Herrat olivat jo lopettaneet whistinsä, kun Antti tuli salonkiin. Oli
seisauspaikka tulossa, ja kapteenin täytyi mennä ulos. Kun Antti näki
muidenkin juovan totia, tilasi hänkin sitä.
Hän tarkasti bufettineitiä ja katsoi häntä suoraan silmään. Neiti kesti
katseen ja oli kylmä ja rauhallinen. Ei näkynyt mitään merkkiä
kasvoissa tai käytöksessä, joka olisi vahvistanut Anttia hänen
epäilyksessään. Se oli varmaankin ollut joku muu laivan naisista. Ja
kun hän tuli tästä vakuutetuksi, oli hän siitä melkein iloinen.
Neiti asetti hänen eteensä nuo ystävälliset totineuvot, tuon valkean
vesikannun, soman sokerirasian valkoisine, neliskulmaisiksi leikattuine
sokeripalasineen ja sitten vielä tuon pienoisen, melkein neitseellisen
konjakkikarahvin. Kun Antti näki nämä edessään ja katseli näitä, tuntui
hänen sydämessään iloinen hypähdys. Syytä tietämättä oli hän niin
onnellinen, että kihosi vettä silmään, samalla kuin olisi tehnyt mieli
seisoalleen kimmahtaa, kätensä ojentaa ja kirkaista kimakka
hurraahuuto.
Oli tämä elämä kuitenkin toista kuin koulussa ennen! Jos tahtoi jotain
maistaa, täytyi se tehdä salaa, lukon takana, jossain ahtaassa,
mustassa kamarissa. Usein ei ollut muuta kuin jokin rikkinäinen pikari
tai kahvikuppi, välistä ei sitäkään, jolloin piti ottaa pullon suulta.
Jota vastoin nyt!
Kuinka nyt oli toista! Kaikki oli valoisaa, puhdasta, somaa ja
luvallista. Saa tehdä julkisuudessa, jokaisen nähden, vaikka entisten
opettajainsa!
Antin oli käsi kalvosesta kevelänä ja pikkusormi pikkuisen ulkona
muista, kun hän nakkeli sokeripalaset lasiinsa. Harvoin oli hän
oikeastaan vielä totia laittanut, mutta hän huomasi mielihyväkseen,
että kaikki tämä kävi kuin oppineelta. Olisi voinut melkein sanoa, että
hänellä oli taipumusta tähän.
Laiva teki juuri tuloaan Savonlinnaan. Se huhkaisi myötävirtaan, ohitse
linnan, joka seisoi synkkänä ja totisena hämärtäen taivasta vasten.
Kaupunki näkyi epäselvästi kuutamossa, sieltä täältä tuikki tulia
ikkunoista, jotka punaisina tiploina kuvastuivat veteen.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin laiva ehti kääntää kupeensa laivasiltaa
pitkin. Antti, joka katseli pienestä pyöreästä ikkunasta, huomasi
rannalla hämärän joukon naisia ja herroja, etenkin naisia, jotka
kaulaansa ojentaen koettivat nähdä läpi pimeän, ketä laivassa olisi.
Antti oli aikeissa mennä kannelle. Mutta silloin tuli sisään tuo hieno
tuntematon herra, joka ei ollut näyttäytynyt kannella sitten
päivällisen. Hän tuli haukotellen ja kysyi hyvin veltosti, missä
oltiin. Saatuaan kuulla, että oltiin Savonlinnassa, pyysi hän seltteriä
bufettineidiltä, joka oli hänkin seisonut ikkunassa ja katsellut
rannalle. Antista oli tuo välinpitämättömyys savonlinnalaisista niin
sopivaa todelliselle gentlemannille, että hän jäi hänkin salonkiin ja
istuutui totinsa ääreen, noudettuaan vain sanomalehden luettavakseen
tupakkahytistä. Ja hän oli nyt mielestään jo yhtä taitava ja varma
matkustaja kuin tuo tuntematon herrakin.
Hän muisti entisestään, että kaupungin herrat tulevat tässä laivaan
ottamaan niin monta konjakkiryyppyä kuin he suinkin kiireessä
kerkiävät. Kun he tulevat, niin katselevat he tietysti tarkkaan
jokaista matkustajaa ja nähdessään hänet ajattelevat he varmaankin:
»Kukahan on tuo komea herrasmies, joka istuu tuossa?» Ja kun neitoset
kysyvät heiltä, ketä oli laivassa, niin he selittävät: »Oli siellä
muuankin solakkavartaloinen nuori ylioppilas, puettuna pitkään mustaan
takkiin ja vaaleihin housuihin. Hän istui itsekseen totilasin ääressä,
hyvin huolettomasti ja luki sanomalehteä.»--»Kuka se oli?»--»Ei me
hänen nimeään tiedetty.»
Vähän päästä työntäysikin herroja salonki täyteen ja _jok'ikinen_
heistä katsahti Anttiin. Ja hän huomasi heidän toisiltaan jotain vielä
kysyvänkin, tietysti sitä, kuka hän oli. Antti oli, niinkuin ei heitä
olisi ollutkaan. Ainoastaan silloin, kun hän terästi totiaan, sekoitti
lusikallaan ja vei lasin huulilleen, katsahti hän sivumennen
Savonlinnan herroihin.--Mistä ihmeestä hän sai tämän arvokkuuden?
ajatteli hän.
