huusi Timea kiivaasti.
"Sana on sanottu", jatkoi majuri, joka oli noussut tuoliltaan, "ja
nyt minä en jätä teitä ennenkuin vastaatte kysymykseeni, armollinen
rouva. Jos tämä mies on valehdellut yhden asian, niin on kaikki tyyni
valhetta; mutta jos vain yksikin asia on totta, niin voi kaikki
olla totta. Senvuoksi olen tullut tänne. Ilman verukkeita, suoraan
asiaan käyden, avoimin otsin kysyn teiltä: Onko mahdollista, että
näissä syytöksissä voisi olla yhtään totuuden sanaa? Minä en ole
toistanut kaikkea, mitä tuo mies on sanonut Levetinczystä, mutta
kaiken, mikä voi miestä loukata, hän on syytänyt hänen niskoilleen.
Onko mahdollista, että Timarin elämä voisi saada sellaisen kauhean
käänteen, jonka tämän onnettoman talon edellinen omistaja vain
kuolemallaan vältti? Sillä jos se on mahdollista, niin eivät mitkään
hienotunteisuussyyt voi pidättää minua Jumalan armahtavaisuuden
nimessä hetkeäkään viipymästä pelastaakseni teidät tästä talosta,
joka siinä tapauksessa uhkaa lyhistyä kokoon. Minä en voi sallia
teidän vihkiytyvän turmioon; minä en voi kylmäverisenä katsella, kun
joku vetää teidät mukanaan syvyyteen."
Nämä hehkuvat sanat olivat lämmittäneet Timeaa. Timar katseli
väristen ja liikutettuna vaimonsa sieluntaistelua. Timea suoriutui
voittajana. Hän kokosi kaikki voimansa ja vastasi levollisesti:
"Olkaa huoletta, herrani. Minä voin vakuuttaa teille, että ken
tämä mies lieneekin ja mistä tulleekin, niin hän on valehdellut ja
hänen panettelussaan ei ole mitään perää. Minä tunnen tarkoin herra
Levetinczyn varallisuussuhteet, sillä hänen poissaollessaan olen
minä hoitanut liikeasioita ja olen tajusin selvillä kaikesta. Hänen
raha-asiansa ovat järjestyksessä, ja vaikkakin kaikki, mikä hänen
yrityksissään on alttiina, onnettoman sattuman kautta menisi, niin
ei ainoakaan pylväs hänen talossaan silti horjuisi. Sitäpaitsi voin
minä hyvällä omallatunnolla sanoa teille, että herra Levetinczyn
omaisuudessa ei ole äyriäkään, joka ei olisi rehellistä tietä
hankittu. Hän ei ole ketään vahingoittanut eikä tehnyt köyhäksi ja
hänen ei siis tarvitse vavista niitä syytöksiä, joita muut hänestä
tekevät, eikä salata Jumalalta eikä ihmisiltä sitä, miten hän on
saanut sen tai sen omaisuutensa osan. Levetinczy on rikas mies, jonka
ei tarvitse punastua rikkauttaan."
Haa, kuinka Timarin posket paloivat pimeässä!
Majuri huokasi syvään.
"Te olette saanut minut vakuutetuksi kaikesta, armollinen rouva. Minä
en myöskään ole epäillyt, ettei joka sana, jolla hän moitti Timaria
liikemiehenä, olisi ollut valhetta. Mutta hänen lausunnoissaan oli
myös paljon sellaista, joka asetti hänet puolisona huonoon valoon.
Sallikaa minun kysyä teiltä yhtä seikkaa: Oletteko onnellinen?"
Timea katsoi häneen sanomaton tuska kasvoissaan ja hänen katseessaan
oli vastaus: "Sinä näet ja kuitenkin kysyt!"
"Rikkaus, komeus ja ylenpalttisuus ympäröi teitä", jatkoi majuri
rohkeammin; "mutta jos on totta, mitä minä -- kautta kunniani! --
en milloinkaan ole keneltäkään kysynyt ja johon minä, kun eräs
minulle kysymättä sen sanoi, vastasin: 'Sinä valehtelet!' ja kuritin
häntä siitä -- jos se on totta, että te kärsitte, että te ette ole
onnellinen, niin minä en olisi mies, jos nyt minulta puuttuisi
rohkeutta sanoa teille: Armollinen rouva, vielä on eräs, joka kärsii
yhtä paljon ja on yhtä onneton kuin te; -- heittäkää luotanne nämä
_kahden ihmisen_ kärsimykset, jotka vielä toisessa maailmassa tulevat
Jumalan edessä syyttämään kolmatta, näiden kärsimysten aiheuttajaa.
