VI.

Aamulla heräsi Antti siitä, että laiva yht'äkkiä hiljensi kulkuansa ja

kone alkoi käydä hitaammin. Hän kohotti päätään, ja ensimmäinen tunne

herätessä oli ankara kipu aivoissa, joita särki samassa tahdissa, kuin

laivan kone liikahteli. Ja kun laiva äkkipikaa alkoi tutista vimmatusti

takaisin, pisteli päätä kuin tuhannen tulineulan kärjellä, ja silmä

syyti säkeniä.

Tuntien polttavaa janoa ahmaisi hän vettä kuivaan kurkkuunsa ja koetti

nukkua uudelleen. Mutta uni oli jo paennut, ja kannella kolistiin ja

käveltiin. Vaivoin hän sai mielessään esille edellisen illan

tapahtumat, sillä joka kerta kun hän koetti ajatella jotain, vihlaisi

otsaluuta kuin veitsellä. Ensin hän ei muistanut mitään, mitä oli

tapahtunut ja kuinka oli tullut tänne hyttiinsä maata. Mutta kun sitten

sattui silmään pesukaapilla oleva tyhjä seltteripullo, puoleksi

kuivunut pyyhinliina ja surkeassa kunnossa olevat vaatteet, selvisi

kaikki: miten Pekka oli häntä hoitanut kuin sairasta, ja kuinka hän oli

ollut niin vetelä, ettei itse saanut kenkiä jalastaan. Se kaikki

suututti häntä niin, että hän heti kohta laittautui nousemaan ja

pukeutumaan. Sitä tehdessä täytyi hänen kuitenkin tuon tuostakin

hammasta purren kirota päänsärkyä, joka oli selälleen kaataa joka

kerta, kun, hänen mielestään aivan tahallaan, sylen täysi halkoja aina

romahutettiin kannelle juuri hänen hyttinsä kohdalla.

Kun hän kohosi kannelle, häikäisi silmiä kirkas päivänpaiste. Ilma oli

läpikuultavan puhdas. Raitis aamutuuli puhalteli suurelta Saimaalta.

Taivas oli sininen ja järvi oli sininen ja maat läheltä ja kaukaa

kangastivat korkealle, kirjavina kellastuvista lehdistä. Laineen liike

oli virkeätä kuin hyvästi maanneen ja vasta nousseen. Rivakasti ajoi

aalto aaltoa, laiva keinui vähän niiden varassa, ja tuon tuostakin

räiskähti vaahtoa ja vettä kimmahtaen laivan kupeesta ylös ilmaan,

josta tuuli kantoi sakean sateen hienontuneita pisaroita aina ylös

komentokannelle, Anttikin sai siitä pärskäyksen poskelleen astuessaan

ulos salongin ovesta, jonka tuuli repäisi hänen kädestään ja paiskasi

selälleen auki.

Koko luonto oli terve ja raitis, ja sen rinnalla tunsi Antti itsensä

sairaaksi, voimattomaksi ja miltei kurjaksikin. Ympäristön raittius

ihan kuin ivasi häntä. Oli niin paha olla kuin rikoksen tehtyä, josta

ei ole pelastusta eikä anteeksiantoa toivottavanakaan. Hän koetti istua

hiljaa kannella ja haihduttaa myrkyllisiä usvia päästään antamalla

tuulen sitä valtoineen huuhdella. Mutta särky ei lakannut, pikemmin

vain kiihtyi, ja silmissä tanssi taivaanranta kahtena päällekkäin.

Turvattomana kyyrötti hän käppyrässä, väristen vähän ja kädet hihoihin

pistettyinä. Hän oli epätoivossa itsestään ja tulevaisuudestaan.

Hänestä on jo ehkä tullut renttu, juoppo ja epäsiveellinen eläjä, joka

tuottaa surua suvulleen ja josta ei ole itselleenkään iloa. Tämä oli

kosto hänen epäsiveellisistä ajatuksistaan eilen. Sillä ne olivat

epäsiveellisiä, ne bufettineidistä, ja kaikki, mitä Kalle oli puhunut.

Jos hän kirjoittaisi äidille kaikesta ja saisi anteeksi ja tekisi

lupauksen, ettei enää koskaan mitään maista.--Pthyi, kuinka suu oli

pahanmakuinen.--Helsinki oli kadottanut kaiken viehätyksensä. Se

peloitti ja kammotti. Kun laiva kääntyisi takaisin tai särkyisi, niin

että voisi palata kotiin. Hän kuuli Kallen ja Niemisen äänet salongin

katossa olevan aukinaisen ikkunan läpi, josta kohosi konjakin haju. Se

käänti mieltä niin, että oli tulla ylen. Bufettineiti, joka kulki

peräkannella, inhoitti häntä.

Pekka tuli kannelle, posket vielä kankeina nukunnan jäleltä. Antti

kääntyi poispäin, mutta Pekka kiersi eteen ja istuutui hänen viereensä.

--Huomenta! sanoi hän äänellä, joka osoitti Antille, että Pekka

ajatteli eilistä tapahtumaa. Muuta hän ei kuitenkaan virkkanut, katseli

vain. Mutta se kävi Antille niin sietämättömäksi, että hän lähti alas

salonkiin.

Kalle ja Nieminen olivat jo täydessä käynnissään aamuryyppyjä

nakkelemassa. Avosylin ottivat he hänet vastaan, ja Kalle kaatoi kohta

konjakkia hänellekin. Antti esteli ottamasta ja valitti kohmeloaan.