Herrat asettuivat rehevästi pöydän ympärille, huusivat sisään konjakkia
ja seltteriä, kutsuivat bufettineitiä Klaaraksi, nauroivat usein ja
käheästi asioille, joita syrjäisen oli vaikea käsittää huvittaviksi.
Kun kapteeni kulki salongin läpi, pakottivat he häntäkin kilistämään.
Vieraat melusivat kuin kotonaan, niin kauan kuin laiva seisoi rannassa.
Se näytti olevan kuin heidän oma laivansa tai ainakin aivan heitä
varten tähän tullut.
--Kippis vain! Terve! Enemmän konjakkia, Klaara! Konjak, mykky meera
konjak!
Vanhoja, entisiä ylioppilaita he olivat useimmat. Monta kertaa olivat
he aikoinaan olleet menemässä ja monta kertaa tulemassa. Mutta kerran
oli heidän täytynyt jäädä laivasta pois, ja sitten oli laiva aina
mennyt ilman heitä. He olivat jääneet pyörimään tähän pieneen
poukamaan, jonka sivuitse valui ainainen ihmistulva alas suureen
maailmaan, mutta jossa itsessään kävi hiljainen akanvirta. Riennettyään
aikansa olivat he seisahtuneet Savonlinnaan, takertuneet johonkin
pieneen pikkukaupungin virkaan. Mutta joka kerta, kun laiva saapui
satamaan, ja etenkin näin syksyllä, jolloin paljon ylioppilaita
matkusti alas, tultiin vanhoja muistoja uudistamaan. Oltiin niinkuin
puoleksi matkalla ulos maailmaan, tuohon huimaavaan, hupaisaan
Helsinkiin, joka vuosi vuodelta kuului tulevan yhä suurenmoisemmaksi,
yhä iloisemmaksi.
--Mutta eiköhän hurjauta ja lähdetä mukaan!
--Lähtään! Me lähtään! Hoida sinä minun virkaani pari viikkoa!
Toinen lupasi hoitaa, sillä hän tiesi, ettei matkasta tule mitään. Oli
sitä siksi usein aiottu. Enintään voi tulla yöllinen juomamatka
lähimpään pysähdyspaikkaan Puumalaan, josta toisella laivalla
seuraavana aamuna varhain palataan takaisin, kovin kohmeloisessa
tilassa.
Yht'äkkiä revähti salongin ovi auki suurella melulla, ja oveen jäi
seisomaan nuori, kaunis mies, ylioppilaslakki takaraivolla ja koko
vartalo siinä hiukan taapäin nojaten. Hän jäi tahallaan kynnykselle ja
oli suotta ihmettelevinään.
--Mikä loistava seura! hän huudahti ja osoitti isolla näyttelijän
liikkeellä pullotettua pöytää.
--Skool Kalle! huudettiin Savonlinnan herrain pöydästä.--Entree,
monsieur! Missä mies viivytteli?
--Heitin hyvästit kaikille vanhoille flammoilleni, joita on tuolla
laivasilta huleisillaan, selitti hän ja astui sisään. Hänen perässään
tuli vanhempi ylioppilas, punanenäinen ja lihava.
Herrat olivat heti räjähtäneet nauramaan ja yltyivät yhä enemmän, kun
joku joukosta kysäisi:
--Itkivätkö nuo edes?
--Eivät itkeneet ... vaan lupasivat liehuttaa nenäliinojaan.
Kalle oli nähtävästi kaikkien suosikki, sillä monelta haaralta häntä
pöytään vedettiin, työnnettiin tuolia alle ja ojennettiin täytettyjä
laseja.
--Se olen minä, joka tarjoon! Konjakkia ja seltteriä kaikille näille
herroille!
--Et, sinä et tarjoo! huudettiin toisaalta.--Nyt on meidän vuoro! Ei
tarvitse! Sinä maksoit samppanjan eilen!
Ja hänen suuhunsa melkein kaatamalla kaadettiin konjakkia ja seltteriä.
Samassa huomasi hän Antin, joka oli astunut esiin sanomalehtensä takaa.
--No, ka Antti! No, terve! Ka, no minnekä sinä?
--Helsinkiin!
--Sinnehän minäkin! No sepä nyt vasta! Käy istumaan tänne yhteen
pöytään!
Antti huomautti, ettei hän ollut tuttu näiden herrain kanssa.
--Etkö ole tuttu!... Hyvät herrat, saanko luvan esittää...
Syntyi täydellinen epäjärjestys ja rumina pöydässä, kun kaikki nousivat
ylös ja kaikki tahtoivat kätellä. Ja tuskin oli taas istuuduttu, kun
kello jo soi kolmannen kerran ja laiva alkoi tehdä lähtöä. Juomia jäi
joku määrä tähteeksi, vaikka niitä kilvan kaadettiin kurkuista alas.
Ahneimmat hyppelivät laivasta maalle, kun se jo oli liikkeessä.
Eikä ollut taas salongissa muita jälellä kuin Antti ja Kalle ja tämän
toveri.
--Ka, sinulla on totia, Antti! Eikö mekin, Nieminen, oteta totia?
--Minä en kiellä, en käske.
Bufettineiti tuli sisään, ja Kalle kohteli häntä kuin vanhaa tuttua.