Erotkaa hänestä!"
Timea painoi molemmin käsin sydäntään ja katseli kirkastettu tuska
kasvoillaan ylös, kuten marttyyri, joka menee tuskalliseen kuolemaan.
Kaikki sydämen tuskat olivat tällä hetkellä heränneet hänessä.
Kun Timar nyt näki hänet, löi hän masentuneena otsaansa ja kääntyi
pois Judaksen reiästä, josta hän vakoili.
Muutamaan hetkeen hän ei kuullut eikä nähnyt mitään.
Kun kiusallinen uteliaisuus veti hänet uudelleen valon luo, joka
tunkeutui hänen pimeyteensä ja hän katsahti huoneeseen päin, ei hän
enää nähnyt marttyyriä. Timean kasvot olivat taas levolliset.
"Herraseni", hän sanoi lempeällä, vienolla äänellä majurille, "se
seikka, että olen kuunnellut teitä loppuun asti on todistuksena
siitä, että kunnioitan teitä. Sallikaa minun säilyttää tämä
kunnioitukseni älkääkä milloinkaan enää kysykö minulta, mitä tänään
olette kysynyt. Minä otan koko maailman todistajakseni, että en
milloinkaan ole sanoin, enkä edes kyynelin valittanut. Kenen tähden
olisin valittanut. Hänenkö, joka pelasti minut, muukalaisen, lapsen,
kuolemasta, joka kolme kertaa astui kuoleman valtakuntaan pelastamaan
minua? Kun minä olin typerä olento, jota kaikki ivasivat, suojeli
hän minua; minun takiani hän joka päivä kävi verivihollisensa
luona, kärsi kanssani, valvoi etujani. Kun minusta oli tullut
kerjäläinen, jolla ei ollut kattoa pääni päällä, lahjoitti hän
minulle, palvelijalle, kätensä, rikkautensa ja teki minusta kotinsa
valtiattaren. Ja kun hän ojensi minulle kätensä, tarkoitti hän totta.
Hän ei laskenut leikkiä kanssani."
Sanoessaan tämän Timea kiiruhti erään seinäkaapin luo ja tempasi sen
oven auki.
"Katsokaa tänne, herraseni", hän huusi majurille ja levitti auki
koruompeleisen laahustimen eräästä puvusta, joka riippui kaapissa.
"Tunnetteko tätä pukua? Se on sama puku, jota minä ompelin. Te
näitte minun viikkokausia tekevän siihen työtä. Joka piste on
minulle haudattu unelma, surullinen muisto. Minulle oli kuviteltu,
että siitä tulisi hääpukuni. Mutta kun se oli valmis, sanottiin
minulle: 'Riisu se nyt yltäsi, se onkin toista morsianta varten!'
Oi, herrani, se oli kuolettava isku sydämelleni. Jo vuosikausia
olen riutunut tämän parantumattoman haavan tähden. Mutta nytkö
hakisin eroa tästä jalosta, suuresta miehestä, joka ei, minun
ollessani vielä puoliksi lapsi, imarrellut minua eikä sanonut minulle
kohteliaisuuksia pannakseen pääni pyörälle, vaan pysyttelihe loitolla
ja odotti, ja vasta sitten, kun muut polkivat minua ja jättivät minut
avuttomaksi, astui hän esiin korottaakseen minut luokseen eikä ole
senjälkeen milloinkaan lakannut yli-inhimillisellä, enkelimäisellä
kärsivällisyydellä tekemästä kaiken voitavansa parantaakseen
kuolettavaa haavaani ja jakaakseen kärsimykseni? Minäkö eroaisin
tästä miehestä, jolla ei paitsi minua ole ketään muuta, jota hän
rakastaa, tästä miehestä, jolle minä olen koko maailma, ainoa
olento, jonka nähdessään hänen synkät kasvonsa kirkastuvat. Minäkö
eroaisin tästä miehestä, jota kaikki rakastavat ja kunnioittavat?
Minäkö sanoisin vihaavani häntä -- minä, jonka on kiittäminen häntä
kaikesta, ja joka en ole antanut hänelle muita myötäjäisiä kuin
sairaan rakkaudettoman sydämen?"