Mutta Kalle osasi vallata hänet pian, selitellen, että ne kohmelot ne

on niitä miesten tauteja ja että tämä on parasta lääkettä, mitä olla

taitaa.

--Usko pois, Antti! Saat nähdä, jos vain tottelet minua! No, elä

puistattele! Pohjaan vain yht'äkkiä irvistelemättä ... koko pikari!

--Recognandi causa! lisäsi Nieminen, ja he kumosivat ryypyn kaikki

kolme. Pekka tuli juuri sisään, ja Antti korotti vielä uhalla

äänensäkin.

--No, terve mieheen sitten! Tämä on kuin voita leivän päälle!--Ääh!

Merkillisen makealle se nyt maistuikin. Ei ollut ollenkaan karvaalle.

Niitä olisi jo saattanut ottaa vaikka kuinka monta. Jos se tuo Pekka

luulee, että tässä hänen happamista naamoistaan välitetään, niin

erehtyy hän suuresti. Ja ensimmäistä rohtoryyppyä seurasi toinen ja

kolmas. Joka kerta ottaessaan katsahti hän ilkkuvalla syrjäsilmällä

Pekkaan, joka oli istuutunut toiseen päähän pöytää ja oli selailevinaan

ilmoituskalenteria.

He joivat itsensä hienoiseen, silmiä hiukan hämärtävään aamuhumalaan,

ja Antilla punoittivat posket kuin keuhkotautisen.

--Kyllä sinusta mies tehdään, vakuutti Kalle.--Eikös ne ala sepät

päässäsi takomasta tauota?

Ne takoivat vielä, mutta takoivat kuin puuvasaroilla pehmoiseen

pumpuliin.

--Ei pakota enää!

--Ihmetteletkö sitä? Sanoinhan ma sen! Ja kun nyt syöt hiukan ja panet

pitkäksesi vähäksi aikaa, niin olet terve kuin pukki nousemaan junaan

Lappeenrannassa.

Oli yhtä huminaa Lappeenrantaan tulo, tavarain kärryihin kanto ja

kiivas ajo kaupungin läpi ylös seurahuoneelle. Antti oli Kallen ja

Niemisen vietävänä, ja Pekka sai tulla perästä, jos tahtoi. Miettinen

ja Voutila olivat jo aikoja sitten unohtuneet, kun Antti, rantatietä

ajaessaan, yht'äkkiä näki heidän suurta kirstua kantaen väistyvän

tiepuoleen, minne pyörä heitti kuraa heidän vaatteilleen ohi

kiitäessään.

Kävellessään vähän ennen junan lähtöä Lappeenrannan asemasillalla oli

Antti jo kokonaan toinen mies kuin Kuopiosta lähtiessään. Nämä pari

matkapäivää olivat kypsyttäneet häntä silmääntuntuvasti. Liikkeet

olivat jo paljoa huolettomammat ja käynti rennompaa. Hattu oli solunut

alas takaraivolle, palttoo oli auki, eikä nenäliinan kulma enää

piipottanut niin arasti ja viattomasti rintataskusta esille. Edellisen

illan juonnista oli jo kaikki katumus haihtunut. Antti muisteli sitä

nyt ilmeisellä mielihyvällä. Sillä nukuttua useita tunteja

seurahuoneella oli jälellä ainoastaan miellyttävän suloinen hermojen

väsymystila. Ääni oli karkea ja miehekäs ja tuli rinnasta. Silmäys

odotussalin suureen peiliin näytti vähän velton ja välinpitämättömän

katseen, ja silmän pohja oli tumma ja syvä. Asemasillalla parveili

ihmisiä, ja he kulkivat Kallen kanssa milloin minkin ryhmän mukana

tehden havainnoitaan. Naisia he varsinkin tarkastivat. Erillään muista

käveli siinä hitaasti ja joutilaan näköisenä muuan tummaverinen ja

komeavartaloinen nainen. Häntä he seurasivat, kulkivat ohitse ja

kiersivät vastaan. Kalle kuiskasi Antille jotain korvaan, jota Antti ei

ottanut uskoakseen.

--Sinä panet omiasi! Tuoko hieno nainen, joka astuu kuin ylimys?

--No saat olla varma, etten minä erehdy. Etkö luule minun häntä

tuntevan! Hän oli Helsingissä keväällä ja on nyt täällä luultavasti

vain läpimatkalla Pietariin. Tiedä sinä, että täällä suuressa

maailmassa on niin, että kuta hienompi, sitä--

Sen jälkeen, mitä hän nyt kuuli ja mitä Kalle vast'ikään seurahuoneella

oli kertonut seikkailuistaan bufettineidin kanssa viime yönä,--oli

Antti valmis uskomaan mitä hyvänsä ja kenestä hyvänsä. Ja sillä

silmällä alkoi hän katsella kaikkia ohikulkevia. Sillä yksi ainoa

ajatus hallitsi häntä yhä voimakkaammin. Ajatus tuosta salaperäisestä,

omituisesta, tähän saakka saavuttamattomasta, mutta kukaties tuossa

tuokiossa luo tulevasta. Jonka hän ei ollut perillä vielä eikä tiennyt,

missä se oli, mitä se oli ja kuka se oli, mutta jota lähenevänsä hän

tunsi. Hän tunsi lähenevänsä uutta, entisestä ihan eroavaa ilmapiiriä,

johon jostain leviää outo, hurmaava tuoksu, mutta sellainen, jota voi

hyvin hengittää ja jossa tuntee tulevansa hyvin viihtymään. Ja melkein

huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli, ettei ole estämässä

enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea--

niin pian kuin vain kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.

Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja

junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä

kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä,

Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki! johon kiidetään yhä

kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto

ja aina vain ahnaammin itseänsä kohti nielee.

Joka paikassa, pitkin koko matkaa, oli outouden ja uusien

tuntemattomain ihmisten viehätys. Kaipiaisissa syötiin päivällinen ja

juotiin mahtavasti viiniä päälle. Vastapäätä istui hienoja

urheilupukuisia ulkomaalaisia, joista muutamalla oli punainen

turkkilainen tupsuniekka fetsi päässä. Toisilta asemilta tuli

rikkaannäköisiä naisia ja herroja, jotka ajoivat kiiltävillä

ajopeleillä ja korskuvilla hevosilla, kuskit ja lakeijat mukana. Ne

nousivat kaikki toisen luokan vaunuihin, eikä Antti saanut nähdä heitä

muulloin kuin junan seistessä asemilla. Silloin hän meni ulos

kävelemään, kulki ikkunasta ikkunaan ja tarkasteli uteliaalla

ihmetyksellä noita, jotka nojasivat välinpitämättömästi sohvain

selustimiin ja katselivat huolettomasti ulos. Mitähän ne mahtoivat

hänestä ajatella? Olikohan hän heidän mielestään hyvin maaseutulaisen

näköinen? Voisiko hän koskaan tulla oikein hienoksi herraksi ja istua

noin kauniin naisen vieressä ja puhella hänen kanssaan noin hauskasti,

kuin tuo näytti tekevän.

Joka asemalla tuli lisäväkeä junaan. Riihimäellä oli niitä jo

odottamassa silta mustanaan. Juna seisoi siinä jonkun aikaa, ja

ihmisjoukko käveli eloisasti edestakaisin valaistussa katoksessa, jonka

seinät hohtivat kirjavina jos johonkin väriin välkkävistä

ilmoitustauluista. Odotettiin toista junaa vastaan tulevaksi. Se läheni

kohisten kuin ukkospilvi, loistavat lyhdyt otsassa, ja puhalsi

vastustamattomalla voimalla eteenpäin, kiidättäen pitkän jonon uusia

vaunuja sillan sivuun ja pelmahuttaen huoneet täyteen uusia

matkustajia.

Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, vaihdettiin, ja ne

kiitivät kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa

ohitse ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän

sävelen.

Se oli uutta Antista kaikki tämä ja pakotti veren hänen suonissaan

virkeämpään liikkeeseen. Joka asemalla, missä oli ravintola, hän nautti

jotain, milloin hedelmän, milloin lasin viiniä, milloin Kallen

ehdotuksesta konjakkarin tai olutta. Junassa hän ei kauan voinut pysyä

paikoillaan. Hän kulki vaunusta vaunuun, niin että ovet rämähtelivät,

istui vain vähän aikaa kussakin ja seisoskeli ulkopuolella vaunujen

välissä. Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi

pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen

poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin

kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tuhutti kuin jättiläinen suurista

keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin

ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain

intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä. Ja ilma oli lämmin ja

kesäinen ja vihreys vielä vallalla puissa, joiden lähimpiä lehtiä

lyhdyt veturista ja valo vaunujen ikkunoista valaisivat, jättäen

tummiksi taampana olevat.

Matka läheni loppuaan. Lähdettiin Malmin asemalta, ja konduktööri

ilmoitti seuraavaksi asemaksi Helsingin.

Nukkuneet hypähtivät ylös ja alkoivat suoriutua jättämään junan.

Samanseuralaiset, jotka olivat matkan varrella hajaantuneet eri

vaunuihin, hakivat toisensa ja järjestivät tavaransa. Väsymys, joka

loppumatkalla oli laskeutunut kuin pöly päälle, tylsentänyt kasvojen

piirteet ja laimentanut liikkeet, oli kadonnut.

Loppumatkalla oli Anttikin alkanut uupua ja mieli ruveta raukeamaan.

Hän oli painautunut istumaan yksinäiselle kapealle penkille vaunun

nurkkaan. Kun hän äkkiarvaamatta kuuli Helsingin nimen mainittavan

äänellä, joka oli hänestä melkein uhkaava, niin häntä yht'äkkiä rupesi

epäilyttämään. Kaikki se, mitä hän äsken oli halunnut saavuttaa, rupesi

häntä peloittamaan. Häntä peloitti se, mitä hänelle oli matkalla

kerrottu ja mitä hän oli kokenut. Eniten kaikesta hänen omat

aikomuksensa ja toiveensa tuosta uudesta elämästä, jota hän niin

kiihkeästi oli haaveksinut elääksensä ja joka oli tuossa tuokiossa

alkava. Eikä sitä voinut enää lykätä toistaiseksi tuonnemmaksi. Sillä

juna karkasi eteenpäin kuin ohjaton, hurjistunut hevonen alamäkeä, niin

että joka hetki luuli pyöräin radalta hyppäävän ja suistuvan suinpäin

tiepuoleen. Se kammotti vasten tahtoakin, ja veturillakin tuntui olevan

tieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin

valittavasti ja surkealla soinnulla, kuin olisi ollut hätä ihan jalkain

alla. Miksi oli Pekkakin poissa? Hän oli jäänyt jollekin pienelle

asemalle eikä aikonut tulla Helsinkiin ennen kuin tenttimään. Olisi hän

voinut tulla perille saakka. Minne hän osaisi yöksi yksin? Kallen ja

Niemisen kanssa ei hän enää milloinkaan ... ne olivat tulleet hänelle

jotenkuten vastenmielisiksi.