Hän kutsui hänet lähemmä, painoi kätensä hänen olkapäilleen, katseli
häntä ujostelematta silmiin ja väitti, että neiti oli lihonnut.
--Herra katsoo väärin ... kaikki muut sanovat, että minä olen
laihtunut...
--Kuka sanoo?
--Hyvin moni sanoo ... mitä herra tahtoo?--Ja neiti koetti irtautua.
--Moni sanoo, matki Kalle ja löi häntä keveästi poskelle.--Tuo kaksi
lasia totia!
--Se on mainio pitämään karvansa tuo Lotten.
--Kuinka niin? kysyi Antti, jonka kasvoille oli noussut hienoinen puna.
--Minä olen tuntenut hänet jo monta vuotta ja yhtä verevä hän on aina.
--Missä sinä olet häneen tutustunut?
--No, tuossa hän jo tuopi! Kas, niin...
Kalle veti hänet polvelleen niinkuin omaisuutensa ainakin eikä ollut
tietävinäänkään hänen vähäisestä vastarinnastaan. Tyttö oli
suuttuvinaan ja uhkasi huutaa. Ja samassa pujahti hän pois Kallen
kainalon alaitse niin taitavasti, ettei hän sitä suinkaan ensi kertaa
tehnyt. Kalle antoi hänen mennä.
--Kyllä minä sen vielä saavutan, kehui hän alkaessaan totia valmistaa.
Anttia tämä kohtaus vähän vavahdutti ja pudisti sisästä, niinkuin olisi
ollut hiukan vilu.
--Missäkö tutustunut, Antti? Sinä kysyt kovin kokemattomasti. Ainahan
se komea poika, jolla on hattu näin takaraivolla... Ka, etkö prykää,
Nieminen?
Nieminen, joka koko ajan oli ollut hiukan hämillään, suhahti jotain
Kallen korvaan.
--Etkö ole esitetty ... no, jos ei muuta puutu, niin tuossa
tuokiossa...
Hän nousi seisoalleen, teki taas ison liikkeen, hymyili ja kumarsi
juhlallisesti ja totisesti sekä Antille että Niemiselle:
--Minulla on kunnia esittää tässä toinen toiselleen kaksi minun parasta
ystävääni: herra Anders Ljungberg, ylioppilas, ja civis academicus
Abraham Nieminen ... herrat on hyvät!--No, prykää nyt Nieminen!
Antti huomasi sen nyt ja huomasi vastakin, että Kalle kohteli toveriaan
olantakaisesti ja aina pienellä pilkalla. Mutta toinen ei näkynyt
koskaan suuttuvan. Löi leikiksi, taputti ystäväänsä olkapäälle ja sanoi
häntä »siksi ainaiseksi pilkkakirveeksi.»
Kalle oli rikkaan tehtaanhoitajan ainoa poika. Isä antoi pojan elää
mielensä mukaan. Koulussa ollessaan ei häneltä koskaan rahaa puuttunut.
Mutta lukukauden lopussa oli hänellä kuitenkin velkoja kaikkialla.
Alaluokilla tarvitsi hän rahaa makeisiin, joita koko luokka oli
tottunut syömään hänen kustannuksellaan. Ylemmillä luokilla meni raha
tupakkaan ja punssiin. Kuudennella luokalla hän erosi koulusta ja sanoi
syyksi peittelemättä sen, että hän tahtoi syksyllä metsästää uudella
jäniskoirallaan. Talvet hän luki kuitenkin kaupungissa yksityisesti
eikä myöhästynyt alkuperäisistä tovereistaan kuin vuoden.
Antilla oli aina ollut suuri kunnioitus häntä kohtaan. Sillä jo
koulussa ollessaan osasi hän käyttäytyä niinkuin herra. Suosikkeja oli
hänellä aina joku. Viimeksi oli Antti ollut. Kaikki hänen toverinsa
siihen asemaan pyrkivätkin. Ja nyt hän oli Helsingistä haalinut
käsiinsä tuon vanhan ylioppilaan, punanaamaisen, käheä-äänisen ja
pyöreämahaisen.
--Lotten! kutsui Kalle sivumennen bufettineitiä, joka taas kulki
salongin läpi, mutta ei tullut luo, ei ollut kuulevinaankaan. Kalle ei
pannut sitä sen enemmän sydämelleen.
He olivat saaneet lasinsa laitetuiksi ja kilistivät kaikki kolme.
Nieminen otti suunsa täyteen totia, pullisti poskensa ja antoi silmänsä
mennä pyöreiksi kuin huuhkaimen silmät.
--Eilen illalla me oltiin ja elettiin Savonlinnassa, tänä iltana
tehdään tässä totia, mutta huomenna istutaan jo Helsingissä.
--Eikö ajeta suoraan asemalta kappeliin, Antti?
--Ajetaan vain!
--Me ajetaan kappeliin syömään ja juomaan...
--Ja mässäämään, liitti Nieminen nauraen itse sanoilleen.
--No jo sitä eilen ja vielä tänäänkin mässättiin siinä siunatussa
Savonlinnassa, päivitteli Kalle, ja he alkoivat Niemisen kanssa
muistella viimeisen vuorokauden viettoa.
