Enemmän kuin kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Boleslav oli
lähtenyt isiensä perintötilalta.
Sillaikaa oli tullut kevät. Nuoressa nurmikossa kukkivat maahumalat ja
vuokot, ojissa rehottivat matarat ja nokkoset, ja puista satoi tuulen
vähänkin hengähtäessä lakastuvia kukkaskissoja.
Pelloilla vetelivät aurat kiiltävän mustia vakoja levähtäneeseen
maaperään, ja siemeniä kylvettiin jo multaan itämään.
Tämä oli pitkiin aikoihin ensimäinen vuosi, joka oli alkanut
rauhallisesti ja jonka saattoi toivoa rauhallisesti loppuvankin.
Europan hirmuhenki oli voitettu; kuten Prometheus oli hänet kahlittu
kolkkoon, meren huuhtelemaan kallioon.--Miekka sai nyt ruostua, sahra
ja äes pääsivät jälleen vanhoihin oikeuksiinsa.
Mitä kaukana Välimeren rannoilla oli tapahtunut maaliskuussa, siitä ei
vielä aavistettu mitään täällä hiljaisissa maaseudun kaupungeissa ja
yksinäisissä nummikylissä, ei aavistettu mitään pahasti häiritystä
katrillista metternichiläisissä tanssiaisissa, ei itsevaltiasten
suuttumuksesta eikä ylhäisten herrojen kauhusta, ei mitään karanneen
kapinoitsijan julistamisesta valtiokiroukseen eikä varustuksista ja
sotahuudoista.
Leivoset livertelivat kutsuen iloiseen työhön pelloille, ja maa avasi
ikävöiden sylinsä ottaaksen vastaan kauan kaivatun siemenen.
* * * * *
Huhtikuun lopulla nähtiin eräänä päivänä omituisen joukon
vaeltavan maantietä, joka idästäpäin vei Wartensteinin piirikaupunkiin.
Kummastusta tuo matkue herätti kaikilla seuduilla, joiden läpi se
kulki.--
Siitä ei päästy yksimielisyyteen, olivatko matkalaiset sotilaita vai
työmiehiä. Enimmät olivat asestettuja, mutta pyssyn vieressä oli lapio
heidän selässään, ja punaruutuisista repuista, jotka he olivat
nuorilla sitoneet poikittain selkäänsä, pilkisteli sieroja ja
viikatteen teriä.
Kymmenen tai kaksitoista miestä kulki ratsain, ja ikäänkuin
kuormastona tuli perästä jono rattaita, jotka olivat kukkuroilleen
täytetyt pullottavilla viljasäkeillä ja kaikenlaatuisilla työkaluilla.
Joukossa mahtoi olla noin puolentoistasataa päätä ja marssi se miltei
sotilaallisessa järjestyksessä. Jonossa oli yksistään nuoria miehiä,
enimmäkseen pellavatukkaisia ja rotevia vartaloltaan, kasvot leveät ja
jyrkän kulmikkaat, eivät ollenkaan saksalaista mallia. Mutta eivät he
puolalaistenkaan näköisiä olleet. He puhuivat kieltä, jota niillä
tienoin ei kuunaan ollut kuultu, ja lauloivat lauluja, joita kukaan ei
voinut oppia laulamaan.--Mutta komento, jota he tottelivat, oli
sentään saksalainen, ja saksalainen oli kurikin, joka suoristi heidän
rivinsä ja antoi heidän liikkeilleen ryhtiä ja vakavuutta.
Kulkueen etupäässä ratsasti mies, jonka eleitä he seurasivat huolella
ja rakkaudella ja jonka lyhyet, vaikkakin siltä ystävälliset käskyt he
täyttivät iloisen lapsellisella innolla.
Hän oli Boleslav, joka tämän sotajoukon kera oli tulossa hänelle
kuuluvaa valtakuntaa takaisin vallottamaan.