Kalle tuli toisesta vaunusta ja näytti olevan virkeimmillään. Hän oli

junassa tavannut tuttavia ylioppilaita ja saanut heidän kauttaan

joitakuita uusiakin. Riihimäeltä saakka oli heitä istunut seurue

korttia lyömässä, sitten kun oli konduktööri saatu hommaamaan mukava

pelilauta polvien päälle. Antti ilmoitti, että hän aikoo ajaa yöksi

Villensaunalle.

--Ajetaan ensin Kappeliin, niinkuin on ollut puhe pitkin matkaa.

--Kyllä minä mieluummin hakisin yösijan nyt kohta.

--Joko sinä alat jänistää? Elä sinä ollenkaan, tule vain mukaan ...

meitä tulee täältä hauska seura iloisia poikia.

--Minnekä me Kappelista?

--Luota sinä vain minuun! Me pidämme hiiden hauskaa tänä yönä!

--Entäs tavarat?

--Ne noudamme huomenna asemalta.

Antti koetti kyllä rohkaista mieltänsä ja kohentautua entiselleen.

Mutta ei hän enää oikein tahtonut päästä jaloilleen. Hän kallistui

ikkunaa kohti ja koetti tunkeutua pimeän läpi. Ei hän sieltä kuitenkaan

nähnyt muuta kuin omat kalpeat kasvonsa ja vaunun sisuksen. Mutta

samassa välähti ihan ikkunan alla jonkun vartiatuvan lyhty niin

vihaisella vauhdilla, että oli silmän reväistä mennessään. Ylempänä

kallioiden huipuilla ja etäämpänä metsän sisässä tuikki huvilain tulia.

Alppilan huvimajassa lähellä rataa oli valaistua, ja sieltä näkyi

soittokunnan keltaiset torvet ja tanssivia päitä. Luultavasti oli

siellä jotkut huvit. Siinä, missä rata katkaisee ajotien, oli portti

suljettu ja portin nojassa ihmisiä. Ajureja odotti taampana, ja heidän

lyhdyillä varustetuilla rattaillaan istui herroja, jotka huiskuttivat

junalle lakkejaan. Mutta kohta paikalla rynnättiin taas pilkkoisen

pimeän kallion sisään. Ja yht'äkkiä tunkee korvaan veturin pitkä,

soikulainen tulovihellys. Siis ollaan tuossa tuokiossa perillä! Antti

kiiruhti ulos vaunusta. Juna juoksi hiukan hiljennettyä vauhtia tyynen

Töölönlahden poikki. Kahden puolen kuvasti siinä tulia monesta

kerroksesta. Ne ovat siis Helsingin tulia! Edessäpäin loimotti taivas

punaisena kuin tulipalossa. Se on Helsingin valaistus! Nyt näkyi

Kaisaniemen ravintola ja ihmisiä sen parvekkeilla. Keilihuoneen

avatuissa ikkunoissa oli herroja paitahihasillaan. Vaunu nytkähteli

vaihteissa. Ihan kohta seisahtuu se Helsingin asemahuoneelle! Anttia

vapisutti hermostuttavasti kylmyydestä, joka lähti rinnan pohjasta,

värisytti olkapäitä ja löi hampaita yhteen.

Kun juna seisahtui lasisen katoksen alle ja piti astua ulos vaunusta,

ei hän ollut päästä paikaltaan. Polvinivelet olivat niin vetreät,

etteivät tahtoneet kantaa. Hän oli taas kadottanut Kallen näkyvistään

ja häntä haikaellessaan vei hänet väkivirta mukanaan huoneesta

huoneeseen, joissa oli kahden puolen seisovana pylvästönä odottavia ja

katselevia. Niiden joukosta--Antti tunsi ja huomasi sen--iskettiin

häneen tummia, tavoittelevia silmiä, jotka otsatukan alta lähettivät

häneen houkuttelevat katseensa ja etsivät liittolaista hänen

silmäyksistään. Vaan hän vältti niihin vastata, ne häntä arkiuttivat ja

peloittivat, ja hän kiiruhti pois. Ja kun Kalle tapasi häntä palttoon

helmasta, niin hän hätäisesti pyysi uudelleen, että mentäisiin pian ...

mentäisiin pian pois johonkin hotelliin ja etsittäisiin yösija.

Vaan Kalle ei ollut sillä korvalla kuulevinaankaan. Hän tarttui lujasti

Antin käsipuoleen ja veti hänet jälessään joukon läpi, joka tunki

päälle joka taholta. Antti antautui puoleksi väkisin tämän anastuksen

alaiseksi, samalla kuin se kuitenkin oli mieleen ja teki turvallisen

vaikutuksen.

Odotussalissa oli vastaanottamassa koko joukko vanhoja tuttavia. Ne

olivat ylioppilaita, Kuopion lyseon läpikäyneitä. Ne tulivat nyt kuin

toverit ja ottivat heti haltuunsa, vaikka olivat olleet

yläluokkalaisia. Ennen oli heihin suurella kunnioituksella katseltu ja

vastaan tultaessa lakkiakin nostettu. Mutta nyt asettuivat he

vertaisiksi ja tarjosivat apuansa. Heidän ehdotuksensa oli sama kuin

Kallen, ja yksimielisesti päätettiin ajaa Kappeliin.