He olivat ajaneet helvetinmoista karkua neljä peninkulmaa isän
maatilalta hänen parihevosillaan. Ne olivat Savonlinnaan tullessa
selältäänkin vaahdossa, ja olisi saanut sammiollisen valkeata saippuan
kuohua, jos olisi joka paikan puhtaaksi kaapinut. Olisi ollut ehtiminen
edellisen päivän laivaan, mutta laivarannassa olivat äskeiset
Savonlinnan herrat ja matka jäi seuraavaan iltaan.
Ensin ryypättiin rantaravintolassa ja sitten seurahuoneella, josta
lähdettyä hurjauttiin piiritanssia tanssimaan keskellä toria ja
asetettiin palovartia keskeen. Siitä olisi saattanut tulla helvettiä,
jos ei viskaali itse olisi ollut parassa miessä. Nälkälinnaan oli kurin
vuoksi menty aamiaiselle. Pormestarilla oli istunto ja lääkärillä
vastaanottotunti. Suoraan kapakasta kumpikin meni virkapaikkaansa ja
tuli taas takaisin jatkamaan. Silloin syönnyttiin tilaamaan samppanjaa.
--Etkö sinä, Kalle, maksanut itseksesi toista puolta?
--Minähän ne maksoin.
--Eikö sellaiset juomingit tule kalliiksi? kysyi Antti, joka ihmetellen
kuunteli näitä sankaritöitä, jollaisissa ei itse ollut milloinkaan
vielä ollut osallisena.
--Tuleehan ne vähän. Mutt' enpä ole ollut niin perinpohjaisella ja
hupaisella retkellä sitten kuin kesällä Helsingissä.
Se oli ollut silloin, kun Kalle oli tavannut »tämän Niemis-rähjän,
tämän rähjä-Niemisen.» Samalla oli Kallen ylioppilasvifti. Kalle oli
saanut pidennystä historiassa ja jäänyt muista kesemmäksi. Ei tahtonut
kuitenkaan luku sujua kesäkuumalla Helsingissä. Vasta heinäkuun alussa
hän suoritti tutkintonsa lukematta muuta kuin ensimmäisen sivun vanhan
ajan historiaa. Nieminen harhaili samaan aikaan hajanaisissa
vaatteissa, kello ja valkoinen lakki pantissa, pitkin polttelevia
katuja eikä päässyt irtautumaan asunnostaan, johon oli velkaa koko
lukukauden. Ylioppilashuoneen lukusalissa he tapasivat toisensa, ja
Nieminen iski kohta Kalleen esitellen itsensä hänelle. Hän oli saanut
oivan kalan onkeensa. Samana iltana sai Kalle valkoisen lakin. Koko yön
he sitten hurrasivat. Kalle maksoi kestit ja Nieminen neuvoi kaikki
käytävät paikat. Kolme päivää vietettiin yhtä juhlaa. Välipä näillä
isän rahoilla, johonkinhan ne oli pantava! Sitten lunasti Kalle uuden
ystävänsä irti sekä asunnosta että panttilaitoksesta ja vei hänet
kotiinsa maalle.
--No, oli se vifti sekin, jos oli eilinenkin!--Kun me aamulla ajettiin
kotiin kaupungin laitapuolista, niin piti tämän lakin olla niin viinin
ja portterin vallassa, että olisi vääntäen ruskeata vettä lähtenyt.
--Se hurja kun pyyhki puhtaalla lakillaan pöytää...
--Me ajettiin suoraa päätä Grapen mammaan ja tahdottiin uutta
lakkia. Grapen mamma pui sormellaan ja torui: »Ai-jai noita nuoria
studentteja ... eilen ostettu uusi lakki ja nyt noin tahrittu!» Mutta
minä kysyin, etteikö rahallaan saa uutta ja viskasin satamarkkasen
pöytään. Lakki tuli ja tuossa se on!
--Muistatkos, mitä se vielä muut sanoi?
--No mitä?
--Noin kauniille nuorelle studentille minä annan paras lakki, mikä
minulla on.
--Lakki kuin lakki.
Ja samalla heittäytyi Kalle kyljelleen sohvalle, nakaten lakkinsa
juoksemaan pitkin pöytää. Se liukui sileää pintaa myöten yhtä kyytiä
lattialle. Nieminen yritti nostamaan sitä.
--Anna olla, Nieminen... Kuuletko ... minä kiellän sinua koskemasta
minun lakkiini. Helsingistä ostetaan uusi!--Arvaapas, Antti, paljonko
meni jo sinä yönä?--Kappaleen toista sataa meni!
--Mitäs isäsi sanoi?
--Ei se ukko sano mitään milloinkaan. Kysyy vain, kuinka paljon minä
tarvitsen, eikä ole tiliä tahtonut vielä milloinkaan.
Antti katseli toveriaan, joka puoleksi loikoi sohvalla. Otsa oli
valkoinen, hieno ja soikea. Nenä oli heikosti koukistunut, huulet
punaiset ja paksunlaiset. Silmät olivat siniset, mutta kiilsivät nyt
väsymystä ja alkoholia. Tukasta oli kähärä liimautunut otsaan kiinni.
Mustien viiksien alkua orasti ylähuulessa. Puku oli hieman
epäjärjestyksessä.
