Kun samana ehtoopäivänä vielä pari kolme tuntia oli painunut iltaan,
olisi erään karun yksinäisen kukkulan laella voinut havaita joitakin
liikkuvia hahmoja. Siinä oli kaksi miestä, jotka iltataivasta vasten
näyttivät varjokuvilta, kevyissä metsästysrattaissa ja pyrkimässä
eteenpäin vastatuuleen. Koko sillä autiolla nummella, jonka halki he
olivat kulkemassa, oli näkynyt tuskin yhtäkään asumusta tai ihmistä,
ja nyt, yön tullen, kirkasti heikkoa illan hämyä rauhallisena loistava
Jupiter, joka hetkittäin hohteli kirkkaammin heidän edessänsä, ja
samoin Sirius, joka kilpaillen valoi säteitänsä heidän selkänsä takaa.
Ainoat maanpinnalla näkyvät valot olivat muutamat himmeänpunaiset
kohdat, joita hehkui siellä täällä kaukaisten kukkuloiden laella.
Ajomies huomautti kysymättä, että ne olivat kyteviä nuotioita, joissa
poltettiin yhteisluhtain raiviolta koottua turvetta ja piikkiherneen
juuria. Tuuli puhalsi melkein yhtä hillittömästi kuin päivällä, ja
taivaalla näkyi muutamia pilven hattaroita, jotka ohuina ja kalpeina
painuivat etelään kohti Kanaalia.
Kuljettuaan neljätoista niistä kuudestatoista peninkulmasta, jotka
erottivat rautatieasemaa heidän matkansa päämäärästä, he alkoivat
liikkua muutaman peninkulman laajan laakson reunaa, missä rehevämmän
kasvullisuuden talviset luurangot ilmaisivat maaperän suurempaa
mehevyyttä. Mikään niistä rinteistä, joiden ohi he olivat aikaisemmin
kulkeneet, ei ollut niin huolellisesti hoidettu ja aidattu. Hieman
kauempana sukelsi tässä hedelmällisessä laaksossa kasvavien jalavien
välistä näkyviin herraskartano.
»Tuossa on lordi Luxellianin kartano, Endelstow», virkkoi ajomies.
»Lordi Luxellianin kartano, Endelstow», kertasi toinen konemaisesta
Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tutki melkein näkymättömissä olevaa
taloa mielenkiinnoin, jota itse epäselvä kuva sinänsä ei suinkaan
näyttänyt voivan oikeuttaa. »Niin, se on lordi Luxellianin», sanoi hän
jälleen hetkisen kuluttua silmäillen yhä samaan suuntaan.
»Ajetaan sinne, vai kuinka?»
»Ei; Endelstow’n pappilaan, kuten olen sanonut.»
»Minä ajattelin, että olette ehkä muuttanut mieltä, kun suotta
tuijotitte niin pitkään sille taholle.»
»Enpä suinkaan; kartano on minulle mielenkiintoinen.»
»Se kuuluu olevan mielenkiintoinen melkein kaikille.»
»Ei samassa suhteessa kuin minulle.»
»Vai niin!... Sen asukkaat eivät ole ollenkaan kummempia kuin me muut.»
»Kuinka niin?»
»Aidanpanijoita ja ojanluojia oikeastaan. Mutta kerran entisinä aikoina
eräs heistä työssä ollessaan vaihtoi vaatteita kuningas Kaarle toisen
kanssa pelastaen hänen henkensä. Kaarle kuningas tuli hänen luoksensa
kuin tavallinen ihminen ainakin ja sanoi kohta: 'Kuulehan mies
työmekkoinesi, minun nimeni on Kaarle toinen, voit sen uskoa. Lainaatko
minulle vaatteesi?’ 'Mikäpä siitä estää', vastasi Luxellian, ja niin he
vaihtoivat pukua paikalla. 'Kuulehan nyt’, virkkoi pois astellessaan
kuningas Kaarle toinen kuin tavallinen ihminen ikään, 'jos minä joskus
tulevaisuudessa saan kruunun, niin tule hoviin, koputa ovelle ja kysy
arastelematta: Onko kuningas Kaarle toinen kotona? Sano nimesi, niin
päästävät sinut sisään, ja sinusta tehdään lordi.’ Master Kaarlo
menetteli varsin sievästi, eikö totta?»