Kaukaa Itä-Liettuasta, maakunnan äärimäiseltä kulmalta, missä ei
Schrandenista oltu milloinkaan kuultu hyvää eikä pahaa, oli hän tämän
joukkonsa pestannut. Sieltä, missä hän viisivuotisen oleskelunsa
aikana oli tutustunut kansan kieleen ja luonteeseen, oli hän valinnut
raatajikseen ainoastaan sellaisia miehiä, jotka olivat olleet sodassa
ja tottuneet sotilaalliseen kuriin, mutta siitä huolimatta oppineet
saksaa liian vähän, jotta heitä voisi schrandenilaisten pahat kielet
myrkyttää.
Siten saattoi hän toivoa, ettei hänen kohtalonsa tulisi samanlaiseksi
kuin isän, jonka luona ei pysynyt ainoakaan renki eikä päiväpalkkalainen.
Jos schrandenilaiset uskaltaisivat käydä tappeluun näitä vastaan,
kuten kerran puolalaisia, joita isä äärimäisessä hädässään oli
kutsunut työhönsä, silloin heidät kyllä lähetettäisiin verissä päin
kotiinsa.
Ylpeällä luottamuksella katseli hän tulevaisuuteen.
Hän olisi mielellään palannut jo aikaisemmin; mutta ryhtyäkseen
teettämään työtä suuressa kaavassa, kuten oli tarvis, täytyi hänen
odottaa aikaa, jolloin saisi isotätinsä perinnön käsiinsä ja siten
tarpeelliset varat käytettäväkseen.
Vaikeita aikoja oli hän elänyt sen tammikuun yön jälkeen, jolloin hän
verensä pakotusta paeten oli rientänyt lumista tietä kuutamossa
loistavaa etäisyyttä kohden, onnettoman naisen huutojen kaikuessa
korviinsa. Ei ollut Regina saattanut käsittää, mikä hänen herraansa
oli mennyt.
Viipyi kauan, ennenkuin hän näistä huudoista vapautui ja ennenkuin
tuskallisesti rukoileva katse, joka häntä seurasi mihin hän
liikkuikin, alkoi häipyä hänen mielestään.
Königsbergissä, johon hän oli kääntynyt, aikoi hän rohkealla
itsesyytöksellä vaatia viranomaisilta itselleen oikeutta, joka
häneltä ja hänen suvultaan oli tähän asti evätty.--Tosin häneltä ei
sulettu ovia, kuten kerran hänen isältään--risti hänen rinnassaan
avasi ne hänelle--, mutta kohtelias olkapäiden kohautus, jolla hänelle
luvattiin katsoa, mitä oli tehtävissä, ja kylmä viittaus
oikeudellisiin muodollisuuksiin, joita oli noudatettava, opetti
hänelle pian, että intohimoinen itseuhrautuminen, jota hän oli
aikonut, sai täällä varsin vähän aikaan.--Isänsä kirjevaihdon, jonka
hän oli vapaaehtoisesti aikonut luovuttaa viranomaisille, jotta
sekavaan pimeyteen leviäisi valoa, pani hän jälleen kasaan säästäkseen
sen soveliaampiin tilaisuuksiin.--Sitä paitsi oli paljon hävitetty,
joka olisi vaikuttanut lieventävästi. Vaaka oli joutunut pois
tasapainostaan, ja vaikka hänelle olikin sallittua raivota omaa
itseään vastaan, niin isän muisto vaati sääliväisyyttä.
Kaikesta huolimatta alkoivat nämä kosketukset ulkomaailman kanssa,
kosketukset, jotka vaikuttivat niin omituisen jäähdyttävästi ja
raitistavasti häneen, vähitellen hälventää kuumeista kiihkeyttä hänen
mielestään. Hän näki nyt seisovansa asiain syiden eikä enää kirousten
edessä, sanojen eikä enää ryhmysauvojen vastassa. Tämä teki hänelle
hyvää ja rauhotti häntä. Hän laitteli suunnitelmia ja varustautui
huolellisesti siihen, mitä tulevaisuus häneltä vaati.--
Samalla häipyi lumous, jolla metsistynyt palvelustyttö oli häntä
pitänyt pauloissaan. Jokainen ihminen, jonka hän kohtasi, jokainen
ajatus, joka heräsi hänen mielessään, tempasi hänet yhä kauemmaksi
tytöstä. Katumus, että hän oli kohdellut tätä raa'asti ja
säälimättömästä, vaikeni vähitellen, ja se teho, jolla Regina oli
monet kuukaudet häneen vaikuttanut, alkoi hänestä tuntua
käsittämättömältä.--
Mutta toisinaan, kun hän hämärähetkinä istui yksikseen huoneessaan
ravintolassa, näki hän jälleen tytön silmien hehkuvan, ja häntä
värisytti, ikäänkuin tyttö olisi hänen läheisyydessään. Oli kuin
silloin alkaisi uudestaan polttaa arpea, joka uurtautui hänen
alahuulensa poikki ikäänkuin tuon suudelman polttomerkkinä, ainoan
suudelman, jonka nainen oli konsanaan painanut hänen huulilleen, sillä
hänen ujo, synkkä ulkonäkönsä oli iät kaiket pitänyt naiset hänestä
loitolla.