Kallella oli aina ollut suuri vaikutusvoima Anttiin, joka joutui
helposti sellaisten johdettavaksi, jotka olivat kokeneet ja tiesivät
enemmän kuin hän. Nyt ihaili hän Kallea etenkin hänen huolettoman ja
varman käytöksensä vuoksi. Hänen ei tarvinnut tehdä tiliä isälleen
mistään. Hän ei välittänyt vähääkään valkeasta lakistaan, jota hän,
Antti, oli koko kesän suojellut kuin silmäteräänsä ja jonka
varjelemisesta äidillä ja sisarilla oli ollut ainainen huoli.
Satamarkkasia oli hänellä rutistettuna kukkaro täyteen, ja liivien
taskuissa helisi hopea- ja kuparirahoja irtaallaan. Antilla olivat
rahat lompakossa, joka oli ommeltuna povitaskun vuoriin kiinni. Ja
vähitellen kasvoi Kalle hänen silmissään vapaan miehen perikuvaksi,
semmoisen, joksi hänenkin määränsä oli pyrkiä.
Kaikki kolme terästivät he lasejaan, joivat ja jatkoivat samaan
suuntaan. Lasit tyhjenivät nopeasti, varsinkin Niemiseltä, jonka
lihava, pehmyt ja kesakkoinen käsi vähän väliä ahnaasti kouristi
omaansa ja keikisti sen, niinkuin näytti sekä suuhun että silmiin.
Kalle kertoi nyt tarkemmin, missä he tuona suurena Helsingin viftiyönä
olivat olleet. Hän nimitteli katuja ja niiden numeroita, mainitsi
paikkoja, joilla oli omituiset salaperäiset nimensä. Ja merkitsevästi
silmää iskien Antille lupasivat he Niemisen kanssa hänellekin niitä
näyttää, jahka perille jouduttaisiin. He tuumivat, että jos Augusta
vielä on entisessä paikassaan, he ajavat sinne.
--Se oli ihan hurjistunut tähän Kalleen, kertoi Nieminen.
--Minä en tahtonut millään lailla päästä hänestä erilleni, lisäsi Kalle
nähtävästi mielissään.
Antti oli kyllä osiksi kuullut tällaisista puhuttavan. Hän oli usein
pitkät hetket vuoteellaan maaten ja metsässä selällään loikoen niistä
haaveksinut, niitä mielessään kuvitellut ja loihtinut eteensä oudon
hekkumallisen maailman. Mutta sellaisesta, mitä Kalle hänelle nyt
kaikesta siitä kertoi ja maalaili elävin ja rajuin piirtein, ei hän
ollut osannut uneksiakaan. Hän kuunteli vavistus rinnassa ja hengitti
epävarmasti ja lyhyesti, kauan huokumistaan pidätellen, samalla kuin
kasvot olivat kuin jäykistyneet. Silloin tällöin hän teki jonkun
kysymyksen, joka tuli arasti esille, vaikka hän koetti asettaa sen
siihen muotoon kuin hän kyllä olisi kaikki pääasiassa tiennyt, vaikkei
ollut muutamista sivuseikoista selvillä. Helsinki rupesi kangastamaan
hänen edessään tummanpunaisena, samettisohvaisena huoneena, josta lähti
hurmaava parfyymi, jossa oli salainen puolihämärä, jossa liikkui
väljävaatteisia olennoita, mitkä ihan lähelle tunkivat, istuutuivat
polvelle, kietoivat käden kaulaan ja toisella soittivat pianoa, johon
lauloivat kevyttä, hehkuvaa säveltä, tuota samaa, jota Kallekin
hyrähteli: »frallallalla, natten ä bra!» Nuo olivat olleet siellä, ne
olivat nähneet sen kaikki ja monta kertaa kokeneet. Ja hänkin saa sen
kokea ... he vievät hänet sinne ... ehkä he jo huomenna...
Hän oli käynyt kasvoiltaan kalpeaksi, ja lasia ottaessa vapisi käsi
tuntuvasti.
Kallen lakki loikoi yhä lattialla. Bufettineiti huomasi sen
ohikulkiessaan ja nosti pöydälle. Silloin käytti Kalle taas tilaisuutta
ja veti hänet Antin editse luokseen. Vastustaessaan tuli tyttö
kädellään varanneeksi Antin polveen ja puristaneeksi sitä. Kalle asetti
lakkinsa neidin päähän.
--Se sopii mainiosti, kaikki minun lakkini ovat sopineet sinulle
erinomaisesti!
--Koettakaa minunkin lakkiani! sanoi Antti epävakaisella äänellä, otti
lakin Lottenin päästä ja koetti panna omansa sijaan.
--En minä herran lakista huoli! Ja Lotten esti sen kädellään.
Kalle tuli Antille avuksi:
--Mikset huoli?
--En huoli!
--Sinun pitää huolia! On hän yhtä komea poika kuin minäkin ... kas
noin, ja maista nyt hänen lasistaan!
Vaan tyttö maistoi tahallaan Kallen lasista.
--Koska sinä olet noin uppiniskainen, niin kiedot sinä rangaistukseksi
kätesi hänen kaulaansa ja suutelet häntä sovinnoksi poskelle. Hän on
sinuun ihastunut.
--Kapteeni tulee! Ja minun pitää mennä pöytää kattamaan.
