Ne ovat turmiollisia, itsepäisiä henkiä. Niin pian kuin huomaavat
matkustajan, ympäröitsevät ne hänen, kiusaavat ja härsyttävät
häntä. Sitte ne pakenevat ja vetäytyvät erämetsiin; ja niin hänen
kokonaan eksytettyään, katoavat.
Maurice Sand.
Virvatulet eli liekkiöt, joiksi aarne-valkeat myöskin kutsutaan, ovat
sinertäviä ilman-ilmiöitä, joita jokainen on joskus yöllä nähnyt
liehuvan liikkumattomien lätäköiden tyynellä pinnalla. Sanotaan näiden
ilman-merkkien olevan itsessänsä liikkumattomia, mutta vähinkin
tuulenpuuska saattaa ne leimuamaan, ja silloin näyttävät ne muuttavan
paikkaa, mikä joko huvittaa tahi peljättää näkijän mielikuvitusta sen
mukaan, kuin hän on taipuvainen synkkämielisyyteen tahi iloiseen
runollisuuteen.
Rahvas eli yhteinen kansa luulee niitä kiirastulessa [Kiirastuli on se
välitila, johon katoolisen uskon mukaan luullaan kuolleitten sielujen
ensiksi joutuvan ja josta jälkeen jääneiden rukouksien ja sielumessujen
uskotaan voivan heitä vielä pelastaa.] oleviksi sieluiksi, jotka anovat
ihmisten esirukouksia, taikka pahoiksi hengiksi, jotka kavalasti
houkuttelevat heitä hurjasti juoksemaan tuhansiin mutkiin ja viimein
vievät heidät jonkun lammikon tahi virran pohjaan. Samoin kuin peikot,
niin nämäkin kuuluvat nauravan sitä heleämmästi, jota varmemmin ne
näkevät saavansa saaliinsa auttamattomaan perikatoon.
Mielipiteet ovat sangen erilaiset näiden liekkiöiden parempien tahi
pahempien aikeiden ja luonteiden suhteen. Niitä on semmoisiakin
olemassa, jotka vaan siihen tyytyvät, että saattavat ihmiset eksyksiin
ja jotka tarkoituksensa perille päästäkseen, mielihyvällä pukeutuvat
eri haahmoihin.
Oli kerta lammaspaimen -- niin kerrotaan -- joka oli niin osannut
saavuttaa niiden suosion, että ne sekä menivät että tulivat hänen
käskystänsä. Näiden suojeluksessa menestyi hänelle kaikki hyvin. Hänen
lammaslaumansa viihtyi ja mitä häneen itseen tuli, ei hän koskaan
sairastanut, vaan nukkui levollisesti ja söi halukkaasti niin suvella
kuin talvellakin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän laihtumaan, kävi kalpeaksi
ja surumieliseksi. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän, kertoi hän
seuraavan:
Muuanna yönä hänen maata pantuansa lammastarhan vieressä olevaan
majaansa, herätti hänet kirkas valo ja hänen asuntonsa katolta kuuluva
kova kolkutus.
-- Mikä nyt on hätänä? kysyi hän, varsin oudoksuen, ett'eivät koirat
olleet häntä varoittaneet.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt nousta, sillä hän tuntui uupuneelta ja
oli ikäänkuin tukehtumaisillaan, näki hän edessänsä naisen, joka oli
niin pieni, niin pieni, ja niin hoikka ja niin vanha, jotta hän
hämmästyi, sillä ei yksikään elävä nainen voinut olla sellainen. Tällä
ei ollut muuta vaatetusta kuin pitkät, valkoiset hiuksensa, jotka
kokonaan peittivät haamun, niin ett'ei muuta näkynyt kuin pienet,
ryppyiset kasvonsa ja vähäiset kuihtuneet jalkansa.
-- No, poikueni, virkkoi se, tule nyt minun kanssani, hetki on tullut.
