Onni suosi Boleslavia. Hän oli löytänyt uuden, suuren tehtävän, joka
oli iloisella valolla kirkastava hänen päiviensä masentavan
hämäryyden.
Oli pelastettava isän muisto!
Kuinka hän oli saanut tämän ajatuksen päähänsä, tiesi hän tuskin
itsekään. Ensi sysäyksen oli antanut pari kirjettä, jotka
puolalaiselta aatelistolta olivat saapuneet hänen isälleen. Jos oli
mahdollista näyttää toteen, että vainaja oli, vastoin parempaa
käsitystään sydämensä jalompain tunteiden uhalla, ainoastaan totellut
tunnotonta pakotusta, pitääkseen hätäisesti tehdyn valan tai
täyttääkseen pakosta annetun lupauksen, silloin oli esitetty niin
traagillinen olosuhteiden ristiriita, että se, jolleikaan vapauttaisi
tätä parjattua miestä itse syyllisyydestä, kuitenkin antaisi hänelle
eräänlaisen marttyyrin leiman.
Kun hän sitten, asiakirjat tarkimmasti tutkittuaan, astuisi
julkisuuteen esittäen alkuperäisiin lähteihin perustuvan kertomuksen
petoksesta ja sen todellisista syistä, kertomuksen, joka näyttäisi
toteen, ettei Eberhard von Schranden suinkaan ollut näytellyt
pirullista osaa, kuten huhu mainitsi, vaan oli yksinkertaisesti
joutunut tapausten uhriksi--kenpä vielä silloin uskaltaisi kohottaa
kätensä tämän paljon kärsineen miehen haamua vastaan.
Ja mitä enemmän hän syventyi tähän tehtävään, sitä hartaammin hän
alkoi tuntea olevansa yhtä vainajan kanssa, sitä enemmän tottui hän
siirtämään tunnon omasta syyttömyydestään isäänsä.
Hänen mielensä oli niin täynnä suunnitelmia, ettei hän voinut öisin
nukkua, ja päivin hän harppaili kuin vimmattu ympäri lumen peittämää
puistoa. Ja mitä vähemmän hän sielunsa sisimmässä uskalsi toivoa
aikeissaan onnistuvansa, sitä palavammaksi tuli hänen halunsa avata
jollekin sydämensä, vierittää epäilyksen taakka poveltaan.
Mutta täällä ei ollut ketään muita kuin tuo äänetön syyllisyytensä
painama nainen, joka hiipi hänen ohitsensa, arka palo silmissään.
Ja eräänä iltana, kun yksinäisyys oli Boleslavin tukahuttamaisillaan,
sanoi hän tälle: »Regina, sinua varmaankin palelee ulkona
keittiössäsi?»
»Minä poltan tulta kaiken päivää, herra?»
»Mutta mitä teet iltaisin pimeässä?»
»Istun lieden ääressä ommellen, kunnes sormeni kohmettuvat.»
»Onko sinulla sitten valoa?»
»Poltan päreitä, herra.»
Boleslav vaikeni epäröiden ja puri alahuultaan. Vihdoin rohkaisi hän
mielensä.
»Illallisen jälkeen voit aina tulla ompeluksinesi tänne tupaan
istumaan.»
Regina kalpeni. »Kyllä, herra», sanoi hän.
Boleslavista näytti tämä varmaankin kiitokseksi liian vähältä. »Mutta
jollet tahdo, niin--,» tuumaili hän kohauttaen olkapäitään.
»Oi, herra--tahdonhan minä.»
»Mutta pue itsesi säällisesti ensin. Miksi muuten et käytä
vaatteitasi?» Taannoisesta illasta lähtien oli hän jälleen
liikuskellut vain pumpulisillaan.
»Oi, herra--näinhän, että ne ovat minulle vahingoksi», vastasi hän.
»Vahingoksi? Miten niin?»
»Koska te olette tullut vihaiseksi, herra, että sellainen kuin minä--»
»Tuhmuuksia», keskeytti Boleslav hänet äkkiä. Oli lähellä, ettei tyttö
alkanut jälleen häntä tympäistä, Illallisen jälkeen näyttäytyi hän
arastellen ovella. Hänen kädessään loisti valkoista palttinaa. Hän jäi
seisomaan oven suuhun, kunnes Boleslav kärsimättömästi käski hänen
istua.
»Sinun kanssasihan täytyy tässä kursastella, aivan kuin olisit mikäkin
naissuuruus», murisi hän.
Regina hymyili hämillään.
»Minua vain ujostuttaa, herra», sanoi hän pysähdellen, »kun en tiedä,
miten minun on käyttäydyttävä.» Sitten ryhtyi hän työhönsä.
