_Neiti Kortman_.
Niin no, mistä sinä -- sehän on luonnollista. Kysyivätkö josko olen
hyvin levoton ja alakuloinen?
_Liisi_.
Surkuttelivathan ne teitä ja päivittivät ihmisten pahuutta ja minä
sanoin ettei se suinkaan mahda tuntua tädistä hauskalta kun kaksi
valitusta tällä viikolla jo on hänestä mennyt kouluhallitukselle,
sanoin.
_Neiti Kortman_.
Menkööt vaikka kolme, minä en niistä välitä. On minullakin ystäviä ja
tänään sitä koetetaan mitä me voimme. (Nousee.) Mutta ensin täytyy
valmistaa Liinaa, kyllä loput sitten menee itsestään. -- Mutta eikö
sinne joku tullut tambuuriin? Meneppäs katsomaan, se on varmaan hän.
_Liisi_
(mennessään vasemmalta peräovelta).
Tahi telegraaffivahtimestari, jota täti kysyi -- -- (Tulee takaisin).
Täti, se on kommersserodinna.
_Neiti Kortman_.
Hyvä! Nyt takomaan raudan kuumana ollessa. -- Tuo sisään kahvikannu --
appelsiinit ja omenat syödään sitten verandalla niinkuin tiedät. (Liisi
menee oikealle.)
Toinen kohtaus.
_Neiti Kortman_. _Kauppaneuvoksen rouva_. _Liisi_.
_Neiti Kortman_
(menee vierastaan vastaan).
No, terve, terve tuhannesti, rakas Liinaseni! Kuinka hauskaa että tulit
kun jo pelkäsin että olet saanut esteitä. Käy istumaan, kultaseni.
_Kauppan. rouva_
(noin 65 v. lihava ja flegmaattinen sekä silmiinpistävän yksinkertaisen
näköinen).
Hyvää päivää, mutta eihän ne muutkaan vielä ole tulleet. (Istuutuu
sohvaan.) Puh, puh! (Osoittaa ruusupensasta.) Vai tuoko se nyt on se
ruusu, jota kutsuit meitä katsomaan. Jaa-a onhan siinä kukkia. Se on
sarmant.
_Neiti Kortman_.
Niin, eikö se nyt sitten olekkin viehättävä. Katsos, neljä
vastapuhjennutta ja viisi nuppua! Kannattaa se pitää pienet
kahvikekkerit sen kunniaksi, jos itse saan kerskaella, vai mitä?
_Kauppan. rouva_
(joka ei sen koommin katsele ruusuja).
Miks' ei, kannattaahan se. (Haukottelee). No, kuinka sinä olet voinut?
Sinulla on ollut ikävyyksiä.
_Neiti Kortman_.
No, kellä niitä ei ole. Varsinkin niillä, joilla on niin huomattava
paikka yhteiskunnassa kuin minulla. Mutta mitäs siitä, (työskentelee
kuppien kanssa) omatuntoni kumminkin on puhdas.
_Kauppan. rouva_.
Minä surkuttelen sinua. (Liisille, joka tuo kahvikannun.) Päivää,
lapseni! Mutta johan minä sinua tervehdinkin. Miks et sinä ole käynyt
meillä niin moneen aikaan. Tule nyt joskus soittamaan, tytöillä on
siellä uusi polkka Beethovenilta, joka on hyvin nätti.
_Liisi_.
Kiitoksia paljon, kun vaan joudun. (Menee oikealle).
_Neiti Kortman_
(kaataa kahvia ja tarjoo).
Niin no, eihän minun pitäisi puhua näistä tyhmistä koulurettelöistä kun
ne ei sinua huvita ja kun ne koskevat vaan minua yksityisesti, mutta sen
verran minulla kumminkin lienee lupa sanoa että surkeata se on huomata,
että kun koettaa pitää hyvää kuria ja säilyttää nuorison sydämet
puhtaina ajan turmeluksesta, niin sekä opettajat että oppilaat ja niiden
vanhemmat liittäytyvät yhteen ja tekevät valituksia minua vastaan. Niin,
jos ei asia olisi niin vakavata laatua, niin sille melkein voisi nauraa.
Mutta minnekkä me joudumme jos tuommoinen vahingollinen ja levoton henki
saa jalansijaa kouluoloissa, minä vaan kysyn?
