_Vuorela_.
Mutta jos se on totta, niin siinä pitää tulla muutos, perinpohjainen
muutos. Hävettäähän se olla opettajakin tämmöisessä laitoksessa. Ja
kuinka johtajatar meitä sitten kohtelee? Niinkuin olisimme orjia eikä
opettajia hänen vertaisiaan. Ei, jos en olisi tänne niin vasta tullut
eikä lukukausi niin lopussa, niin kyllä minä panisin täällä toimeen aika
mullistuksen, sen saisit nähdä.
_Lassinen_.
Niin no, onhan se näinä viimeisinä aikoina käynyt vähän tyrannimaiseksi
ja oikulliseksi, niinkuin aina kun tuo valtioapu on uudistettava. Mutta
pakoittaa meitä tulemaan aamurukoukseen, vaikk' ei ole tuntejakaan, se
on julmaa, se on sydämmetöntä, sen sanon!
_Vuorela_.
Se on tietysti tuon luikertelevan pappismiehen, tuon hänen Adooniksensa,
syy. Sitä miestä minä epäilen. Hakkaako hän todellakin tuota vanhaa
kaunotarta, vai mitä hänellä on mielessä. Niin, sitä en minä vaan
ymmärrä.
_Lassinen_.
En minäkään. Mutta palkka-etumaksuja hän näkyy saavan.
_Vuorela_.
No, liikuttavaahan se on meidän nähdä kuinka imelätä tuo väli on
molemmin puolin, mutta en minä hänen sijassaan olisi ruvennut
rettelöimään tyttöjen rakkauden kirjeistä kun itsellään vielä on niin
hellä sydän.
_Lassinen_.
Niin, se oli hävytön juttu, tuo kirjejuttu. Sinä sanoitkin hänelle,
veliseni, muutamia sanoja, joita hän ei niin pian unhota. -- Mutta
kuuleppas hyvä veli, (katsoo ympärilleen, matalammalla äänellä) asia on
nyt semmoinen, että voitko sinä vipata minulle markka 50 penniä? Pitäisi
saada niinkuin vähän päänparannusta -- ja Matti on kukkarossa niinkuin
tavallista.
_Vuorela_.
No, miks' ei. Tuoss' on 5 markkaa.
_Lassinen_.
Kiitos jaloudestasi! Olenhan minä sinulle vähän velkaa entisestäkin,
mutta sen maksan sitten yhtaikaa. (Rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaan.)
Niin, kyllä se todellakin oli vahinko ettet jäänyt, sillä tuo konjakki
ei ollut ollenkaan hullumpata -- --
Neljäs kohtaus.
_Entiset_, _Neiti Forslund_. _Neiti Kauppila_.
_Neiti Forslund_
(noin 60 paikoilla, vanhanaikainen, kulunut puku.)
Niin kultaseni, kyllä se minua niin loukkasi, etten sitä kyllin voi
sinulle selittää. Se oli nyt juuri tunnin lopussa. Me harjoitimme
paraikaa marssia. Tytöt tepastelivat nätisti ja hyvällä ryhdillä, minä
tapani mukaan istuin pöydällä ja löin tahtia (markkeeraa sormellaan)
yks' kaks', yks' kaks', ein zwei, ein zwei, ja kaikki olimme me
iloisella tuulella. Silloin yht'äkkiä avataan ovi ja Sanny astuu sisään
ja katselee meitä kuin mikähän kenraali -- niin juuri kuin kenraali --
ja sitten hän sanoo näin: »Täällä vallitsee huono järjestys
voimistelutunnilla», sanoo hän, »ja minun täytyy muistuttaa teitä neiti»
-- minua näetsen -- »että vaikka ette ole voinut itsellenne hankkia
mitään respektiä, niin pitäisi teidän ainakin opettaa oppilaitanne sen
verran respekteeraamaan johtajatarta että tervehtivät häntä, kun hän
tulee inspekteeraamaan». Ja sitten hän meni ja löi oven lukkoon että
romahti. Niin, ajatteleppas kultaseni, aivan luokan edessä. En voi sanoa
kuinka pahastuin. Pitäisikö tyttöjen kesken temppuja ruveta hänelle
niijaamaan, ja kumartamaan? Olisiko se järjestystä? Ja nuo pistokset
huonosta respektistä! Neljäkymmentä vuotta olen minä -- --
_Neiti Kauppila_
(lyhyt tukka, miehekkään näköinen.)
No niin, mitä tantti nyt tähän vastasi sitten? Myöskin minä olen tänään
saanut osani.
_Neiti Forslund_.