Silloin tuntui hänestä, kuin hetki, jolloin heidän huulensa olivat
yhtyneet, olisi sulkenut itseensä koko hänen elämänsä onnen. Tämä
kuitenkin oli vain joutilaan mielen lumeita, ja lampunvalo ja työ
hälvensi ne hetikohta.
Rauhottaakseen tyttöä poistumisensa johdosta--pakonsa, olisi hän
voinut sanoa--oli Boleslav tälle kirjottanut muutaman kerran, pyytänyt
vastausta ja luvannut pian palata.
Kerran oli Reginaltakin saapunut tietoja, tyyni, vakava kirje, joka
oli kirjotettu voimakkain kynänvedoin ja jokseenkin virheettömällä
kielellä.--Vanhan kirkkoherran koulutus ei monivuotisen orjuudenkaan
aikana ollut mennyt hukkaan.--
Kotiseutuaan lähetessään veti hän nyt kirjelipun taskustaan ja luki
vielä kerran sanat, jotka hän--vastoin tahtoaan--osasi ulkoa
ennestään.
»Rakas herrani!
Älkää olko huolissanne minun tähteni. Minulle ei tee kukaan mitään.
Kylässä eivät tiedä lainkaan, että olette poissa. He pelkäävät
sudenrautojakin, sillä eihän heille ole kukaan sanonut, että ne ovat
poissa. Varmuuden vuoksi katson joka ilta, että pistoolit ja pyssyt
ovat kunnossa, jottei mitään puuttuisi jos he tulisivat. Mutta he
eivät tule. Haavaa en enää muistakaan. Bockeldorfin kauppias antoi
minulle englantilaista laastaria, ja kun laastarilappu putosi pois,
oli haava terve. Jäidenlähtö ja tulva on nyt ohitse, Luojan kiitos.
Muutamia päiviä sain nähdä nälkää, sillä vettä oli Liekowan niityllä
niin korkealta, että oli mahdoton kaalata ylitse. Ja herra Merckelin
luo en olisi mennyt, vaikka olisin nyykistynyt siihen paikkaan. Ah,
rakas herra, olen hyvin iloinen, kun aiotte pian palata. Sillä en enää
tiedä lainkaan, miksi elän, kun en enää saa teitä palvella. Seison
Kissanportaalla niin usein kuin voin ja odotan teitä, jotta voisin
laudat työntää paikoilleen ja pääsisitte ylitse. Pyydän, ettette
tulisi yöllä ettekä tiistaiaamuna ennen seitsemää, sillä silloin olen
taipaleella Bockeldorfiin. Ja lumi on jo kaikki sulanut. Ja nurmi
alkaa jo vihertää. Ja eilen kuulin jo visertävän pääskysten, joilla on
pesänsä räystäskourussa. Mutta nähnyt en niitä ole vielä. Monta kertaa
tuntuu sydämeni salpaantuvan ja päätäni pyörryttää, ja minä syön vain
vähän. Luulen sen tulevan siitä, etten voi sietää yksinäisyyttä. Mutta
enpä tiedä, miksi teille kerron tätä kaikkea. Kai siksi, että olette
aina ollut niin hyvä minulle. Ja kaipaan teitä kovasti, koska aina
olette ollut minulle niin hyvä, ja piirrän
uskollisimmalla nöyryydellä
Regina Hackelberg».