Sinä iltana eivät he puhelleet keskenään sen enempää, ja vierähtipä
viikko, ennenkuin sukeutui keskustelua.
Boleslav istui mietteissään kellastuneiden paperiensa ääressä, ja
Regina lennätteli neulaa kahajavalla palttinalla. Kellon lyötyä
yksitoista kääri hän ompeluksensa kokoon, kuiskasi »hyvää yötä» ja
hiipi varpaisillaan matkoihinsa Boleslavin vastausta odottamatta.
»Mitä ompelet noin ahkerasti?» kysyi Boleslav eräänä iltana, ensin
häntä kotvan tarkasteltuaan.
»Paitoja teille, herra!» kuului vastaus.
»Sinä siis huolehdit niistäkin?»
»Kukas muu, herra?»
Lyhyen äänettömyyden jälkeen kysyi Boleslav edelleen: »Kuka sinulle on
tätä kaikkea opettanut. Regina? Äitisikö?»
Regina pudisti päätänsä. »Äitini, herra, kuoli pienenä ollessani.
Tuskin muistan häntä enää. Sanotaan, että isä on hänet pieksänyt
kuoliaaksi.»
Boleslav muisteli muotokuvakokoelmaa ja kalpeita, kaitoja kasvoja
raukeine silmäluomineen. Suuressa palossa oli tämä kuva kadonnut
jäljettömiin liekkeihin.
»Millainen oli hän ulkonäöltään--äitisi?» kyseli hän edelleen.
»Hänellä oli pitkä musta tukka ja silmien sanotaan olleen kuten
minulla, mutta tukan muistan vieläkin, sillä hän kietoi minut monta
kertaa siihen, iltaisin, kun minut oli riisuttu--ja sitten minä istuin
siinä kuin mihinkin viittaan käärittynä ja nauroin katketakseni.
--Ja kun isä--» hän vaikeni äkkiä pelästyen. »Mutta miksi tahdotte
sitä tietää, herra?» kysyi hän.
»Kerro vain edelleen», huudahti Boleslav nopeasti...
»Ja kun isä tuli kotiin ja tahtoi käydä kimppuuni, hän näet oli
juovuksissa, asettui äiti minun eteeni ja sanoi minulle, että minun
oli piilouduttava hänen hameeseensa, ja sen minä teinkin. Ja hameen
peitossa oli kuin vuorenluolassa--aivan pimeää oli ja aivan
hiljaista--ja isän pauhaaminen kuului korviini kuin jostakin kaukaa.
Ja sitten kuoli äiti. Hän kuoli sunnuntaina--niin, hän kuoli
sunnuntaina. Sillä kun seisoin aidan vieressä ajatellen, mahtoiko hän
saada niin kauniin kirstun--ja mahtoiko se olla viheriä, kuten
ylhäällä telineelläkin, kuljitte te, herra, juuri ohitse. Te olitte
silloin yhtä pieni kuin minäkin--ja teillä oli sininen, hopeanauhainen
takki ja pieni miekka kupeellanne----ja jäitte seisomaan ja kysyitte
minulta, miksi itkin, ja kun sulasta pelosta en voinut sitä sanoa,
lahjotitte minulle omenan.»
Tätä ei Boleslav tosin enää voinut muistaa, mutta hänelle johtui
mieleen, miten hän oli ottanut Reginalta varpusenpoikasen, ja hän
kertoi sen hänelle.
Regina muisti vielä kaiken, ja hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin hän
olisi vaipunut suloisten kuvien katselemiseen.
»Oikeastaan minua kummastuttaa, että annoit sen niin mielelläsi»,
sanoi Boleslav.
»Mitäs minun olisi ollut tehtävä?»
»Olisit evännyt sen minulta.»
Reginan silmät himmentyivät. »Olinhan niin iloinen, että tahdoitte
sen», sanoi hän hiljaa, »sillä kuinka harvoin kohtaakaan köyhää tyttöä
onni, että rikas, ylhäinen herra ottaa häneltä jotakin lahjaksi?»
Boleslav puraisi huultaan.--Todella hän otti tytöltä lahjaksi enemmän
kuin oikeus ja ihmisyys olisivat myöntäneet.
»Ja sitten», jatkoi tyttö, »vaikken olisi tahtonutkaan--olittehan
junkkari--teille kuului kuitenkin kaikkemme.»----
Kuinka itsestään selvänä asiana se tuli hänen huuliltaan!
»Kuules, Regina», jatkoi Boleslav, »olet kai unhottanut tykkänään
ajan, jolloin olit vapaana alhaalla kylässä?»
»Oi, en toki, herra», vastasi hän huulillaan hymy, joka näytti miltei
veitikkamaiselta. »Esimerkiksi armollisen junkkarin muistan vielä
aivan tarkoin.»