Mitäkö vastasin? En mitään. Mutta kyllä minä aijoin sanoa hänelle, että
neljäkymmentä vuotta minä nyt olen ollut opettajana enkä tarvitse muuta
kuin että komennan vaan: (markkeeraa sormellaan.) Ein, zwei, drei, niin
heti tytöt seisovat suorana kuin kynttilät. Ja vaikk'en olekkaan
turhanpäiväisen ankara niin -- --
_Neiti Kauppila_.
Niin no, tantti aikoi vastata mutta _minä_ vastasin.
_Neiti Forslund_.
Niin, sulla on aina semmoinen kuraassi, etkä sinä häntä ollenkaan
pelkää. Mutta kyllä minäkin niin suutuin että tulkoon vaan vielä kerran
hokemaan tuosta respektistä, niin minä aivan varmaan -- -- No, mikä se
oli se teidän välinen asia? Kerroppas kaiken mokomin. (Tunnustaa
niskaansa, jossa jokin näkyy häntä vaivaavan.)
_Neiti Kauppila_.
Ei juuri niin erinäistä. Hän tuli luokalle ja teki heti muistutuksia
Anna Kinnusen kiikkutuolinmatosta, jonka yläpuolelta hän käski
ratkomaan. »Ei tarvita», sanoin minä. »Juu», sanoi hän. »Ei», sanoin
minä. »Juu-u», sanoi hän. »Ulos!» sanoin minä. (viittaus.) Niin, siinä
se oli kaikki.
_Neiti Forslund_
(taputtaa sormenpäitään.)
Hahaha, mainiota, mainiota! Siinä minä olisin tahtonut olla läsnä. Ja
hän meni? (Myöntyvä liike neiti K:n puolelta.) No, kyllä sinä nyt vähän
aikaa saat olla hänestä rauhassa, hahaha. Mutta Anna, eikö hän vaan tule
siitä kärsimään. Tyttö parka on vieläkin niin onneton tuosta
kirjejutusta. Hyi, se oli vastenmielinen kohtaus, tuo! Pakottaa tytön
meidän kaikkien läsnäollessa aukaisemaan ja ääneensä lukemaan tuon
kirjeen, joka oli tullut hänelle tuolta lyseolaiselta. Ja kumminkin se
oli niin viaton, sehr unschuldig. Nimipäivä-onnentoivotus vaan. Hyi, se
oli rumaa, epägentiiliä Sannyltä.
_Neiti Kauppila_.
Ja sitä paitsi aivan laitonta. (Kirjoittaa nimensä päiväkirjaan. --
Täll'aikaa ovat Vuorela ja Lassinen siirtyneet perälle, jossa ne
keskustelevat, Lassinen lämmitellen selkäänsä uunia vastaan.)
_Neiti Forslund_
(menee myöskin kirjoittamaan jolloin huomataan että hänellä on kaulasta
riippuva, pitkin selkää ulottuva laite paperilapuista ja kirjavista
nauhoista.)
Niin, ja pormestari oli sanonut että voi hänet saada edesvastaukseenkin
jos häntä siitä syytetään. Mutta mitä taivaan nimessä minulla on täällä
niskassani?
_Neiti Kauppila_.
Mitä --? (erikseen.) Oi, niitä sydämmettömiä! (ääneen.) Ei mitään.
Pikkuinen roska vaan. (Koettaa piiloittaa koristeen.)
_Neiti Forslund_.
Onko se pikkuinen roska tuo? Kokonainen komeettihan tuo on! Tämä on
loukkaavata. Eikös niin, hyvät herrat, eikös tämä ole loukkaavata? Ja
siellä se nyt luultavasti on riippunut koko tunnin vaikk'en ole siitä
mitään tiennyt. Mutta hassunkuriselta se kuitenkin näyttää, hyvin
hassunkuriselta, hahaha! Niin niin, kaikkea ne keksivätkin, kaikkea ne
keksivätkin nuo veitikat! (Pudistaa päätään ja rupeaa kirjoittamaan.)
Viides kohtaus.
_Entiset_. _Pölkkynen_.
_Pölkkynen_
(perältä, noin 30 vuotta.)
Taas yksi lukutunti Herran nimessä lopetettu, (Ei kukaan vastaa.) Niin,
on se sentään suurta ja jaloa ohjata nuorison kasvatusta siinä oikeassa
hengessä. (vaitiolo.) Varsinkin kun sen saa tehdä semmoisessa
laitoksessa kuin tässä neiti Kortmanin etevässä koulussa.
_Vuorela_
(puoliääneen.)
Kyll' olet sinäkin etevä, sinä fariseus.
_Neiti Kauppila_
(totisesti.)