-- Mikä hetki? kysyi paimen vallan ällistyneenä.
-- Naimisemme hetki, vastasi nainen; olethan luvannut ottaa minut
vaimoksesi.
-- Oho, sitä en luulisi, kosk'en edes teitä tunnekaan enkä milloinkaan
ennen ole teitä nähnyt.
-- Sinä valehtelet, paimen kulta! Sinä olet nähnyt minua minun
loistavassa muodossani. Etkö tunne suo-liekkiöiden haltiaa? Ja etkö ole
vannonut suorittaa ensimäistä pyyntöäni, palkaksi siitä suuresta
avusta, jonka olet minulta saanut?
-- Sepä tosi, mummu kulta; minä en ole se mies, joka lupaustani
rikkoisin; mutta tuon valan minä tein sillä ehdolla, ett'ei se sotisi
kristin-uskoani ja sieluni parasta vastaan.
-- No! kaikkea tässä pitää kuulla! Enhän minä tule niinkuin yölutka
sinua viettelemään. Tulenhan minä säädyllisesti puetettuna kauniisin,
hopeaisiin hiuksiini ja koristettuna kuin morsian. Vihille minä vien
sinut yölliseen kirkkoon eikä mikään ole elävän ihmisen sielulle niin
terveellistä kuin avio minun kaltaiseni kauniin hengen kanssa. No,
tuletkos? Ei minulla ole aikaa tässä turhaan haastella.
Ja hän aikoi viedä paimenta muassansa pois. Mutta vallan hämmästyneenä,
väistyi tämä, sanoen:
-- Eikä, hyvä rouva! se olisi liian suuri kunnia minun kaltaiselleni
miesparalle, ja sitä paitse minä olen vannonut pyhälle Andre'lle,
joka on minun suojelus-pyhimykseni, pysyä poikamiehenä koko elinaikani.
Pyhimyksen nimi ynnä paimenen kieltävä vastaus saattoi ämmän aivan
vihan vimmaan. Hän rupesi hyppimään ja torumaan, rajuten kuin
tuuliaispää. Siinä hiuksetkin joutuivat epäjärjestykseen, jotta hänen
musta ja karvainen vartalonsa tuli näkyviin. Andre (tämä oli paimenen
nimi) kauhistui nähdessään, että se oli vuohen ruumis, vaikka pää,
kädet ja jalat olivat ikivanhan ämmän.
-- Palaja helvettiin, ilkeä velho-akka! kiljasi hän; minä manaan ja
kiroon sinua nimessä...
Hän aikoi tehdä ristinmerkin, vaan huomasi sen tarpeettomaksi, sillä
niin pian kuin hän nosti kätensä, oli kummitus kadonnut, eikä siitä
ollut muuta jälellä kuin pieni sininen liekki, joka liehui lammastarhan
takana.
-- Hyvä vaan, virkkoi paimen, liehu sinä liekkinä niin paljon kuin
tahdot, minä en välitä, vaan nauran valollesi ja kujeillesi.
Tämän jälkeen aikoi hän mennä maata, mutta katso! hänen koiransa, jotka
siihen saakka olivat maanneet ikäänkuin lumottuina, rupesivat haukkuen
ja irvistellen hyppimään hänen päällensä ikäänkuin häntä tappaakseen,
niin että hän suutuksissaan otti rautapiikkisen sauvansa, ja pieksi
sillä niitä niinkuin ne huonon vartioitsemisensa sekä hurjuutensa takia
ansaitsivatkin.
Väristen ja vinkuen kyyristyivät koirat hänen jalkainsa eteen maata,
ikäänkuin olisivat katuneet pahaa käytöstänsä, johon tuo paha kummitus
oli heidät pakoittanut. Saatuansa ne masentumaan ja nöyrtymään, aikoi
Andre jälleen nukkua, mutta silloin ryntäsivätkin koirat ulos ja
syöksyivät ikäänkuin raatelevaiset pedot hänen karjalaumaansa. Hänen
kaksi sataa lammastansa hyppäsi pelästyneinä ja hurmaantuneina yli
tarhan aidan ja kiiti niittyjen poikki, juosten ikäänkuin hirviksi
muuttuneina, ja koirat taas raivoissaan kuin sudet ajoivat niitä takaa,
pureksien niiden jalkoja ja repien löyhyvää villaa, joka valkoisina
hattaroina hasertui ja tarttui pensaisin.