--Ei tule! Pian nyt!--Ja Kalle sysäsi hänet omasta sylistään Antin
syliin. Mutta kun Antti tunsi hänet polvellaan, olivat häneltä voimat
kuin poissa, eikä suutelemisesta tullut mitään, vaikka tyttö nähtävästi
jo olisi ollut suostuvainen. Antti oli vain hämillään ja veti ja
puhalsi paperossia, niin että pihisi. Lotten sai siitä savua henkeensä,
alkoi rykiä ja nousi pois.
--Ka, no mikset sinä suudellut?
--Mikset sinä suudellut, sanoi Antti, naama tyhmän nolona.
--Ei, kuule Antti, ei sitä sillä tavalla ... sinä et osaa vielä
ollenkaan naisten kanssa, rupesi Kalle häntä neuvomaan. Ole sinä,
niinkuin minä olen...
Ja Kalle oli naisten kanssa niin, että hän aluksi »impponeerasi».
Käyttäytyi huolettomasti, tuskin oli huomaavinaankaan, puheli seuroissa
herrojen kanssa, ja katsahti vain silloin tällöin naisten puoleen. Jos
sitten puheli, ei antanut missään myöten, väitti vastaan sitä, jota
tahtoi miellyttää, ja oli muille kohtelias. Mutta kun sitten sattui
ovessa vastaan tulemaan, niin lähetti yht'äkkiä syvän katseen silmästä
silmään. Ja jos joutui kahden kesken puhelemaan, muutti kokonaan
käytöksensä, ja oli ystävällinen ja suopea. Franseesiin ei häntä
ensiksi pidä itse pyytää, vaan pitää toimittaa niin, että tulee
vis-à-vis'ksi. Figureessa voi taas pelata silmillään, ja kun tulee
naisten vaihdos, niin silloin on lujasti puristettava. Naiset pitävät
siitä, että heitä lujasti puristaa. Jos heitä ottaa hellävaroen kiinni,
niin heistä tuntuu pahalle ruumiissa.
Kaikki hän tiesi tuo Kalle. Oli häntä koko mestari. Antti muistutti
häntä siitä, että koulussa ollessahan olivat kaikki tytöt häneen
rakastuneet.
--Enemmän konjakkia! huusi Kalle innostuen.--Ja lämmintä vettä!
Anttia alkoi jo kuumentaa, mutta urhoollisesti hän ryyppäsi pohjaan ja
pudotti uudet sokerit sulamaan. Kun Lotten toi pyydettyjä tavaroita,
tempasi Antti häntä vyötäisistä.
--Herra Jumala! kirkaisi tämä, vesi on tulisen kuumaa ... antakaa minun
olla!
Vettä räiskähti hiukan hänen hameelleen, ja suutuksissaan sitä pyyhkien
hän poistui. Kalle sai taas aihetta neuvokkeihin.
--Sinä näytät liian kiihkeältä. Se laimentaa tuommoisia tyttöjä. Niiden
kanssa pitää olla kylmä. Etkö nähnyt, kuinka minä olin äsken? Otin
hänet aivan välinpitämättömästi polvelleni. Niinkuin koiran. Seh, tule
tänne, pane pääsi tähän! Katselin rauhallisesti ja juttelin tavallisia
asioita. Sitten työnsin hänet sinun syliisi. Kun niille niin tekee,
niin ne eivät lähde, vaikka pudistaisi. Tarttuvat vaikka jalkaan ja jos
eivät muuten pysy, niin pureutuvat kantapäähän kiinni.
Antti ei puhunut siihen mitään. Mutta nyt hänen poskensa hehkuivat, ja
yht'äkkiä hän villiintyi.
--Terve, miehet! Nyt me ryypätään! Ja huomenna ajetaan junalta suoraan!
Ajetaanko, Kalle? Hei!
--Hei, hei! Kas, Anttia vain! Se on päätetty asia, että ajetaan. Terve,
Antti! Sinä et ole hukassa, kun olet miesten seurassa! Sinunkin pitää
oppia maailmaa tuntemaan, ja meidän kanssamme sinä opit.
--Minä aionkin oppia maailmaa tuntemaan.
Antti jo vähän sammalsi. Tuutingit rupesivat nousemaan huimaavalla
vauhdilla häntä päähän. Korvissa soi ja humisi, ja hänen oma äänensä
kumahteli luonnottomalta. Lotten, joka katti illallispöytää toisella
puolen salonkia, häämötti kuin jostain toiselta rannalta.
He söivät illallista. Pöydässä oli ainoastaan herroja. Puheltiin paljon
ja juotiin olutta. Antti ei nähnyt kaikkea oikein tarkkaan. Siinä oli
pöydällä kaikenlaista punaista ja viheriäistä. Hän söi enimmäkseen vain
yhtä lajia, mitä lienee ollut lihalaitosta. Hän ei puhunut mitään,
mutta hymähti välistä itsekseen. Sitten alkoi naama tulla onnettoman
näköiseksi. Ja yht'äkkiä loppupuolella illallista hän nousi mennäkseen.
--Minne sinä menet, Antti?
--En minnekään.
--Voitko pahoin? Sinä olet ihan vaalea.
--En minä voi pahoin ... minä voin aivan hy-yvin. Kyllä minä tulen
kohta.
Mutta mennessään horjahti hän oven pieltä kohti. Kapteeni kuiskasi
Kallelle, joka oli saanut kunniapaikan hänen vieressään:
--Merenkäyntiä tyynessä vedessä.
