Ja jälleen sama katse--unelmiin hukkunut, sulanut onnen kyyneliin.
Boleslavin rintaa ahdisti. Oli ilmeistä--häntä pelotti.
Silloin päätti hän olla tyttöä enää näkemättä ja kuulematta, elää
ainoastaan työlleen.--Hän alkoi penkoa papereita, järjesteli kaikki,
mitä tärkeimpiä asiakirjoja vielä oli jälellä, valikoi, laittoi
luetteloita ja kopioi. Hänen mielestään tuntui kuin hänen täytyisi
olla kaikin puolin valmiina siltä varalta, että äkkiä tapahtuisi jokin
onnettomuus.--
Niin kului päivä, niin kului ilta.--Regina kyyrötti loitolla huoneen
pimeimmässä nurkassa eikä liikahtanut paikaltaan. Boleslav ei
uskaltanut enää häneen vilaistakaan.
Veri jyskytti hänen ohimoissaan, hänen silmiensä edessä karkeloi
kellertäviä renkaita, hänen jäsenissään vavahtelivat väsyneet hermot.
Kellon lyötyä kymmenen nousi Regina, mutisi »hyvää yötä» ja katosi
esirippunsa taakse. Boleslav ei vastannut eikä katsonut hänen
jälkeensä.
Yhdentoista aikaan sammutti hän valon ja meni vuoteeseensa hänkin.
»Miksi sydämeni jyskyttää?» kysyi hän itseltään. »Muista, mitä olet
vannonut.» Mutta aavistuksellinen onnettomuuden pelko, jonka hän tunsi
lähenevän kuin kummituksen, ei jättänyt hänen sieluaan rauhaan. Hän
nousi vielä kerran ja hiipi paljain jaloin asekaapille, jota nousevan
kuun hohde himmeästi valaisi. Sieltä otti hän esiin pistoolin, joka
hyökkäysten varalta oli aina ladattuna.
Se oli ollut hänen turvansa monessa verisessä ottelussa. Sen oli häntä
tänään suojeltava omaa itseään vastaan.
Hän pani sen hana vireessä viereensä yöpöydälle.
»Jokohan nyt silmäsi sulkeutuvat?» kysyi hän, painaen päänsä tyynyyn.
Hänen epäilyksensä oli aiheeton. Jo muutamain sekuntien jälkeen tunsi
hän, kuinka väsymys hiljaa herpaisi hänen jäsenensä ja ajatuksensa.
* * * * *
Kerrassaan kummallinen uni herätti hänet syvästä unesta
puolivalveille. Hän näki pimeässä, joka häntä ympäröi, kaksi
hurjannäköistä silmää, jotka kiiluivat häntä kohden kuten
pantterikissan silmät. Ne näyttivät olevan vain muutaman tuuman päässä
hänen kasvoistaan. Ne tuijottivat häneen jäykän palavina, ikäänkuin
tahtoisivat hänet lumota ja hurmata.
Hänen hengityksensä oli vähällä pysähtyä, sillä toisen huounta
virtaili lämpimänä hänen ylitsensä.
Ja tosiaan ei se ollut mikään uni. Hän oli avannut silmänsä
seposelälleen. Hänen vuodepeitteensä oli kuunhohde aivan kuin
liidunnut. Ja silmät hehkuivat yhä edelleen kuluttavalla tulella häntä
kohden. Kasvojen piirteet selvisivät näkyviin. Naisen valkopukuinen
vartalo kumartui hänen ylitsensä.
Suloinen säikähdys värisytti hänen ruumistaan.
»Regina», jupisi hän.
Silloin vaipui olento polvilleen hänen vuoteensa viereen ja peitti
kyynelin ja suudelmin hänen kätensä.--Boleslavin valtasi hiljainen
herpous. Hän halusi silitellä mustaa tukkaa, joka irtoimena valui
tyynylle, mutta hänen kädellään ei ollut voimaa vapautua Reginan
käsistä.
Silloin--»muista valaasi!» huusi ääni hänen povessaan. Äkillinen
kauhu ponnahdutti hänet pystyyn.
Vielä puolinukuksissaan tempoi hän irti kätensä ja hapuili pistoolia.
»Hän tai sinä!»
Laukaus pamahti. Regina päästi tuskanparahduksen ja vaipui otsalleen
vuoteen reunaa vasten. Samassa kuului vastakkaiselta seinältä sälinää
ja ryskettä. Isoäidin kuva oli pudonnut maahan.--
Hämmentyneenä katseli hän ympärilleen, vasta nyt heräten täysin
tajulleen.
»Oletko haavottunut?» kysyi hän, laskien kätensä tytön päälaelle.
»En--tiedä--herra!» Ja sitte laahautui hän pitkin lattiaa omalle
vuoteelleen.
Boleslav pukeutui ja teki tulen. Kaikki tämä näytti hänestä sekavalta
unelta. »Mitäs, jos hän nyt kuolee?» huusi ääni hänen povessaan.--
Vedettyään tytön vuodeverhon syrjään näki hän tämän kyyristyneen
perimäiseen nurkkaan, pitäen vuodepeitettä hampaillaan koholla.
Peitteellä näkyi veripilkkuja.
»Herran tähden--näytä tänne--mihin sinuun on sattunut?»
Regina päästi peitteen vaipumaan rinnoilleen ja näytti hänelle paljaan
olkapäänsä. Veri vuoti siitä virtanaan.--
Mutta jo ensi silmäys riitti haavoihin perehtyneelle Boleslaville
osottamaan, ettei haava ollut kuin pieni naarmu, joka muutamissa
päivissä paranisi itsestään.
»Luojan kiitos, Luojan kiitos!»
Regina tuijotti häneen suurin, sieluttomin silmin.
»Se ei ole mitään», sammalsi Boleslav, »naarmu vain--ei muuta!»
Regina ei näyttänyt häntä lainkaan kuulevan.
»Malta mielesi, ihminen! Ei katse, ei sanakaan saa ilmaista tytölle,
millainen on mielentilasi.»
Näin ajatellen palasi Boleslav takaisin ja laski kynttilän pöydälle
melkein hervoksiin asti väsyneistä sormistaan.
Mitä nyt? Mihin nyt? Tänne jääminen merkitsi perikatoa.
Sentähden pois, pois vielä tänä hetkenä!
Pois, kunnes voit rakentaa ihmisistä muurin, joka sinut ja hänet
erottaa iäksi!
Ja tolkuttoman kiireesti alkoi hän haalia kokoon papereita, jotka
paljastivat isän syyllisyyden, ikäänkuin ne olisivat kalleinta, mitä
hän omisti.