Tuskissaan ei paimen ehtinyt edes pukea liiviä yllensä eikä kenkiä
jalkoihinsa, jotka kuumuuden tähden oli riisunut. Hän rupesi juoksemaan
karjansa perään, kiroten koiriansa, jotka eivät häntä vähääkään
totelleet, vaan karkasivat täyttä vauhtia, ulvoen kuin jänistä ajavat
metsäkoirat, ja hämmästyneet lampaat pakenivat niiden edeltä.
Näin samosivat lampaat, koirat sekä paimen ympäri liekkiösuota eikä
Andre-paran onnistunut saavuttaa karjaansa eikä saada koiriansa
hillityiksi, jotka hän vihoissansa heti paikalla olisi tappanut, jos
vaan olisi saanut käsiinsä.
Vihdoin, kun päivä jo alkoi koittaa, huomasi hän ihmekseen, että
lampaat, joita hän ajoi takaa, olivatki hyvin hoikkia ja pitkiä naisia,
jotka lentelivät kuin tuuli ja näyttivät yhtä väsymättömältä kuin
sekin.
Mitä koiriin tulee, niin ne olivat muuttuneet kahdeksi isoksi korpiksi,
jotka vaakkuen lensivät oksasta oksaan.
Hän ymmärsi nyt olevansa noiduttu ja peräti väsyneenä ja murheellisena
palasi hän lammastarhaansa, jossa hän ihmekseen huomasi karjansa
levollisesti nukkuvan ja koirien niitä vartioitsevan; viimemainitut
juoksivat vielä liehakoiden häntä vastaankin.
Paimen heittäytyi pitkäkseen vuoteellensa ja nukkui paikalla kuin kivi.
Mutta tulevana aamuna, kun hän auringon nousten luki lampaansa, huomasi
hän että yksi oli poissa.
Illalla eräs mies, jolla oli puunhakkuuta liekkiö-nevan ympäristöllä,
aasinsa seljässä toi hänelle hukkuneen lampaan, nuhdellen häntä hänen
huolimattomasta kaitsemisestansa ja varoittaen häntä vastedes yhtä
sikeästi nukkumasta, jos mielisi säilyttää hyvää mainettansa ja
isäntäinsä luottamusta.
Paimen-raukalla oli paljon huolta tämän asian tähden, josta hän ei
yhtään ymmärtänyt ja joka hänen pahaksi onnekseen seuraavana aamuna
taas uudistui, ehkä toisella tavalla.
Tällä kertaa oli hän näkevinään vanhan uhkean hopeasarvisen vuohen,
joka houkutteli lampaita ja jota ne seurasivat ikäänkuin kilit hyppien
ympäri suurta nevaa. Hän näki koiransa paimeniksi muuttuneina ja
itsensä pukiksi, jota nuo paimenet pakoittivat juoksemaan.
Samaten kuin edellisenäkin päivänä, hän nytkin auringon noustessa
seisahtui ja huomasi taas nuo valkoset liekkiöt, jotka jo ennenkin
olivat häntä vietelleet. Hän palasi kotiinsa ja tapasi kaikki lampaansa
sekä koiransa levossa paikoillansa. Väsymyksestä nääntymäisillään
vaipui hän uneen ja nousi myöhäseen, luki lampaansa ja näki, että taas
oli yksi kadonnut.
Tällä kertaa hän oitis riensi lammelle, jossa yksi lammas juurikään oli
hukkumaisillaan. Hän veti sen vedestä, mutta se oli liian myöhäistä
eikä se enään kelvannut muuksi kuin nyljettäväksi.