»Epäilemättä, varsin sievästi.»
»No niin, kerrotaan sitten, että kuningas pääsi valtaistuimelle ja että
Luxellian muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan, koputti kuninkaan
ovelle ja kysyi, oliko kuningas Kaarle toinen kotosalla. 'Ei ole’,
vastattiin. 'Entä Kaarle kolmas?’ tiedusteli Luxellian. 'On kyllä’,
virkkoi eräs veikko, joka seisoi siinä kuin tavallinen ihminen ikään,
se vain erona, että hänellä oli kruunu päässä, 'minun nimeni on Kaarle
kolmas.’ Sitten —»
»Luulenpa, että siinä täytyy piillä erehdyksen. En muista Englannin
historian kertovan mitään Kaarle kolmannesta», virkkoi toinen
leppoisasti nuhtelevaan sävyyn.
»Kyllä historia tosi on, vaikka sitä ei olekaan painettu; hän oli
hieman eriskummallinen mies, kuten muistanette.»
»Olkoon menneeksi, jatkahan.»
»Sitten, miten olikaan, Luxellianista tehtiin lordi, ja kaikki kävi
hyvin, kunnes hän joitakin aikoja myöhemmin joutui mitä kamalimpaan
kahakkaan neljännen Kaarlen kanssa —»
»Minä en voi sietää Kaarle neljättä. Totisesti, se on liikaa.»
»Kuinka niin? Olihan Yrjö neljäs olemassa, eikö totta?»
»Epäilemättä.»
»Ja Kaarlet ovat yhtä tavallisia kuin Yrjöt. Oli miten oli, minä en
kerro enää sanaakaan... Enpä ole merkillisempää maailmaa nähnyt, en
totisesti. Kuinka sellaista voikaan sattua!»
Heidän niin jutellessaan hämärä oli tihentynyt pimeäksi, ja kartanon
ääriviivat ja pinnat häipyivät vähitellen näkymättömiin. Ikkunoihin,
jotka olivat aikaisemmin esiintyneet tummina täplinä vaaleammassa
seinäpinnassa, ilmestyi valo, joka muutti ne hohteleviksi neliöiksi
mustassa öisessä maisemassa, jonka synkkään yksivärisyyteen rakennuksen
ääriviivat häipyivät.
Vähään aikaan ei lausuttu sanaakaan, noustiin kukkulalle, sitten
toiselle, edellisen laelle sijaitsevalle. Senjälkeen seurasi peninkulma
ylänköä, mistä käsin saattoi erottaa läheisellä rannikolla kaksi
majakkaa, jotka loivat taivaanrannalle tyyntä, lempeätä loistettansa.
Saavuttiin toiseen kosteikkoon; heidän edessänsä ja allansa lepäsi
pieni ahdas laakso, johon päin ajomies käänsi hevoset tien muodostaessa
äkkinäisen polvekkeen. Sitten laskeuduttiin jyrkkää rinnettä, joka
peittyi puiden alle kuin kaniininkolo. Ajoneuvot laskeutuivat
laskeutumistaan.
»Endelstow’n pappila on tällä puolen», virkkoi ohjaksia hoitava mies.
»Täällä on Länsi-Endelstow; lordi Luxellianille kuuluu Itä-Endelstow,
missä kirkko on. Kirkkoherra Swancourt on molempien kirkkoherra ja
kulkee kuin syöksin edestakaisin. Onpa, on ihmeellinen tämä maailma.
Siinä, missä rakennus nyt sijaitsee, oli luullakseni aikoinaan
kivilouhos. Rakentaja raapi kaiken mullan pappilan ympärille ja istutti
siten keräämäänsä maaperään pienen paratiisin kukkasia ja puita.