Tämä kirje oli Boleslavin täyttänyt ilolla ja tyytyväisyydellä; sillä
vaikka se yhdeltä puolen todisti, että tyttö ymmärtäväisesti mukautui
olosuhteihinsa ja että hänestä oli tarpeetonta huolehtia, osotti se
toiselta puolen, että hän pysyi puhtaimmasti uskollisena herralleen ja
kuului hänelle koko sieluineen.--Niin iloinen kuin Boleslav olikin
vapauduttuaan myrkystä, jota tyttö oli valanut hänen mieleensä,
ilahdutti häntä kuitenkin varmuus tästä alttiudesta.
Hänen uskonsa Helenan siunaukselliseen lähetystehtävään oli sillävälin
saanut uutta ravintoa. Helenan kirjehän hänet oli suurimman vaaran
hetkenä pelastanut, ja hän kantoi sitä kuin mitäkin taikaesinettä
povellaan, vaikkei sitä lukenutkaan niin mielellään kuin Reginan
kirjettä.
Kohta kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli ikävä ajanut hänet
tuomiokirkkoon, jonka alttariholvissa kuva seisoi. Mutta hän pettyi
pahasti toiveissaan. Pyhä neitsyt liljojen ja ruusujen keskellä oli
suorastaan naurettava. Se seisoi siellä kuin mantelitaikinasta
leivottuna, ja kukat sen ympärillä kohottivat päänsä niin siveästi ja
nenäkkäästi kuin aikoisivat tehdä jonkin ylen tyhmän kysymyksen.
Ja tätä kuvaa oli hän vuosikausia säilyttänyt mielessään lemmittynsä
kasvojen sijasta! Oli jo aika Helenan astua näyttämölle omassa
persoonassaan muuten oli lähellä vaara, että hän alkoi rakastaa
pelkkää haavekuvaa.
Kuinka tuoreena, uhkuvan rakastettavana seisoi nyt, kun hän oli kotiin
saapumaisillaan, hänen sielunsa silmien edessä odottava palvelustyttö,
ikäänkuin jälleennäkemisen ilo koskisi häntä, häntä yksistään!--
Oli päivänpaisteinen aamuhetki.
Eräässä kirkonkylässä lähellä Wartensteiniä oli hän levähtänyt
viimeksi joukkoineen; sillä itse piirikaupungin aikoi hän sivuuttaa
kiireimmittäin, välttääkseen kiusallista huomiota. Sieltä oli vielä
kolme ja neljäsosa peninkulmaa kotikylään, jonne hän vielä toivoi
ehtivänsä illalliselle, sillä hänen reippaat poikansa olivat tottuneet
pikamarsseihin.
Wartensteinin kahdesta tornista löivät kellot kahdeksan, kun hän
marssi sammaltuneesta kaupunginportista sisään. Hän saattoi toivoa
aikaisena aamuhetkenä pääsevänsä tiehensä ilman että häntä
kysymyksillä rasitettiin.
Mutta hän ei aavistanutkaan yllätystä, joka häntä odotti. Vartiat, sen
sijaan, että olisivat hänet pysähdyttäneet, ja vaatineet tullimaksua,
huusivat torninikkunoihin: »Soittakaa kelloja, soittakaa kelloja!
Ensimäiset ovat jo täällä!»
Sitten ojensi hän tervehtien pistimensä, kirkonkellojen ilmottaessa
Wartensteinin asukkaille Boleslavin saapumisen.
»Mitähän tämä merkinnee?» kysyi hän itsekseen päätään pudistellen, ja
hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän edelleen ratsastaessaan näki
kadut täytenään kiihtyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka
liehuttivat nenäliinojaan ja hattujaan ja kohottivat hänelle kaikuvia
hurraahuutoja.
Liettualaisista, jotka voittokulussaan olivat tottuneet sellaisiin
vastaanottoihin, lankesi tällainen vastaanotto luonnostaan ja he
vastasivat täyttä kurkkua.
Boleslavista oli selvää, että tässä oli tapahtunut väärinkäsitys, joka
piammiten selviäisi itsestään.