Ja Kalle ja Nieminen nauroivat yhdessä kapteenin kanssa nuoren miehen
vahingolle. Kalle kysyi, saisiko hän tarjota kapteenille konjakkarin.
Kapteeni suostui, ja pian hän oli takertunut kaskuihinsa kiinni.
Niemisellä oli koko ajan kasvot valmiina nauruun laukeamaan.
Se voimakas tunne, mikä Anttia äsken oli kohottanut kuin rinnassa
pullistuva ilmapallo, oli nyt kokonaan poissa, ja sen sijan täytti
surkea pahoinvointi. Hän tapasihe seisomasta ulkona viileässä tuulessa
ja painoi jyskävää ohimoaan kantta kannattavaa rautaa vasten. Vaan
ohimon kohta ei tahtonut pysyä pyöreän raudan nojassa. Se luiskahti
yhtämittaa pois, ja hattu vetäytyi vähitellen kallelleen, ihan
silmille. Antti tunsi sen ja tajusi hämärästi putoamisen vaaran.
Ihmeteltävällä varovaisuudella hän vei toisen kätensä lakkiin, samalla
kuin toisella piti lujasti kiinni raudasta, ja asetti sen viereensä
penkille. Koetti painaa yhäkin ohimoa ja poskea kylmää rautaa vasten,
joka teki hyvää. Siinä hän pysyttelihe vähän aikaa, ilkeä, yhä paheneva
tunne sydänalassa. Hän kuuli epäselvästi laivan jyskytystä ja erotti
vain hämärästi kuun valojuovan alhaalla laineiden harjalla. Joku ajatus
oli hänelle muodostumaisillaan jostain asiasta, mutta ei siitä pitkään
aikaan mitään valmista tullut. Vihdoin selvisi se siksi, että kunhan ei
vain hänen hattunsa putoaisi penkiltä järveen, kun tuulee. Mutta
silloin pusersi yht'äkkiä hänen sisuksiaan kuin synnytystuskissa,
alhaalta tunki ylöspäin hiukaiseva kipu ja pani pari kertaa surkeasti
voihkaisemaan. Kun se oli ohitse, oli hiukan helpompi olla, mutta
otsalle oli noussut kylmä hiki. Pekka sattui tulemaan alhaalta
salongista ja kuuli sen vaikeroimisen, jonka tuska pusersi Antista.
--Mikä sinua vaivaa, Antti?
--Ei minua mikään vaivaa. Usko pois, että ei minua mikään vaivaa.
Hän ei olisi millään lailla tahtonut tunnustaa, että hän oli
juovuksissa, ja hän koetti puhua niin vakavasti kuin suinkin. Mutta
kielen kompastelemisesta tunsi Pekka kuitenkin heti kohta taudin
laadun.
--Mutta olethan sinä ihan juovuksissa! Ja missä siivossa sinä...?
Milloinka olet ehtinyt juoda itsesi noin juovuksiin?
Vaan Antti väitti, ettei hän ole ... hänellä on vain paha elämä ... ei
kuin hiukan kuuma salongissa ... ja oli tullut jäähdyttelemään. Menee
vain Pekka takaisin sinne, mistä on tullut ... ei tarvitse ollenkaan
seista siinä. Hän menee itsekin takaisin salonkiin. Kalle odottaa
häntä, ja hän lupasi tulla.
Mutta kun hän liikahti mennäkseen, horjahti hän ja kolautti jalallaan
pahasti jotain kapsäkkiä penkin alla. Hän suuttui siitä ja tiuskaisi
vihaisesti Pekalle, että mitä hän siinä tiellä seisoo ... antaa hänen
mennä!
--Minne sinä aiot mennä?
--Minä menen syömään illallista.
--Johan sinä olet syönyt illallista? Sinun täytyy oitis panna maata.
Tule, minä vien sinut hyttiisi.
--Minä tahdon suudella Lottenia!
--Mitä tahdot?
--Minä tahdon suudella Lottenia, ja anna minun mennä.
Pekka koetti ensin houkutella häntä ja vetää rintapielestä pois. Mutta
silloin Antti puutui yhteen kohtaan ja alkoi riidellä. Hän tahtoi
välttämättä suudella Lottenia ja syödä illallista. Ja hän ojensihe
menemään salongin ovea kohti.
Mutta silloin täytyi Pekan ottaa ankara luonto päällensä, niinkuin hän
jälestäpäin kertoi, ja sanoa tuimasti:
--Sinä et mene nyt minnekään, vaan tulet koreasti alas hyttiisi ja
panet paikalla maata!
Ja käsipuolesta vei hän Anttia kokkasalonkia kohti. Ovessa koetti Antti
vastustaa, mutta Pekka irroitti kädet ja työnsi hänet sisään. Mennä
kolutessaan päätti Antti juopuneen viekkaudella, ettei hän siltä anna
myöten, vaikka nyt on vain näin antavinaan. Kunhan tulee alas, niin hän
kääntyy takaisin... Se luulee tuo, että hän näin vain, mutta ei hän
näin vain ... hän on se poika, joka...
Mutta kun salongin lampun valossa huomattiin, että rinta oli märkä ja
likainen, masentui mieli täydellisesti. Hänen uudet hienot vaatteensa
semmoisessa siivossa. Ja itku oli vain vähän matkan päässä kurkusta.