Mullattomat pellot eivät ole sen koommin mihinkään kelvanneet.»
»Kuinka kauan on nykyinen viranhaltija täällä ollut?»
»Vuoden verran tai puolitoista; kahta vuotta hän ei ole vielä ollut,
koska eivät häntä vielä härnää. Tavallisesti näet seurakunta alkaa
kiusata kirkkoherraa, joka on ehtinyt olla kaksi vuotta virassaan.
Mutta näillä on ollut hyvä onni, kun ovat saaneet hänet. Kirkkoherra
Swancourt tuntee minut varsin hyvin, olen näet usein ollut hänen
ajomiehenänsä, ja minä tunnen kirkkoherran.»
He ajoivat esiin metsiköstä, tekivät kierroksen, ja pappilan
uuninpiiput ja päädyt alkoivat häämöttää heidän nähtäviinsä. Missään
ei ollut valoa tietä osoittamassa. He astuivat alas, mies asteli
haparoiden portille ja soitti kelloa.
Kärsivällisesti odotettuaan kolme neljä minuuttia kuulematta
hiiskahdustakaan vastaukseksi vieras astui portille ja soitti
päättäväisemmin. Sitten hän oli kuulevinaan askeleita eteisestä ja
jonkinlaista liikehtimistä ovelta, mutta ketään ei ilmaantunut näkyviin.
»Eivät taida ollakaan kotona», huokasi ajomies. »Ja minä jo ajattelin
saavani vähän illallista kirkkoherran keittiöstä. Täällä saa mainiota
vatsan ja sydämen vahvistusta!»
»Kaikki kunnossa, veikkoset! Oletteko rikkaita miehiä vai köyhiä, kun
teidän täytyy välttämättä saapua maailman ääriin tähän yön aikaan?»
kuului samassa ääni. Kääntyessään katsomaan he näkivät raihnaisen ukon
kömpivän taka-ovesta, sarvilyhty kädessä kiikkumassa.
»Yön aikaan tosiaankin, vaikka kello on vasta yli seitsemän. Valaisehan
ja päästä meidät sisään, William Worm.»
»Kas sinäkö siinä, Robert Lickpan.»
»Eipä kukaan muu, William Worm.»
»Onko vieras tullut?»
»On», vastasi vieras itse. »Onko mr Swancourt kotona?»
»Epäilemättä, sir. Olkaapa hyvä ja tulkaa täältä takateitse. Etuoven
on kosteus paisuttanut kiinni, kuten toisinaan käy, ja sitä ei saa
auki turkkilainenkaan. Minä olen vain tutiseva mies parka enkä pysty
mihinkään, sir; mutta voinhan sentään opastaa teitä, sir.»
Uusi tulokas seurasi opastajaansa pienestä ovesta ja kulki sitten läpi
keittiön ennakolta kiinteästi sulkien silmänsä, koska synnynnäinen
urkkimisen kammoksuminen kielsi häntä katselemasta ympärillensä
suojissa, jotka sijaitsivat taloudellisten näyttämölaitteiden takana.
Halliin saavuttuaan hän oli parhaillaan joutumassa huoneeseensa
opastetuksi, kun etuoven sisäportailta näkyi syöksähtävän esiin
Elfride, joka oli mennyt sinne ottamaan selkoa viipymisen aiheesta.
Se seikka, että hän säpsähti nähdessään vieraan tulevan sisään
portaiston alitse, todisti, ettei hän ollut odottanut tätä yllättävää
sivustahyökkäystä, jonka ainoana aiheuttajana oli William Wormin
nerokkuus.