Antilla ei nyt enää ollut juuri mitään sitä vastaan. Äskeinen arkuus ja

vavistus vähenivät vähenemistään, kun yksi vastaantulijoista otti hänet

huolekseen, tarttui lujasti käsipuoleen ja kuljetti ulos

asemahuoneesta. Tungeskellessaan he joutuivat pakkautumaan kahden

naisen editse, joille Antti huomasi toverin salaa hymyilevän ja iskevän

silmää.

Astuttaessa ulos asemahuoneen avarasta ovesta, näytti Helsinki ottavan

tulijoita vastaan kuin kunniavieraita. Oli kuin olisi ollut juhla

tulossa. Rautatietori oli ympäriinsä tulitettu. Korkeissa,

moninkertaisissa rakennuksissa oli ikkuna ikkunan vieressä valaistuna.

Ylinnä muita loisti Ateneum sähkötulien valossa, ja toisella puolen

toria jonkun hotellin portin päällä liekehti suuri pyöreä sähkölamppu,

himmentäen ympärillään kaikki muut valot. Asemahuoneen edustalla oli

pitkässä mustassa jonossa odottavia ajurien rattaita ja suurten

ravintolain komeita vaunuja, joiden edessä ja takana istui

merkkipukuihin puettuja palvelijoita. Huudettiin ristiin rastiin

numeroita, ja ajurit vastasivat korkealla äänellä: »Täällä on!»

Kannettiin tavaroita, nostettiin rattaille ja lähdettiin ajamaan yli

Rautatietorin, josta toisia riensi vastaan. Melulta ja huminalta ei

tahtonut omaa ääntään kuulla. Ja tämä ei kuitenkaan ollut juhla mikään.

Antti tiesi, että se oli tavallinen Helsingin arkipäivä, päivä niinkuin

joku toinenkin. Mutta hänestä oli sillä kuitenkin juhlan luonto, ja se

tulisi aina kestämään tämä tämmöinen juhla!

--Kappeliin!

Vaunujen pyörät, joiden päälle he selkäkenoon heittäytyivät, olivat

kumilla päällystetyt eikä ajaessa kuulunut muuta kuin hevosen

rautakenkäisten kavioiden kalke kiviseen katuun. Eikä tuntunut istuessa

täristystä mitään, ainoastaan pehmoinen pudistus ruumiissa.

He ajoivat viistoon torin yli, poikkesivat Mikonkadulle ja siitä

taitavalla, ruumista ulospäin painavalla vierrähdyksellä leveälle,

pitkälle Esplanaadille, jonka toisessa päässä lyhtyrivi puristautui

kaitaiseksi kiinnimeneväksi kärjeksi. Kasvoja vastaan tuoksahti lämmin

ilma, niin lämmin kuin kesällä. Puodit olivat jo suljetut ja koko

alakerta suurissa korkeissa kivirakennuksissa pimeä, synkkä ja hiukan

kammottava, niinkuin järveen putoavan vuorenjyrkänteen vesiraja.

Ainoastaan ravintolan ikkunoista loisti salaperäinen valo laskettujen

uutimien takaa, joissa näkyi suuria, muodottomia varjoja sisässä

liikkuvista päistä. Tupakkapuotien ovet, joiden otsassa paloi punaisia

lyhtyjä, olivat vielä auki, ja muutamasta pullahti kadulle joukko

meluavia ja nauravia valkolakkeja.

--Tuossa on Runebergin patsas, huomautti toveri. Siinä se seisoi,

pääpuoli pimeässä. Patsaan jalkojen juuressa parveili joutilasta

iltayleisöä, naiset ja miehet käsikkäin.

--Lemmen iltahetki! Näetkö tuolla ylioppilaita kaartilaisten kanssa

yhdessä mylläkässä?

Siellä näkyi todellakin valkeita lakkeja vilkkaassa liikkeessä,

suikkelehdellen kuin salakat virtaisessa vedessä.

Soittoa kuului sieltä päin, minne ajettiin. Joku kovempi sävel tunki

läpi kavionkalkkeen ja Kappeli-esplanaadin tuuheitten lehvien.

Seisahduttiin Kappelin edustalle, laskeuttiin alas vaunuista ja

jatkettiin käsi kädessä matkaa. Oli vaikea päästä lävitse taajaan

sulloutuneen väkijoukon. Miehiä ja naisia oli sekaisin. Toiset naiset

olivat jo saaneet saattajansa ja kulkivat niiden kanssa. Toisilla ei

niitä vielä ollut. Ne sivuuttivat aivan läheltä, ulontivat

kyynäspäitään, ja Antti kuuli ohi mentäessä sanottavan: »Iltaa!» Kun

hän kääntyi katsoakseen taakseen, kohtasi hän hymyileviä kasvoja ja

viekoittelevia silmiä.