Pekka toimitti Antin hyttiin maata, veti kengät jalasta, auttoi
vaatteita hänen päältään, nouti pullon seltteriä ja juotti sitä
sairaalle. Sitten kasteli hän käsiliinan kylmässä vedessä ja hautoi
sillä Antin ohimoita. Sillä lailla tahtoi hän istuttaa Anttiin
sellaisen muiston, että juovuksissaolo on oikeastaan sairautta; mikä
oli näyttäytynyt tehokkaaksi keinoksi ensikertalaisia vastaan. Antti
antoi hoitaa itseään kuin siivo lapsi. Sanaakaan sanomatta tuijotti hän
kattoon, silmät kankeasti yhteen kohtaan ojennettuina. Pekka ajatteli
tilaisuuden soveliaaksi varoitus- ja nuhdepuheen pitämiseen. Mutta
ennenkuin hän ennätti päästä alkuunkaan, oli Antti jo nukkunut. Pekka
jätti hänet siihen nukkumaan ja painoi oven varovasti kiinni.
Hänellä itsellään oli kokkasalongissa makuusijansa. Sinne oli hän
hilannut eväsvakkansakin. Se oli hänen ja Antin yhteinen, ja sitä
olivat olleet laittamassa Antin sisaret. Kuinka kaikki oli asetettu
sopivasti ja maukkaasti! Oli muistettu panna pienet servietitkin
mukaan. Ja makeisia lomaan. Nuo sydämenmuotoiset piparikakut oli
varmaankin pantu tarkoituksella. Pekka söi hitaasti, sillä se oli
terveellistä. Syödessään hän ryyppäsi vettä ja ajatteli ryypätessään:
kyllä tämä kirkas vesi on sentään terveellistä. Sitä kun juo joka aamu
ja ilta, niin pysyy ruuansulatus kunnossa ja mies elää vanhaksi. Monet
suuret miehet eivät ole juoneet muuta kuin vettä ja saavuttaneet
korkean iän. Olut, jonka voi lukea alkoholijuomiin, kuluttaa voimia.--
Tuossa Antissa näkyy olevan taipumusta antautumaan viekoitusten
vietäväksi. Sen olen tänään huomannut. Mutta muuten minä en ymmärrä,
mitä varten ne häntä siellä kotonaan niin ihailevat, Annakin. Hän on
perheen ainoa poika ja liiaksi hemmoteltu. Semmoiset usein joutuvat
turmiolle. Aina on häntä sanottu hyväpäiseksi, mutta en minä sitä ole
niin erittäin huomannut. Se näkyy vasta siitä, miten luvut ja tutkinnot
Helsingissä alkavat sujua. Minä pahoin pelkään niiden menevän hitaasti.
Mutta mikäs niillä semmoisilla hätänä, joilla on varoja. Hän voi viipyä
vaikka kymmenkunnan vuotta Helsingissä. Vasta sitten, kun on elänyt
mielestään tarpeeksi ja tyhjentänyt nautintojen maljan pohjaan saakka,
alkaa hän todenteolla harrastaa toimeentuloaan. Kaikki käy yhtä
helposti kuin sitäkin ennen. Kohoaa vähitellen puoltolauseiden avulla,
kun on isällä tuttavuuksia, saa helppotöisen viran ja elelee vain.
Pekka oli lopettanut syöntinsä ja alkoi riisuutua.
Tiloja oli useampia. Hän valitsi parhaimman lähellä pesukaappia. Sen
päälle hän asetti vaatteensa hyvään järjestykseen. Tarkasti
kaulustintaan, jota ei vielä huomenna tarvinnut muuttaa ... vältti se
näin matkalla, ja pesu on kallista Helsingissä. Veti varovasti kellonsa
ja sijoitti sen niin, ettei se suinkaan putoaisi. Housut, joiden
taskussa oli rahakukkaro, pantiin pään pohjiin.
Kynttilän sammutettuaan hän laski velkansa. Hän oli köyhä ja hänen oli
täytynyt tehdä velkoja. Oli niitä kolmatta tuhatta. Mutta hän suorittaa
tutkinnon syksyllä. Kolmen neljän vuoden päästä on ehkä oma palkka.
Täytynee Annankin tuoda sen verran pesään, että pääsee veloista. Ukko
kuuluu panevan pankkiin joka vuosi kolme tuhatta palkastaan. Helposti
hän oli saanutkin Annan, vaikka sen ympärillä liehakoi muitakin. Siinä
seuranäytelmässä oli hän jo huomannut varmat merkit. Rekiretkellä se
sitten ratkaistiin. On se pulska tyttö.--Hohhoi! Kunpa saisi nyt hyvän
ja halvan asunnon Helsingissä. Parasta taitaisi olla asettua
maaseudulle rautatien varteen. Ja niin hän tekeekin.
Vähän päästä alkoi hänen nurkastaan kuulua pientä pihinätä, ja hetken
kuluttua kuorsasi Pekka.
Ruokasalissa istuivat myöhään yöhön Kalle ja Nieminen. Siellä oli saatu
toimeen uusi whisti kahvin ja liköörin ääressä. He olivat aikoja sitten
unohtaneet Antin, joka hervotonna makasi selällään hytissään.