Rakennuksessa oli kaksi huonetta. Vasemmalla oli ennen ollut
puutarhurin asuinhuone, oikealla hänen työhuoneensa.
Vasemmanpuolisesta huoneesta, jonka ovi oli puoliavoinna, lemahti
väkevä ruumiinhaju Boleslavia vastaan.
Hän astui sisään.
Pienen, pimeän huoneen keskellä lepäsi eräänlaisilla mataloilta
paareilla valkoiseen lakanaan kääritty ruumis.
»Jätä minut yksin», sanoi hän päätään kääntämättä ja nosti senjälkeen
lakanaa. Hänen isänsä kangistunut, pörröinen pää tuijotti häntä
vastaan. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa--otsa oli
kulmakarvojen välistä vetääntynyt uhkaaviin ryppyihin. Poskien
kuopissa oli vielä edelleen mustia karvapensaita, vaikka parta muuten
oli jo harmaantunut. Lyhyt, paksu nenä oli ohentunut, ja ympäri suuta,
joka vielä kuolleenakin oli lujasti kiinni puristunut, oli tuskallisen
uhkan piirre, joka tuli sitä elävämmäksi, mitä kauemmin hän sitä
katsoi, ja näytti lopulta aivan värähtelevän.
Boleslav pani kätensä ristiin ja luki Isämeidän. Hänen kyynelensä
putoilivat suurina pisaroina kuolleen vahakasvoille.
»Sinun syyllisyytesi olkoon myös minun», jupisi hän. »Jollen minä
sinua puolusta, ei sitä totisesti tee kukaan maailmassa.»
Sitten levitti hän jälleen lakanan yli ruumiin, jonka ympärillä
kärpäset jo olivat alkaneet surista.
Käännyttyään näki hän tytön mustan pään painautuneena kuolleen jalkoja
vasten, jolloin hänen niskansa terävästi erottui ympäröivästä
varjosta.
»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän hänelle.
Tyttö säpsähti ja kyyristyen kokoon nosti vasenta olkapäätään
ikäänkuin tahtoisi, että uhkaava isku kohdistuisi siihen.--Hänen
silmänsä tuijottivat tulisina hiustiheikön alta.
»Minua ei ole vielä kukaan ajanut pois hänen luotaan», sanoi hän.
»Minä ajan sinut pois.»
Silloin tyttö nousi äänetönnä ja poistui.
Boleslav tempasi auki ikkunan, sillä hän tunsi muuten tukehtuvansa.
Sitten hän silmäili ympäri huonetta.--Se oli ahdas ja jokseenkin
viheliäinen--ahdettu täpötäyteen mitä erilaisimpia kaluja, jotka
nähtävästi olivat tulipalosta pelastettuja.--Kultajalkainen pöytä
hoippuvan koppatuolin rinnalla, talonpoikainen telttasänky muhkeain
marmorikonsolien rinnalla--puoleksi pirstautunut venetsialainen peili
punatulkun puuhakin rinnalla. Mutta ennen kaikkea pisti hänen
silmiinsä kuva--tuo viehättävä kuva kauniista puolalaisesta naisesta,
joka oli ollut hänen isoäitinsä ja josta koko turmelus oli johtunut.
Hänen ylpeät mustat silmänsä tähystivät yhä käskevinä etäisyyteen, ja
notkea ratsupiiska valkoisessa, kaidassa kädessä sanoi yhä vielä:
Maahan polvillesi, orja.
Ainoastaan piiskanvarren timantti, joka ennen oli välkkynyt kuin
tähti, näkyi joutuneen kadoksiin. Sen kohdalta oli väri hankaantunut
pois ja harmaa liinakangas oli paljastunut näkyviin. Myöskin
taiteellisilla leikkauksilla koristeltu kehys, joka esitti kullattua
ruusukiehkuraa, oli murentunut ja ruhjoutunut. Kukkien keskeltä
pilkistivät esiin puunsyyt, joita oli maalata tuhrittu
oranssinkeltaisella värillä.