Boleslav nojautui tuolineen taaksepäin pitkälle lampunvarjostimen
pimentoon. »Mikä oivallinen aines onkaan tässä tärvelty», ajatteli
hän ahmien tyttöä katseillaan.
Ja sitten täytyi Reginan kertoa, mitä hän vielä muisti niiltä ajoilta
Boleslavista. Silloin ei tosin tullut kovinkaan hauskoja juttuja
ilmoille. Kerran oli hän tuupannut tytön vetiseen ojaan, toisen kerran
pannut hänet purjehtimaan jauholaarissa virtaa alaspäin, kunnes
vihdoin oli väkeä hätähuudot kuultuaan rientänyt apuun ja hänet oli
vedetty rannalle. Kerran taas, kun tytöllä oli ollut valkoinen puku,
jonka hän oli saanut linnan emännöitsijältä, oli Boleslav sivellyt
kalkilla hänen kasvonsa ja kätensä ja käskenyt seisomaan
liikahtamatta, jotta hän olisi olevinaan puistossa seisova kivikuva.
Regina oli kärsivällisesti tehnytkin työtä käskettyä, kunnes kalkki
oli saanut hänen huulensa ja silmänsä hirveästi kirvelemään ja hän
juossut itkien tiehensä.
Tämän kaiken kertoi Regina säteilevin silmin, ikäänkuin hänelle olisi
täten tapahtunut jotakin ihmeen hyvää.
Boleslav puolestaan muisti jokusen näistä tapauksista sangen hyvin,
mutta häneltä oli unhottunut, että juuri Regina oli niissä ollut hänen
oikkujensa uhrina. Häpeän tunne alkoi herätä hänessä. Unelmoivan,
jalomielisen hovinpojan sijaan, jollainen hän aina oli kuvitellut
olleensa, näki hän nyt pienen, julman kylätyrannin, joka käytti
haikailematta valtaansa ikätovereitansa kohtaan aina ilkeyden rajoille
saakka.
»Ja enkö koskaan sovittanut tekosiani sinua kohtaan?» kysyi hän
kuullakseen itsestään jotakin hyvääkin.
»Paljon te meille lahjotittekin, herra!» vastasi Regina. »Jakakaa
keskenänne ... oli tapanne sanoa, kun heititte kaikenlaista eteemme
maahan--milloin omenia ja pähkinöitä--milloin rikkinäisiä
tinasotamiehiä tai kouran täyden välkkyviä nappeja.--Mutta
luonnollisesti suurimmat ja väkevimmät saivat enimmän, erittäinkin
Felix Merckel osasi kaapata itselleen--me tytöt saimme katsoa
syrjästä.»
»Ja sinä itse, Regina, sinä et ole koskaan saanut minulta mitään?»
Regina karahti tulipunaiseksi ja kumartui syvälle ompeluksensa ylitse.
»Kyllä, herra, kerran», sanoi hän hiljaa.
»Mitä sitten?»
Regina vaikeni eikä rohjennut kohottaa silmiään.
»Hyvä isä, mikä sinua niin hävettää?»
»Minulla--on se----vielä.»
»Oh--hassutusta!» Boleslav hymyili. Suloinen mielihyvän tunne
värisytti häntä.
Vastauksen asemesta Regina pisti kätensä taskuunsa ja pani pöydälle
pienen värjätyistä oljista tehdyn rasian, tuskin lapsennyrkkiä
isomman.
Boleslav otti sen käteensä ja tarkasteli sitä kaikilta puolilta.
Sisällä rapisi jotakin.
»Saako tämän avata?»
»Miksi kysyttekään, herra?»
Rasiassa oli pieni sormus, sinisistä, valkoisista ja keltaisista
lasihelmistä tehty, jollaisia pienet tytöt, ensimäistä turhamaisuuden
vaistoaan seuraten, tavallisesti laittavat sormiinsa.
Boleslav otti sen käsiinsä ja koetti työntää sen pikku sormeensa,
mutta sormus oli aivan liian ahdas, tuskin mahtui kynnen
pituudeltakaan.
»Onko sormuskin minulta?»
»Ei, herra--se on peräisin rakkaalta äidiltäni. Se kasvoi kiinni
lihaani, jonka tähden kannoin sitä yötä päivää sormessani, kunnes
lanka katkesi. Silloin oli äiti jo aikoja sitten kuollut, ja koska
tämä oli minun ainoa muistoni häneltä, pujottelin helmet jälleen
lankaan ja kannan sitä aina mukanani.»
»Minun rasiassani?»
Regina nyykäytti päätänsä ja loi silmänsä maahan.
»Miksi en tekisi niin, herra?» sanoi hän kuiskaten. »Se antaa minulle
onnea.»