Hänen ratsastaessaan torille, joka oli ihmisiä täynnä tungokseen asti,
astui häntä vastaan maaneuvos juhlapuvussaan, pormestarin ja kaupungin
viranomaisten saattamana. Hänen leijonanharjansa liehui aamutuulessa.
Hän painoi valkoisen solmukätensä rinnalleen ja rykäisi valmistautuen
puhumaan.
Tunnettuaan Boleslavin, joka oli reippaasti hypähtänyt maahan
ratsultaan, ponnahti hän hämmästyneenä takaperin; siitä huolimatta
alkoi hän: »Onnittelen teitä, vapaaherra von Schranden, että olette
ensimäinen rientäessänne tänne joukkoinenne----»
»Pysähtykää, herra maaneuvos», keskeytti hänet Boleslav. »Tässä täytyy
olla erehdys. Nämä miehet ovat työmiehiä, joita olen Liettuasta
pestannut maatilalleni. Olen matkalla Schrandeniin.»
Kaupunginisien jono myhäili salavihkaan. Heille oli mieliin, kun
maaneuvos teki itsensä naurettavaksi, ja tällaisessa tapauksessa
pitivät oman hullunkurisen osansakin mielellään hyvänään.
»Ettekö vielä tiedä siitä?» kysyi hän koettaen niellä harmiaan.
»Tulen Preussin äärimäiseltä nurkalta, herra maaneuvos.»
»Ettekö ole kuullut, että Napoleon on paennut Elbasta ja että kuningas
on uudelleen kutsunut Preussin kansan aseihin?»
Boleslav tunsi pelästyksen ja ilon sekaisen tunteenpuuskan
sydämessään.
Niin oli siis maailmanhistoria jälleen ottanut hänen pienen kohtalonsa
hartioilleen ja kantoi sitä epätietoisuutta kohden. Hänen
suunnitelmansa olivat lennähtäneet hajalle, työ, jolle hän oli
elämänsä pyhittänyt, oli päättynyt tuskin vielä alettuaankaan.
Mutta pois kaikki huolet ja valitukset! Isänmaa kutsuu! Isänmaa
kutsuu!
»Kiitän teitä, herra maaneuvos», sanoi hän koettaen hillitä
levottomasti sykkivää sydäntään, »siitä kunnianosotuksesta, jonka
olitte aikonut minulle ja schrandenilaisille. Tahdomme osottaa sen
ansaitsevamme ja olla neljänkolmatta tunnin kuluessa paikalla.»
Maaneuvos ojensi hänellä kätensä. Hän astui askelen takaperin, ja oli
maksamaisillaan kolminkertaisesti häväistyksen, jonka kerran oli
kärsinyt maaneuvokselta.
Sitten malttoi hän mielensä. Isänmaa kutsuu! sanoi ääni hänen
povessaan. Mitä merkitsevät sinun pienet vihasi ja myötätunteesi!--Ja
hän tarttui solmukäteen, joka jo loukkautuneena vetäytyi takaisin, ja
pudisti sitä lujasti.
Sitten sai hän lähempiä tietoja. Eilen illalla oli kuninkaan kehotus
saapunut Wartensteiniin. Koko yön olivat viranomaiset työskennelleet
valmistaen määräyksiä paikallisille esimiehille, ja määräykset olivat
viivyttelemättä lähetettävät ratsastavain lähettiläiden mukana.
»Myöskin Schrandeniin?» kysyi Boleslav.
»Tietysti».
»Saanko liittää mukaan sotilaallisen määräyksen?»
»Jos haluatte.»
Hän repäisi lehden muistikirjastaan ja pyöräytti siihen seuraavat
rivit:
»Viiden aikaan iltapäivällä saapukoot asevelvolliset miehet
matkakapineineen ja varustuksineen tarkastukseen kirkkomäelle. Lähdön
hetki ilmotetaan sitten.
von Schranden, nostoväen kapteeni. Paikkakunnan esimiehelle.»
»Ja kuinkahan Reginan käy?» huusi muistuttavasti ääni hänen povessaan.
Mutta hän ei tahtonut sitä kuulla. Hän oli aivan kuin huumautunut.
Toiminnan kuume oli hänet vallannut.