Tuo ilkeä vastahakoisuus oli jo kestänyt kahdeksan vuorokautta.
Kahdeksan elävää puuttui laumasta ja paimen -- joko hän sitte
nukkuessansa todellakin juoksi niinkuin unessa kävijä ainakin tahi
ainoastaan kuumeen hourauksissa luuli noin rientelevänsä -- tunsi
itsensä niin hermottomaksi ja kipeäksi, että pelkäsi pian kuolevansa.
Muuan vanha, kaiketi viisas paimen, jolle hän vaivojansa kertoi, sanoi
hänelle:
-- Ei liene muuta neuvoa, veikkoseni, kuin ettäs nait tuon akan, taikka
sinä menetät paikkasi. Minä olen kuullut tuosta hopeasarvi-vuohesta
puhuttavan, kuinka se vaivasi erästä paimenta niin, että hän murheesta
sairastui ja kuoli. Siitäpä syystä minä en koskaan ole pitänyt
minkäänlaista yhteyttä noiden liekkiöiden kanssa, vaikka ne ehkä
olisivat saattaneet minua hyödyttää ja vaikka minä kyllä olen nähnyt
niiden tanssivan lammastarhani ulkopuolella kauniitten, nuorten naisten
haamuissa.
-- Ehkäpä taitaisitte neuvoa minulle jotain vaihtokeinoa, jonka avulla
pääsisin tästä vapaaksi? kysyi Andre vallan alakuloisena.
-- Minä olen kuullut kerrottavan, vastasi vanhus, että se, joka voisi
saada tuon ilkeän vuohen parran ajetuksi, sen jälkeen voisi mielensä
mukaan hallita sitä; mutta se kuuluu olevan sangen vaarallinen yritys,
sillä jos yhden ainoankin karvan jätät ajamatta, niin vuohi saa
voimansa takasin ja vääntää sinulta niskat poikki.
-- Toden totta, tekisipä minun mieli tuota keinoa koittaa, vastasi
Andre; sillä minulle on yhdentekevä, jos minä menettäisinkin henkeni,
koska kuitenkin nytkin riudun riutumistani.
Seuraavana yönä näki taas paimen akan aarnio-valkean muodossa
lähestyvän hänen majaansa ja hän huusi sille:
-- Tuleppas tänne ihana impi, niin paikalla pidämme häät. Mimmoiset
nuo häät olivatkaan, sitä ei koskaan ole saatu kuulla; mutta
sydänyön aikana, kun akka oli vaipunut sikeään uneen, tarttui paimen
lammas-rautoihinsa ja keritsi niin taitavasti morsiameltansa parran,
jotta leuka jäi vallan paljaaksi, ja ihmekseen näki hän silloin, että
se oli valkouen ja hieno kuin nuoren tytön leuka. Silloin hänen
päähänsä juolahti se ajatus, että hän samoin voisi keritä koko
vuohi-puolisonsa, niin ehkä se karvansa kanssa menettäisi rumuutensa ja
ilkeytensä.
Koska se yhä nukkui tahi ainakin oli nukkuvinaan, niin ei mikään tuota
keritsemistä estänyt. Mutta työnsä päätettyään huomasi hän
kummastuksekseen, että hän oli kerinnyt pihlajaisen sauvansa ja että
hän makasi ihan yksin sen vieressä.
Peloissaan mitä tämä uusi tenhous taas merkitsisi, nousi hän vuoteelta
ja ensimäiseksi työkseen luki lampaansa. Niiden luku oli kaksi sataa,
ikäänkuin ei yksikään niistä milloinkaan olisi hukkunut.
Hät' hätää poltti hän sitten kaikki vuohen karvat ja kiitti hyvää
pyhimystänsä, joka ei enään tästä puoleen sallinut liekkiöiden häntä
kiusata.