Elfride esiintyi mitä somimmassa asussa, runsaat kiharaiset hiukset
valuivat valtoiminaan hänen hartioillensa. Hänen kasvoissaan näkyi
levottomuuden ilme, ja yleensäkään hänessä ei näyttänyt oikein olevan
naista vallitsemaan tilannetta. Vieras otti hatun päästänsä, ja
ensimmäiset sanat lausuttiin. Elfride silmäili verrattain uteliaana
ja hieman hämmästyneenäkin henkilöä, jolle hänen oli osoitettava
vieraanvaraisuutta.
»Minä olen mr Smith», virkkoi vieras sointuvin äänin.
»Minä olen miss Swancourt», virkkoi Elfride.
Hänen mieltänsä ei enää ahdistanut. Hänen edessänsä seisova
todellisuus oli niin perin toisenlainen kuin se tumma, vaitelias,
juro, vanhanpuoleinen liikemies, joka oli välkähdellyt hänen
mielikuvituksessaan — mies, jonka vaatteet tuoksahtivat savuiselta
suurelta kaupungilta, iho oli kelmeä, kuten auringottomien paikkojen
asukkaan ainakin ja puhe pistävien huomautusten höystämää — että
Elfride helpotuksen tunteesta hymyili, melkeinpä nauroikin tulijaa
tervehtiessään.
Stephen Smith, jonka pimeys on meiltä tähän saakka salannut, oli
silloin nuorukainen näöltänsä ja vuosiltansakaan tuskin vielä mies.
Hänen ulkomuotoansa katsellessaan olisi kaikkein vähimmin voinut
kuvitella Lontoon olevan hänen toimintansa näyttämönä: sellaiset kasvot
eivät varmaankaan olleet voineet versoa savun ja loan ja sumun ja pölyn
keskellä, sellainen avoin ilme ei varmaankaan ollut milloinkaan kokenut
uuden Babylonin väsymystä, kuumetta ja harmia.
Hänen ihonsa oli yhtä hieno kuin Elfriden, hänen poskiensa puna yhtä
herkkä. Hänen suunsa oli kaunismuotoinen kuin lemmen jumalan jousi
ja samoin kirsikanpunainen kuin neidonkin. Hiukset vaaleat, kiharat,
silmät sinisenharmaat, kirkkaan sädehtivät, käytös ujo kuin poikasen.
Poskipartaa ei ollut enempää kuin viiksiäkään, ellei viimeksimainittua
nimeä ansainnut ylähuulen vaaleanharmaa kevyt haiven. Siinä se
lontoolainen ammattimies, jonka saapumista odottaessaan Elfride oli
tuntenut itsensä ylen levottomaksi.
Elfride kiiruhti ilmoittamaan, että mr Swancourt valitettavasti ei
voinut ottaa vierasta vastaan samana iltana, ja selitti syyn. Mr Smith
vastasi äänellä, joka oli luonnostaan poikamaisen nuorekas, mutta
kajahti miehekkäältä, selittäen kovin pahoittelevansa kuulemaansa;
mutta mikäli oli kysymyksessä hänen vastaanottonsa, se ei haitannut
vähääkään.
Stephen opastettiin huoneeseensa. Hänen poistuttuaan Elfride pujahti
salaa isänsä luo.
»Hän on tullut, isä. Kovin nuori mies ollakseen liikemies!»
»Niinkö tosiaan!»
»Hänen kasvonsa ovat — miten sanoisin — _sievät;_ ihan samanlaiset kuin
minun.»
»Hm! Entä sitten?»
»Ei mitään; muuten en hänestä toistaiseksi tiedä. Sangen somaa, eikö
totta?»
»Ehdimmepä tuon nähdä, kun häneen paremmin tutustumme. Lähdehän nyt
alakertaan ja toimita poikaparalle jotakin syötävää ja juotavaa,
Herran nimessä. Ja kun hän on ehtinyt aterioida, sano, että mielelläni
vaihtaisin hänen kanssaan muutaman sanan, jos hän viitsii vaivautua
tänne.»
Neito riensi jälleen alas, ja hänen odotellessaan nuoren Smithin
ilmestymistä, lienee parasta tutustua hänen saapumistaan koskeviin
kirjeisiin.