Ensin kutsui hän miehensä kokoon, selitti heille, että heidän
palveluksensa oli lopussa ja että heidän oli kiireimmittäin palattava
kunkin kotiseudulleen, liittyäkseen siellä joukkoihinsa.--Hän maksoi
heille palkkansa ja kättä puristaen toivotti onnea ja siunausta.
Reippaat nuoret miehet, jotka häneen olivat jo ehtineet kiintyä
täydestä sydämestään, suutelivat hänen vaatteidensa liepeitä ja
erosivat kyynelsilmin. Sitten hommasi hän korjuuseen rattaat, joiden
kuormat eivät suinkaan edustaneet väheksyttäviä pääomia, teki
sopimukset siemenjyvien ja elintarpeiden kaupoista ja jätti hevoset
remonttikomissionin käytettäviksi.
Ainoastaan yhden, sen, jolla hän ratsasti, jätti hän omiksi
tarpeikseen.
Oli jo puoli kolmen aika iltapäivällä, kun hän oli toimensa
suorittanut ja saattoi lähteä kotitaipaleelle. Erään räätälin
ikkunassa oli hän nähnyt riippuvan väliaikaisen univormun, joka
lukuunottamatta nostoväen upseerin pukuun kuuluvaa loistoa, oli
määräysten mukainen, ja koska se sopi hänelle ja sen kaulus pian oli
vaihdettu uuteen punaiseen kaulukseen, oli hän sen ostanut ilman
pitempiä epäröimisiä.
Niin saattoi hän välttävässä asussa astua schrandenilaistensa eteen,
jotka nyt olivat joutuneet hänen käsiinsä toisin tavoin kuin hän oli
aavistanut.----
* * * * *
Samaan aikaan, kun Boleslav ratsasti kotiseutuaan kohden, asteli
»Mustan Kotkan» perähuoneessa luutnantti Merckel tuimimmasti
tuohtuneena edestakaisin.
»Ja sitä en tee--enkä alistu moisen lurjuksen käskettäväksi», huusi
hän isälleen, joka oli häntä viihdyttääkseen tuonut pöytään talon
parasta viiniä--se oli vielä koko hapanta sekin--eikä väsynyt
täyttäessään lasia lasin perästä raivoavalle pojalleen.
»Felix hyvä», pyysi hän mielistellen, »ole nyt järkevä--kun kerran
kuningas on niin määrännyt ja esivalta niin vaatii--»
»Mutta entä jos kunnia vaatii päivastoin, isä?» huusi poika viiksiään
kierrellen. »Olen upseeri, isä--minulla on kunniantuntoa
rinnassani--ja kunniantuntoni sanoo minulle: kuole mieluummin, anna
ennen ampua kuula rintaasi, ennenkuin sallit isänmaan kavaltajan pojan
olla päällikkönäsi.»
»Mutta kun kuningas»--toisti vanhus epätoivoissaan.
»Kuningaspahan siitä paljokin tietää! Hänet on sokaistu, petetty,
pimitetty. Mutta minä, minä tahdon avata hänen silmänsä, tahdon
hänelle huutaa: majesteetti, täällä on kolmekymmentä urhoollista
sotilasta ja yksi kunnianherkkä upseeri, jotka tahtovat ennemmin--»
»Juo, Felix hyvä», pyysi vanhus ja pyyhki tuskanhikeä otsaltaan. »Tämä
viini maksaa itselleni taalarin pullo. Sellaista et löydä muualta koko
maailmasta.»
»Piru vieköön liemesi!» huusi poika ja löi pulloa miekkansa tupella.
»Kunniaani en myy mistään Juudaksen hinnasta! Kunniani ei salli tukkia
suutaan! Kunniani vaatii, että repäisen sydämen sen kirotun koiran
rinnasta! Ja sen minä teen.--Tämä isänmaamme häväistys on kerrankin
juuritettava pois. Tämä ruttopaise on leikattava ja tulella poltettava
pois preussilaisen upseeriston ruumiista! Minä teen sen! Niin totta
kuin olen urhoollinen sotilas! Niin totta kuin kunniani tähden tahdon
kuollakin!--Hyvästi näkemiin, isä! Minun on vielä mentävä sanomaan
jäähyväiset lemmitylleni!»