Intohimoisesti liikutetun rouvan sanoja kuullessaan peitti majuri
kasvonsa kädellään. Ja mitä sitten tunsi toinen mies Pyhän Yrjänän
kuvan takana? Eikö hänestä tuntunut kuin hän olisi ollut lohikäärme,
jonka kitaan pyhä ritari syöksee keihäänsä?
Ei kuitenkaan riitä, että keihäs syöstään halien kurkkuunsa;
keihäänkärjen väkä riuhdotaan uudelleen irti haavasta.
"Ei, herraseni", jatkoi Timea, jonka kasvoja kirkasti
vastustamattoman viehättävä naisellinen arvokkuus, "vaikka Timar
olisi suoranainen vastakohta sille, miksi maailma häntä luulee,
vaikka hän olisi rappiolla, kerjäläinen, en kuitenkaan eroaisi
hänestä. Ei, silloin kaikkein vähinten. Ja jos hänen nimeänsä
tahraisi häpeä, en silti heittäisi tätä nimeä luotani. Minä jakaisin
hänen häpeänsä, kuten olen jakanut kaikki hänen loistokautenaan.
Vaikka koko maailma halveksisi häntä, olisin minä kuitenkin velkapää
hänelle ikuisen kunnioitukseni. Jos hän joutuisi maanpakolaiseksi,
seuraisin häntä maanpakoon, ja minä asuisin hänen kanssaan metsissä,
jos hänestä tulisi ryöväri. Niin, jos hän surmaisi itsensä, kuolisin
hänen kanssaan..."
(Mitä se on? Itkeekö lohikäärme kuvassa?)
Timea ei ollut vielä puhunut loppuun.
"Ja lopuksi, herraseni, vaikka tuntuvin, katkerin suru, joka voisi
kohdata vaimoa, kohtaisi minuakin, jos saisin tietää hänen rakastavan
toista, niin sanoisin: Jumala siunatkoon häntä, joka on lahjoittanut
miehelleni sen onnen, jota minä en voinut hänelle antaa! Enkä minä
eroaisi hänestä. -- Minä en siihen suostuisi, vaikka hän itse
pyytäisi; minä en milloinkaan eroa hänestä, sillä minä tiedän, mitä
valani ja sieluni pelastus vaativat minulta!"
Majuri nyyhkytti -- hänkin!
Timea vaikeni hetkiseksi saadakseen takaisin levollisuutensa.
Senjälkeen hän alkoi taas matalalla, lempeällä äänellä:
"Ja nyt te lähdette luotani ainiaaksi. Se tikarinpistos, jonka te
monta vuotta sitten minun sydämeeni iskitte, on nyt kuitattu tällä
miekaniskulla. Minä säilytän tämän taittuneen sapelin muistona. Niin
usein kun silmäni sattuvat tähän sapeliin, muistutan itselleni teidän
olevan jalon ihmisen, ja se on parantava haavani. Sillä, että te ette
vuosikausiin ole lähestynyt minua ettekä puhunut minulle, olette te
sovittanut sen, että kerran lähestyitte minua ja puhuitte minulle."
(Pyhän Yrjänän takaa kuului melua, ikäänkuin joku olisi nopeasti
poistunut.)
Kun Timar kaapinovesta syöksyi piilopaikastaan käytävään, astui tumma
olento hänen eteensä. Oliko se varjo, aave, vai paha henki?
"Mitä olette kuullut? Mitä olette nähnyt?"
Se oli Atalia.
Timar työnsi tumman varjon luotaan ja painaen sen toisella kädellään
seinää vastaan kuiskasi sen korvaan:
"Kirous tulkoon päällenne! Ja kirottu olkoon tämä talo ja sen tomu,
joka sen rakensi!"
Näin sanoen hän juoksi kuin mielipuoli alas portaita.
Ovi Timean huoneeseen avautui. Sieltä loisti valonhohde, ja siinä
saattoi tuntea majurin, joka poistui. Timea soitti. Sohvi-rouvan
kimeä ääni kuului hänen toruessaan siitä, että joku oli sammuttanut
lampun portaissa. Sitten hän näytti majurille tietä. Atalia piiloutui
kaapinoven taa. Ja kun kaikki olivat poistuneet ja oli jälleen tullut
pimeä seisoi hän kauvan puhellen itsekseen äänettömiä sanoja. Hän
vain liikutteli huuliaan, puri yhteen hampaansa ja silmät pyörivät ja
puristetut nyrkit uhkasivat. Mitä hän sanoi?
Kymmenes luku.