_Kauppan. rouva_.
Niin, sen minäkin olen huomannut että nuoriso ja alhaisempi väki on
tullut hyvin vaativaksi ja uppiniskaiseksi. Ajatteleppas kun sille
meidän konttoristillekaan ei enää kelpaa kuorittu maito, vaan pitää
sille junkkarille olla aamumaitoa, niinkuin meillekin. Miehelle jolla on
vaan 200 markkaa kuukaudessa! Hävetköön! (juoden kahvia.) No, mitä ne
sinulle sitten aikovat tehdä, nuo valittajat?
_Neiti Kortman_.
Saada valtioapu minulta kielletyksi ja sillä tapaa pakoittaa minua
lopettamaan kouluni, tietysti. Ja varmaan ne luulevat onnistuvansakin
juonissaan, koska niitä kuuluu olevan noissa listoissa niin monta nimeä
sekä virkamiesluokasta että porvaristostakin. Mutta en minä sentään
luule että koko kaupunki on niiden kanssa yhtä mieltä -- ainakin elän
siinä toivossa. En voi uskoa että kaikki vanhat ystävät minusta nyt
yhtäkkiä olisivat luopuneet. Pitäisihän niitä vielä yksi ja toinen olla
jälellä, joka tuntee minua paremmin ja joka ei tulkitse asiata sen aivan
pahimmalta kannalta. Vai mitä luulet?
_Kauppan. rouva_.
Olenhan minäkin sinun ystäväsi.
_Neiti Kortman_.
Kiitos niistä sanoista, senhän minä jo kauan olen tiennyt ja olen siitä
iloinen. Mutta mitä sinä ja ehkä joku muu sinun kanssasi voitte
ylivoimaa vastaan? Teillä on hyvä tahto ja te surkuttelette minua, mutta
te olette liian rauhaa rakastavaiset, joka nyt on aivan luonnollista --
eihän naiset mielellään sekaannu yhteiskunnallisiin asioihin, joissa ne
aina joutuvat alakynteen. Niin, eihän sitä siis siihen mitään voi.
Täytyy alistua vaan kun kaikki jotka minua haluisivat puolustaa ovat
siihen voimattomia, tuiki voimattomia. (Huokaa.)
_Kauppan. rouva_
(suorittaa selkäänsä).
Vai niin. Mitä siihen tarvitaan?
_Neiti Kortman_.
Puolustaakseenko minua?
_Kauppan. rouva_.
Niin juuri. Minä tahdon niille näyttää enkö _minä_ mitään voi. Kun vaan
tietäisin millä tavalla -- --
_Neiti Kortman_.
Oikeinko todella! Sinun lupauksesi tekee minut hyvin onnelliseksi. Mutta
ei, ei -- eihän se käy laatuun. En minä sitä voi sallia, että sinä minun
tähteni noin uhrautuisit -- --
_Kauppan. rouva_.
Ole sinä vaan aivan tyyni. Kun minä kerran jotain sanon, niin sen
teenkin. Täytyykö tästä kirjoittaa senaattiin vai kuinka?
_Neiti Kortman_.
Ei, sitä ei tarvita. Paras keino olisi -- -- Mutta tämä tuntuu
todellakin vastenmieliseltä ruveta sinua neuvomaan omassa asiassa -- se
on kerrassaan vähän hassua. Mutta jos nyt sentään tahdot kuulla
mielipiteeni -- se on nyt vaan minun oma yksityinen mielipiteeni -- niin
paras keino olisi lähettää kouluhallitukselle vastaprotestin näitä
valittajia vastaan. Sinä panisit sinne nimesi ensimmäiseksi ja sitte
hankkisit sinne muita meidän tuttavien nimiä. Mutta niinkuin jo sanoin,
niin se on vaan minun omia -- --
_Kauppan. rouva_.
Mutta sehän on sarmant. Anna tänne paperia, minä kirjoitan heti nimeni.
Mutta mitä siihen muuta kirjoitetaan?
_Neiti Kortman_.