Ja suipistaen huulensa vihellykseen, marssi puolijuopunut sankari
pellolle, kolkutellen säännölliseen tahtiin miekkansa kärjellä
lattiaa.----
Ratsastaessaan kohta neljän jälkeen kylään näki Boleslav tien akkoja
ja ukkoja täytenään, jotka äänettöminä ja arkoina kuten paha omatunto
väistyivät hevosen kavioiden tieltä ja sitten juoksivat hänen
perästään. Hän kopeloi pistoolejaan ja vetäisi miekkansa höllemmälle
huotrastaan, sillä hän aavisti ottelua, joka hänellä oli edessään.
»Jolleivät he sotilastakin mukana ole muuttuneet uusiksi ihmisiksi,
voi heidän päähänsä pälkähtää nujertaa minut rintaman edessä»,
ajatteli hän ja hänen rintansa kohoili täyteläämmin.
Kirkkomäen läheisyydessä oli joukontungos vielä suurempi. Hänen täytyi
ratsastaa vitkalleen antaakseen heille aikaa väistyä tieltä. Sieltä
täältä kuuli hän puoliäänekkään naurahduksen tai hampaiden välitse
muristun kirouksen. Muuten syvä hiljaisuus.
Kirkon päätyseinämälle, noin kahdenkymmenen askelen päähän
porraskivistä, näki hän miehistön asettuneen kaksinkertaiseen riviin,
jossa ensi arviolta saattoi olla viisi- tai kuusitoista ruotua.
Luutnantti Merckel asteli rintaman edessä kahtaannekäsin,
kuiskuttaen--kuten näytti--milloin sille, milloin tälle kehottavia
sanoja. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen käyntinsä oli horjahtelevaa,
pari kolme kertaa joutui ratsumiekka, jota hän kantoi, hänen
jalkojensa väliin.
Boleslav heitti nopean, tutkivan katseen pappilaa kohden. Sen ikkunat
olivat tiiviisti verhotut. Puutarhassakaan ei näkynyt elonmerkkiä.
Syvään hengittäen ratsasti Boleslav väkikehän sisään, joka sulkeutui
hänen takanaan. Taasen hän seisoi--yksin kaikkia vastaan--
schrandenilaisten susien kanssa vastatusten, mutta tällä
kertaa herrana.
Samalla tunsi hän, että rautainen tyyneys, jota hän aina tunsi,
milloin oli kysymys elämästä ja kuolemasta, ei tälläkään kertaa ollut
pettänyt.
»Odotan teidän ilmotustanne, herra luutnantti», huusi hän uhaten.
Hänelle vastasi nauru juopuneen kurkusta.
He siis kapinoivat. Hänen aavistuksensa ei ollut pettänyt.
Hän tempasi miekan huotrastaan.--»Hiljaa!» komensi hän.
Riveistä kuului murinaa. Pari kolme astui taisteluun vaativina
rintamasta esiin. Luutnantti Merckel päästi haukkumasanan ja vetäisten
miekkansa syöksähti Boleslavia kohden.
Lähimmässä tuokiossa heitettiin arpa elämästä ja kuolemasta. Voi sitä,
ken epäröi!
Välähdys--suhahdus--ja kimeästi kirkaisten vaipui luutnantti Merckel
hiekkaan.
Rivit tahtoivat hajota, tahtoivat syöstä hänen kimppuunsa, mutta
ällistys ja kauhistus oli ne kivetyttänyt.
»Hiljaa!» kaikui jyristen uudestaan, eikä kukaan tohtinut liikuttaa
silmäripsiäänkään,
Boleslav piti vasemmalla kädellään pistoolin satulakotelosta ja
viritti hanan, antaen ohjasten solua asetta pitelevään oikeaan
käteensä.
»Nostoväen miehet!» huusi hän äänellä, joka kaikui kauas yli
kirkkomäen. »Tiedätte, että kuusi tuntia sitten olette tulleet
sotalain alaisiksi ja että pieninkin kapinan yritys maksaa henkenne.
Mitä ennen on tapahtunut, sitä en tahdo ottaa lukuun. Mutta ken ei
tästedes hengenvedossa ja murisematta tottele käskyjäni, hänen
päähänsä heti paikalla ammun kuulan.»