Suihkulähde puhalsi sähkötulien valossa kimmeltävää vettä korkeuteen ja

sen edessä oli kupukattoinen, lasinen soittolava, josta rämisi torvet

ja rummut. Ja sitä vastapäätä oli itse Kappeli, Se oli täynnä istuvia

ja käveleviä. Edestakaisin hääri, juoksi ja kiiti siellä mustiin

frakkeihin puettuja kyyppareja, valkeat liinat kainalossa ja

tarjottimia kädessä tai pään päällä ylhäällä ilmassa. Antti ei

ymmärtänyt, kuinka voisi päästä esille ja sisään. Mutta toveri toi

häntä varmalla kädellä ja vei pöytien ja penkkien lomitse, joiden

ääressä istui herroja ja naisia ja jotka olivat katetut mitkä soikeilla

olutseideleillä, mitkä totitarjottimilla, mitkä punaisilla viini- ja

kellahtavilla punssipulloilla. Juuri kun he astuivat ensimmäiselle

rapulle, livahti sivuitse suuri tarjotin, johon oli sälytetty

kokonainen illallinen ja jota kyyppari viedä keikutti kuin tyhjää

lautasta.

Huumauksissaan kuin kosken kuohusta alas tullut istui Antti hetken

päästä pehmoisella sohvalla, vihreässä huoneessa, jonka katossa paloi

monivaloinen kristallikruunu ja jonka seinällä oli maalauksia ja suuri

peili. Se oli kuin sihisevä suvanto, johon hän oli seisahtunut. Mutta

ei levon suvanto, vaan vaahtoisen pyörteen, joka hetken päästä heittää

uuteen koskeen, yhä alemma, eikä tietoakaan pysähtymisestä. Se tuntui

pyörittävän ja se tuntui pyörryttävän, se nosti veren päähän ja

haihdutti silmistä oikean suunnan. Eikä Antti muutamaan hetkeen oikein

käsittänyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä.

Ovesta hän vain näki tuolla toisessa huoneessa, siinä, minkä läpi oli

tultu, bufettitiskin ja sen takana pitkässä rivissä aina puolikattoon

saakka pulloja pullojen vieressä, pikareja ja monivärisiä laseja

epälukuisin. Kyyppareja tuiskahteli hengästyneen näköisinä ovesta

sisään ja ovesta ulos. Tiskin takana liikkui pieni mies, nopea kuin

kärppä ja äkäinen kuin kissa. Häneltä sateli määräyksiä kaikille

tahoille, hän komensi kyyppareja, soitti heitä kellollaan luokseen,

lähetti menemään milloin oikeaan, milloin vasempaan ja huusi luukun

läpi kiivaita käskyjä keittiöön. Ja yhtämittaa helähtelivät rahat hänen

sormiensa lomitse laatikkoon, jonka lukko meni kilisten kiinni.

Mutta pian istui heitä yksi pöytä täynnä, kohta oli toinenkin otettu ja

he valtasivat vähitellen sen puolen ravintolaa kokonaan itselleen.

Antti esitettiin uusille, tuntemattomille ylioppilaille, jotka

tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti ja pudistivat kättä.

Keskusteltiin siitä, mikä olisi illan juoma- ja ruokaohjelma, ja

Antinkin puoleen käännyttiin suurella huomaavaisuudella. Kolkutettiin

kepillä marmoripöydän laitaan ja annettiin koukussa kuuntelevalle

kyypparille määräyksiä, joita hän juoksujalassa riensi täyttämään.

Kutsuttiin tuutingit ja tilattiin portsionit päälle.

Toverien vapaa, ystävällinen käytös ja heidän tottunut, varma tapansa

asettua olemaan tempasi heti kohta Antinkin samanlaiseen mielentilaan.

Hän oli vielä vähän arka istuessaan näiden vanhojen helsinkiläisten

keskessä, hän pelkäsi puhua ja punnitsi tarkkaan sanansa, ennenkuin

mitään virkkoi. Mutta he pitivät huolen siitä, että hän kodistuisi. He

kilistivät hänen kanssaan sivulta ja yli pöydän ja nostivat toisestakin

pöydästä lasiaan, sanoen: »Terve tulemaan Helsinkiin, herra Ljungberg!»

Eikä aikaakaan, niin esitteli lähinnä istuva, se, jonka kanssa hän oli

asemalta ajanut, veljenmaljan ja muut seurasivat esimerkkiä. Kun Antti

oli muutamia kertoja lasistaan maistanut, hurmasi häntä niin, ettei

milloinkaan ennen sillä tavalla. Hän tunsi itseään kuin siivillä

kannettavan. Oli ihan autuaallista olla. Nyt vasta hän ymmärsi, mitä on

ylioppilaan elämä, mitä on Helsinki ja mitä vapaus ja itsenäisyys! Hän

tuli vapaammaksi ja iloisemmaksi. Hänen rohkeutensa kasvoi, hän puheli

jo pelkäämättä ja kertoi kaikenlaista, jolle naurettiinkin. Ympäristön

ystävyys näytti enenevän. Hän oli nähtävästi pöytäläistensä

yksimielisen huomion esineenä, samoin kuin Kalle oli tuolla toisten. Ne

ottivat hänet kuin siipiensä suojaan, täyttivät hänen lasinsa ja

pakottivat häntä kilistämään ja maistamaan. Hän näki erään kuiskaavan

toiselleen jotakin korvaan ja molempain katsovan häneen. Hän ei ollut

huomaavinaan heitä, mutta kuuli sanottavan:

--Eikö se ole saakelin siro poika ... katso nyt tuota hienoa

profiilia...

Ja häntä itseään he lasilla tervehtivät ja sanoivat kaikkien kuullen:

--Antti! Terve mieheen! Me sanottiin täällä sinusta, että siin' on

mies, josta tehdään ensi vuosijuhlaan marsalkka.