»Nähtävästi on hän juuri tuon ensiksi pelastanut tulipalosta»,
ajatteli Boleslav, ja ellei isän ruumis olisi ollut ikäänkuin
kieltämässä, olisi hän heti kohta temmannut kuvan seinältä ja
tallannut sen rikki.
Eräässä nurkassa seisoi asekaappi, jossa oli kokoelma uusia ja
kallisarvoisia ampuma-aseita. Pistooleja ja kaikenlaatuisia käyriä
miekkoja riippui niiden välissä.
Kaapin yläpuolelle oli ripustettu linnasaaren asemakartta, johon oli
merkitty ne paikat, missä jalka-ansat, miinat ja muut räjähdyslaitteet
odottivat tungettelijaa. Ylimalkaisen arvioimisen mukaan oli niitä
kaikkia yli sadan.
Boleslavia värisytti. Eikö hänelle, tuolle onnettomalle, riittänyt
rangaistukseksi tämä elämä, jota hänen oli viimeisinä vuosinaan
täytynyt viettää? Eikö hän ollut majaillut kehnommin kuin vainottu
metsäeläin murhakalujensa keskellä, jotka uhkasivat häntä itseään joka
askeleella? Jos hän niistä ainoankin unhotti, oli hän surman oma.--
Kun Boleslav astui ovesta ulos, oli hän vähällä kompastua Reginaan,
joka kyyrötti kynnyksellä.
Päästäen valittavan äänen, joka kuului tallatun koiran vingahdukselta,
hypähti hän pystyyn.
Boleslavin valtasi äkillinen sääli, mutta se katosi, ennenkuin hän oli
sanonut lempeää sanaakaan.
»Miksi täällä makaat?» kysyi hän.
»Minun paikkani on tässä», vastasi tyttö nöyrästi, mutta yhä sama
hurja liekki katseessaan.
»Mitä se merkitsee. Koirathan kynnyksellä venyvät!»
»Minä myös», vastasi tyttö.
»Onko nimesi Regina Hackelberg?»
»On, armollinen junkkari.»
»Sinäkö opastit ranskalaiset Kissanportaan yli?»
»Niin, armollinen junkkari.»
»Miksi teit sen?»
»Koska he sanoivat, että minun oli se tehtävä.»
»Kuka sanoi?»
Tyttö käänsi katseensa maahan ja vaikeni.
»Miksi et vastaa?»
»Koska hän on kieltänyt.»
»Kuka--hän?»
»Armollinen herra!»
»Niinpä sano siis häntä siksi.»
»Kyllä, armollinen junkkari.»
»Puhuttele minua herraksi äläkä junkkariksi.--En ole mikään junkkari.»
»Kyllä, armollinen herra.»
»Herra--on sinun sanominen--ymmärrätkö?»
»Kyllä, armollinen herra.»
»Herra--kirkas tuli ja leimaus--ainoastaan herra!»
Boleslavin kiihkeäin voimasanojen johdosta hytkähti tyttö
tuskallisesti, mutta kun hän oli ymmärtänyt, mitä toinen tarkotti,
kirkastuivat hänen kasvonsa.
»Kyllä, herra», sanoi hän niiaten.
»Minulle sinun täytyy sanoa kaikki--ymmärrätkö?--Minua ei armollinen
herra tarkottanut käskiessään sinun vaieta.»
»Hän sanoi, etten kenellekään saa sitä puhua.»
Boleslav puraisi huultansa. Miksi häntä enempää ahdistaa? Olihan
kaikki selvä kuin päivä. Tätä olentoa oli käytetty välikappaleena,
koska hän oli kylliksi tuhma ja kehno antautuakseen käytettäväksi.
»Kuinka vanha olit, kun ranskalaiset tulivat maahan?»