Felix Merckel, jonka päästä vuoti verta virtanaan, oli sillävälin
toipunut ja koetti nousta pystyyn. Mutta veri, joka virtaili pitkin
hänen kasvojaan, pimitti hänen näkönsä, niin ettei hän tiennyt, missä
oli.--
»Riisukaa häneltä miekka!--Sitokaa hänet!» käski Boleslav.
Nostoväen miehet katselivat toisiansa. Heillä ei ollut mitään nuoraa.
Epäröiminen saattoi jälleen merkitä paljo.--Nopealla päättäväisyydellä
hyppäsi Boleslav hevosen selästä, tempasi suitset sen suusta ja ojensi
hihnat vasemmalle sivustamiehelle.
»Eteenpäin! Kaksi seuraavaa menee auttamaan!»
Vitkalleen, myrkyllisen aroin katsein kävivät he toimeen. Maassa
makaava huitoi käsin ja jaloin ympärilleen ja koetti hihallaan pyyhkiä
verta silmistään. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat. Hihnat
kiertyivät hänen ranteihinsa ja vaahtoiset kuolaimet saivat tehdä
kapulan virkaa.
Hevonen oli sillävälin lähtenyt tiehensä ja pelästyneen joukon lävitse
murtautunut vapauteensa.
»Viekää hänet kirkkoon», käski Boleslav.
Samassa saapui vanha ravintolan isäntä ulvoen ja väännelleen käsiään.
»Felix», parkui hän, »mitä he ovat tehneet sinulle? Älä salli sitä.
Huuda toki apua! Auttakaa häntä hyvät, ihmiset! Minä olen esivalta.
Tahdon, että autatte. Käsken niin.»
»Käskijä olen täällä minä», tiuskaisi Boleslav.
Silloin muutti hän menettelytapansa ja koetti liikuttaa tämän ankaran
miehen sydäntä.
»Herra kapteeni, olkaa armollinen minua onnetonta isää kohtaan.
Olenhan teitä kerran kantanut käsivarsillani. Olitte silloin niin
pieni, aivan pieni. Ja aina olette ollut minulle rakas... Eikö niin,
rakkaat ihmiset, junkkarimme puolesta olisimme aina olleet valmiit
uhraamaan henkemme?»
Hän oli siksi hyvässä lihassa, ettei voinut langeta polvilleen
Boleslavin eteen, muuten olisi hän sen tehnyt. Sitten, kun hän näki,
kuinka hänen poikaansa laahattiin pois, juoksi hän epätoivoissaan
hänen perästään ja koetti tarttua hänen takkinsa liepeeseen. Mutta
silloin sulkeutui ovi heidän välilleen.
»Avain minulle!» käski Boleslav.
Vanhus heittäytyi portaille ja vasaroi nyrkeillään tammilautoja.
Sivustamies, jota hänen apulaisensa seurasivat, toi avaimen
Boleslaville.
»Mikä on nimesi?»
»Michel Grossjohann», vastasi schrandenilainen ynseästi.
»Ja te toiset?»
»Franz Malky.»
»Emil Rosner.»
Boleslav merkitsi heidän nimensä muistikirjaansa.--»Te kolme
vartioitte vankia tämän yön ja vastaatte hänestä hengellänne.»
Vanhus kirkonovella näytti, kun kaikki hänen raivonsa ei auttanut
mitään, tulevan jälleen suunnilleen ja hiipi, salavihkaan Boleslaviin
vilkuen, pappilaa kohden.
Boleslav luuli tietävänsä mitä hän aikoi siellä tehdä.
»Te kolme seuraavaa», jatkoi hän, »vartioitte sakariston ovea ja
pidätte huolen siitä, ettei kukaan, paitsi haavuria, joka tulee hänet
sitomaan, pääse ulos eikä sisälle.--Ymmärrättekö?»
»Kuten käskette!» murisi kolme raivosta vapisevaa ääntä.
»Ja nyt toimeen, pojat. Maaneuvoksen viraston luettelon mukaan on
Schrandenin kylässä asevelvollisia miehiä kaikkiaan------»