Kuinka herttaisia miehiä ne olivat! Hänen olisi tehnyt mieli syleillä

heitä. Ei, ei ikinä ole hänellä ollut näin jumalattoman iloista iltaa!

Alkoi tulla meluamisen aika, ei kukaan malttanut kuulla toistaan, vaan

kaikki puhuivat ja nauroivat sekaisin. Paikkoja vaihdettiin, ja

puhekumppanina oli milloin mikin. Istuttiin kaulakkainkin ja tultiin

erinomaisen hyviksi ystäviksi.

Antti joutui otsatusten sen kanssa, jonka seurassa hän oli asemalta

ajanut. Tämä lupasi auttaa Anttia luvuissa. Tulla vain kysymään neuvoa

häneltä, kyllä hän tietää paremmin kuin professorit. Mutta ei nyt

luvuista vielä mitään! Ei niihin ensi lukukaudella ennätä paljon

puuttua eikä ole liioin tarviskaan. Siinä on kylliksi, kun oppii

olemaan Helsingissä. Aivan hyvällä omallatunnnolla voi uhrata ensi

lukukautensa siihen. Niitä on kyllä niitä, jotka paikalla kaivautuvat

kirjoihinsa. Mutta lähtiessään täältä eivät he ole sen viisaampia kuin

tänne tullessaankaan. Eivät tunne muuta kuin luentosaliensa seinät. Ja

niissä ei jumalaut' ole paljon tutkimista. He pysyvät koulupoikina

ikänsä. Kirjatietoja on, mutta ei elämän kokemusta rahtuakaan. Ei,

Antti! Nuoruudessaan nauttia pitää ja elää maailmassa mukana. Täällä

voi olla helvetin hauskaa, kun vain sattuu hyvään seuraan. Ei tarvitse

viftata ja juoda itseään joka ilta päihinsä. Mutta mukana on aina

oltava. Tutkittava elämää ja ihmisiä! Varsinkin juristille se on aivan

välttämätöntä. Ennättää sitä tutkintonsakin suorittaa, vaikka elääkin

mukana. Tuo tuossa, joka nyt sytyttää sikariaan, hän ei avannut

kirjaansa kolmeen vuoteen. Lauloi vain ja eli hurskaasti. Mutta sitten

suuttui, kun alkoivat ahdistaa ja tempasi pois kandidaattitutkintonsa

vuodessa. Ja nyt se lukee lääkäriksi. Minä tiedän, että ne minua jo

moittivat siellä kotona Kuopiossa, kun en muka joudu valmiiksi. Sinä

olet kuullut Antti niistä ... elä kielläkään, minä näen naamastasi,

että olet kuullut. Vaan minä en välitä vähääkään! Sano sinä vain niille

siellä ... ja saat nähdä, että minä vuoden päästä hämmästytän maailmaa

kahdella _laudaturilla_ ja kolmella _cumlaudella_! Maljasi, Antti!

Terve!

Antti oli aivan samaa mieltä. Häntä vaivasi vain, ettei tahtonut saada

suun vuoroa sitä sanoakseen ja että tuo ehkä luulee, että hän kenties

hyväksyy kuopiolaisten typerät mielipiteet. Hän käsitti kaikki

erinomaisen hyvin ... toveri oli aivan oikeassa ... hän oli

äärettömästi yhtä mieltä hänen kanssaan.

Pöytää katettaessa pistäytyi hän ulos. Ja joutuessaan hetkeksi

itsekseen yksinäiseen koridooriin, jonne kuului vain laimentunut melu

sisältä ravintolasta, hän tunsi vasta oikein onnensa pohjattomuuden.

Voi tätä Helsingin elämää! Tämmöistäkö tämä on! On tämä omituista!

Mutta hauskaa tämä on! Voi peeveli sentään!

Kesken kaiken innostuksen alkoi tungeskella mielessä jotakin, joka koko

illan oli siellä ollut liikkeessä, mutta ei päässyt esille. Nyt se

ponnistautui päällepäin, ja Antti näki koko matkansa kotoa, sieltä

ylhäältä Kuopiosta tänne alas, tänne alas Helsinkiin, ihan siihen,

missä hän nyt seisoi laulavan kaasuliekin alla. Se oli kuin leveä tie,

leveämpi täältä, mutta kapeni kapenemistaan jälelle päin, kaukaisen

etäisyyden perille, niinkuin pitkän kaitaisen lahdelman pohjukkaan,

niinkuin jonnekin, mistä oli lähdetty aikoja sitten, milloin lie.

Ainoastaan lyhyen hetken oli se auki edessä ja meni umpeen samassa.

Sinne häipyivät pikkuiseksi, mustaksi, näkymättömäksi pisteeksi koti ja

kaikki, mitä sielläpäin oli. Hetken vielä huppuroivat mielessä äiti ja

Alma, mutta nekin hukkuivat siihen valoon ja äänten hälinään, joka ovea

avatessa kohahti sen täydeltä vastaan.

Sisään tullessaan hän löi näppiä päänsä päällä ja hypähti askeleen

hyvästä mielestä ja sanoin selittämättömästä sydämen kyllyydestä. Ja

kun Kalle tuli lattialla vastaan, niin hän kävi kaulaan häntä, pyörähti

ympäri kerran ja hihkaisi. Kaikki sille nauroivat, ja kun hän tuli

pöytien luo, niin häneltä kysyttiin:

--Sinulla on hauska, Antti?

--Voi peeveli, kun minulla on hauska!