Pastori on hurskas ja ylevämielinen mies, joka katsoo asiat ainoastaan
niiden parhaimmalta kannalta.
_Pölkkynen_.
En suinkaan. En minä voi koristella. Puhun vaan yksinkertaisella
tavallani aina suuni puhtaaksi.
_Neiti Kauppila_.
Ainakin johtajattarelle. Sen tiedämme.
_Pölkkynen_.
Hänelle myöskin, hänelle myöskin. Sillä minä häntä suuresti kunnioitan.
Pidän sitä todellakin harvinaisena onnena että olen saanut tilaisuutta
tutustua häneen ja nauttia hänen jokapäiväisestä seurastaan.
_Vuorela_.
Jaa-a, kyllähän sen arvaa.
_Pölkkynen_.
Sillä hän on vakava ja ymmärtäväinen nainen, tottunut petakooki ja voi
pitää hyvää tissipliiniä.
_Vuorela_.
No -- kyllä. Mutta minä puolestani en tässä tahtoisi käyttää tuota sanaa
»tissipliini» minä sanoisin inkvisitioni.
_Pölkkynen_.
Inkvisitioni! Ei suinkaan, ei suinkaan. Ajatelkaapas, hyvä herrasväki,
se edesvastaus, joka meidän kunnioitettavalla neidillä on. Semmoinen
liuta tyttöjä täynnä syntisiä ja vaarallisia taipumuksia! Eikö
petakookiakin opeta meitä että rangaistuksia ei saa laiminlyödä.
_Vuorela_.
Mutta eikö »petakookia» myöskin opeta että rangaistus on oleva jossakin
suhteessa rikoksen laatuun sekä ettei opettaja omavaltaisuudellaan saa
tehdä itseään halveksituksi oppilain silmissä?
_Pölkkynen_.
Aivan oikein, aivan oikein. Mutta onhan se, niinkuin me kaikki tiedämme,
hyvin vaikeaa välttää mitä nuoret kokemattomat oppilaat sokeudessaan
meistä opettajista ajattelevat. Ja kun kerran on vakavasti päättänyt
poistaa jonkun paheen, niin minun ymmärrykseni mukaan ei saa keinoista
välittää.
_Vuorela_.
Jahah, »tarkoitus pyhittää välikappaleet». Te puolustatte siis neiti
Kortmanin menettelyä tuossa Anna Kinnusen asiassa?
_Lassinen_
(nykii Vuorelaa hihasta).
Elä viitsi -- anna sen olla.
_Pölkkynen_.
Jos minä häntä puolustan tai en, sehän nyt on aivan yhden tekevä. Minun
yksinkertainen mielipiteeni on vaan, että aina pitää olla luottamusta
johtoon. Se tarkoittaa meidän parastamme, joskin voi tapahtua, sen
myönnän, ettei aina pikkuseikoissa täydellisesti voi sen toimenpiteitä
hyväksyä. Täytyy olla tissipliiniä.
_Vuorela_.
Te olette sangen lojaali mies, herra pastori. Minä onnittelen! Mutta
sanokaa nyt suoraan ilman verukkeita, puolustatteko häntä todellakin?
_Pölkkynen_
(suuttumatta).
Mutta johan minä sanoin mitä minulla on sanomista, herra maisteri.
(Menee kirjoittamaan päiväkirjaan; neiti Forslund on jo aikasemmin
noussut ja mennyt neiti Kauppilaa puhuttelemaan.) Sitä paitsi minun on
syytä otaksua, että me valitettavasti vielä vast'edeskin saamme tätä
kysymystä pohtia, koska samallainen ikävä kohtaus kuin se
toissapäiväinen ehkä taas tänään tulee täällä tapahtumaan.
_Vuorela_
(kiivaasti).
Mitä? Mitä te sanotte?
_Pölkkynen_
(huokaa).
Niin, minä tapasin neidin korritoorissa. Posti oli tullut ja hän oli
niin huolissaan kuinka hän --
_Vuorela_.
Ei. Se ei saa tapahtua.
_Neiti Kauppila_.
Minä protesteeraan.
_Lassinen_.
Minä myöskin.
_Neiti Forslund_.
Voi voi tuota Sannyä, kun ei voi olla reistaamatta, kun ei voi olla
reistaamatta!
Kuudes kohtaus.
_Entiset_. _Neiti Kortman_ (oikealta).
_Neiti Kortman_
(noin 40 v., harmahtava tukka, mutta muuten jokseenkin hyvästi säilynyt;
modeerni puku, viuhka ja muutamia kirjeitä kädessä. Nyykäyttää päätään
jäykästi).