Niin, -- sehän on minun mahdotonta sanoa -- ymmärräthän sen. Voithan
niiden toisten kanssa siitä neuvotella. Te kirjoitatte mitä ystävyytemme
ja monivuotinen tuttavuutemme teille sanoo -- ei mitään imartelemista,
suora totuus vaan. Siitä vanhasta maineesta, joka minun koulullani on --
minun pedagoogisesta kyvystäni -- siitä hyvästä hengestä, joka aina on
koulussa vallinut. -- Niin, kyllähän te sen itse tiedätte. Pääasia on
nyt vaan, että sinä toimitat tuota protestia, sillä silloin minä tiedän
että se on hyvissä käsissä.
_Kauppan. rouva_.
Niin, minuun voit luottaa. Kyllähän se on niin, etten moneen vuoteen ole
kirjoittanut mitään, mutta minä annan sen konttoristien kirjoitettavaksi
-- niillä on siellä hyvä käsiala. -- Mutta missä ne muut ovat? Eikö ne
tulekkaan? Minä tahtoisin heti puhua niiden kanssa tästä asiasta.
_Neiti Kortman_.
Mutta ei millään muotoa siitä että ehdotus on lähtenyt minusta --
niinkuin se ei olekkaan. Silloin sinä ymmärrät minut aivan väärin.
Sinähän se olet tämän vastalauseen toimeenpanija, Liina kultaseni.
_Kauppan. rouva_.
Ole sinä huoleti, kyllä minä vastaan töistäni. Ihmiset sanovat että minä
olen tyhmä, mutta nyt saavat nähdä että kyllä minäkin jotain voin.
Kiitos ensimmäisestä kupista! Mersii pokkuu! (Ottaa korista pientä
leipää, jota hän rupeaa pureskelemaan.)
_Neiti Kortman_.
Kiitos itse vaan, kultaseni! (Liikuntoa kuuluu ulkoa.) Mutta kas niin,
nyt ne tulevat. (Vieraat ilmestyvät ovessa.) No, vihdoinkin! (Menee
niitä tervehtimään.)
Kolmas kohtaus.
_Edelliset_. _Asessorin_, _pankinhoitajan_ ja _kapteenin rouvat_.
_Ass. rouva_
(noin 45 v., tulee puhuen esille).
Vai vihdoinkin! Kun tullaan niin täsmälleen että kello juuri löi 12 kun
tavattiin torilla ja vielä sanoinkin Emmalle ja Jennylle että
kävelläämpäs täällä vielä ulkona vähän aikaa, ehkei hän vielä ole
päässyt tunniltaan kun tullaan niin varhain, sanoin minä. Mutta
täällähän jo on meidän komersserodinnakin. Päivää Liina! (Nyökähdys
hänelle.) Sinähän olet ollut vielä aikasemmin liikkeellä kuin me. Mitä
sinulle kuuluu? Hyvää vaan, tietysti.
_Neiti Kortman_.
Mutta hyvät ystävät, kello 11:stahan se jo oli aikomus. Kutsuiko Liisi
teitä vasta kello kahdeltatoista? Voi voi, tuota tyhmää tyttöä --
antakaa nyt anteeksi! Mutta istukaa nyt, ystäväni! (Osoittaa ruusuja.)
Kas tässä se nyt on se päivän sankari!
_Ass. rouva_.
Ai jestandeeraa, kuinka se on kaunis ja rehevä! Fransiska Kryger, eikö
niin? Mitä keinoja sinä käytät kun saat niitä niin menestymään ja niin
aikaseen kukkimaan? Minä olen kuullut että tupakkituhka olisi
terveellistä, mutta se meidän pappa se on niin hiljainen ja siisti ettei
edes poltakkaan. Voi voi tuota nuppua tuossa, kun se on söötti! Se
muistuttaa niin Pekasta kun hän makasi vaunussaan pienenä! Niin, hän
tulee nyt ylioppilaaksi tänä kevännä jos ei -- --
_Pankinh. rouva_
(50 v. laiha ja kulmikas, puhuu kimakalla äänellä).
Sull' on iloa ruusustasi, Sanny, on sulla.
_Kapt. rouva_
(noin 35 v. kaunis ja elegantti).
Sanny kulta, elä sano: ei. Anna minä otan tuosta yhden? (Katkaisee yhden
ruusun.) Kas, nyt se jo on tehty. (suutelee sitä.) Ah, mikä herttainen
tuoksu! (Pistää ruusun tukkaansa.) Eikö se kaunista minua vai mitä!
(Katsoo peiliin.)
_Neiti Kortman_.