--No, istu sitten tähän syömään! Ja ota ryyppy myös!

--Minä otan ryypyn!

Aika oli kulunut huomaamatta ja hetket valahtaneet kuin hieno hieta

sormien lomitse. Soitto oli lakannut, ihmiset poistuneet ulkoa ja

ainoastaan osa heistä jäänyt sisäravintolaan toiselle puolelle

bufettihuonetta. Se näytti olevan samanlainen seurue kuin toisellakin

puolen: muutamia nuoria vastatulleita ylioppilaita ja joukko vanhempia.

Heidänkin pöydissään oli yhdenlainen elämä ja ilonpito.

Kun oli syöty, tuli kahvin ja liköörin vuoro, jota tarjosi Kalle. Rivit

olivat harventuneet ja jälelle jäänyt ainoastaan innokkaimmat. He

istuivat kaikki Kallen ympärillä. Hän esitti rivosanaisia lauluja, mikä

oli hänen erikoistaitojansa, ja muut niihin säestivät kuorona

loppusäveltä. Nieminen oli saanut koko illan pysytellä Kallesta

takapajulla, jolla nyt oli vereksempiä ihailijoita. Ei hän siitä

kuitenkaan ollut millänsäkään, tilasi mitä muutkin, puheli kenen kanssa

sattui ja kääntyi toisen puoleen, jos toinen käänsi selkänsä. Hän ei

muuta tehnyt kuin nauroi vähimmällekin asialle, nauroi silmänsä

pieniksi ja vetisiksi. Mutta sitä tehdessään hän piti tarkasti silmällä

likööripullon liikkeitä ja osasi asettaa tyhjän lasinsa niin, että se

aina tuli täytetyksi.

Antti oli väsynyt pitkällisestä pinnistyksestä. Hän loikoi sohvalla ja

hengitti raskaasti. Pää oli raukea ja tahtoi painua olkapäätä vasten.

Silmiä häikäisi kruunun valo, ja ne pyrkivät vähän väliä sulkeutumaan.

Mutta loppusäestykseen hän kuitenkin yhtyi ja teki kädellään liikkeitä

tahdin mukaan.

Kyyppari tuli ilmoittamaan, että oli aika sulkea. Loilottaminen lakkasi

ja tuli keskustelu siitä, minne ajettaisiin. Siitä sovittiin pian.

Mutta silloin kysyi joukosta muuan, otettaisiinko mukaan Antti, jonka

luultiin nukkuneen. Toiset vastustivat ja ehdottivat, että hänet

vietäisiin Villensaunalle yöksi. Mutta toiset puolustivat, että Antti

on otettava mukaan. Innokkaimmin puolusti häntä se, joka äsken oli

ollut hänelle niin ystävällinen.

--Mitä te tyhjää! Antaa pojan tulla! Menee se sinne kerran vielä

kuitenkin. Kyllä minä hänestä huolen pidän!--Mutta kuulkaas, keskeytti

hän samassa, minulla ei ole lanttiakaan kukkarossa... Voiko kukaan

vipata minulle--?

Antti oli noussut ja lähti hoipertelemaan ovea kohti.

--Antti, kuule! Voitko sinä vipata minulle huomiseen asti parikymmentä

markkaa?

Antti kaivoi kukkaronsa esille ja otti sieltä ensimmäisen setelikäärön,

mikä käteen sattui.

--Ota tuosta!

Vasta annettuaan hän huomasi, että se oli sama käärö, jonka äiti oli

erotessa pistänyt hänen kouraansa.

--Hyvä on! sanoi toveri ja rahat katosivat kaikki hänen liivinsä

lakkariin.--Sinä tulet tietysti mukaan, Antti! Ulos kaupungille?'

--Tietysti Antti mukaan! huusivat nyt kaikki yhteen ääneen.

Antti ei virkkanut mitään, työnsi vain äänetönnä palttoota hihaan.

Kappelin edustalla olivat kaikki tulet sammutetut. Muuan surkea

kaasuliekki vain valaisi tien rappusista alas. Suihkulähde oli lakannut

puhaltamasta. Istumapaikat, joista ainoastaan lähimmät voi pimeässä

erottaa, olivat tyhjät. Tuolit tuuskottivat pöytiä vasten turvallaan

kuin juovuksissa siihen nukkuneet.

--Isvoshik! kuuli Antti huudettavan ja näki epäselvästi, kuinka niitä

ajoi useampia katukäytävän reunaan.

Joku talutti häntä käsipuolesta. Hän nosti jalkansa rattaiden

astimelle, mutta se lipesi siitä. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja

kaatui takaperin istualleen kadulle.

--Tätä pitää auttaa alkutaipaleesta! huusi toveri toisille ja tarttui

molemmin käsin häntä kainaloihin, aikoen nostaa ylös.

Mutta silloin riuhtaisihe autettava irti, ponnistihe omin voimin

seisoalleen, hihkaisi, löi kahta kämmentä yhteen, nakkasihe kohona

rattaille, niin että vieteri rämähti pahasti, ja huusi:

--Kyllä minä jo auttamattakin pääsen!

--Katsos peijakkaan poikaa!

--Tarkk'ampujakatu 15.

Kuului ruoskan läiskähdys, ja tulista vauhtia karattiin menemään, niin

että kaikui hiljaisen Esplanaadin kiviseinissä. Ja ennenkuin muut

ehtivät valmistua lähtemään, oli Antin valkoinen lakki jo kadonnut

Helsingin hämärään.