Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.
I
Elfride Swancourt oli tyttö, jonka tunnot liikkuivat hyvin lähellä
pintaa. Niiden varsinaisen, hitaasti vierivien ajan hetkien muunteleman
laadun tunsivat ainoastaan ne, jotka olivat näkemässä hänen elämänsä
vaiheita.
Hän itse oli koottu erittäin mielenkiintoisista ainesosista, joiden
erikoisuus kuitenkin piili pikemmin itse yhtymässä kuin yksityisissä
osissa. On tosiasia, että hänen kanssaan keskustellessaan oli
mahdoton saada selkoa hänen kasvojensa muodosta ja laadusta, ja tämä
viehättävä kyky estää keskustelijaa nimenomaisesti piirteitä tutkimasta
ei aiheutunut hiotun käytöstavan verhoavasta vaikutuksesta (hänen
käytöstapansa näet oli lapsellinen ja tuskin ollenkaan hiottu), vaan
itse lausumien tenhoisasta tuoreudesta. Hän oli elänyt ikänsä kaiken
hiljaisuudessa — joutilaiden miesten mielenkiinto ei ollut häntä
imarrellut, ja hänen sosiaalinen tajunsa ei ollut yhdeksäntoista tai
kahdenkymmenen vuoden iällä kehittyneempi kuin viisitoistavuotiaan
kaupunkilaisneidon.
Erään seikan hänessä sentään havaitsi: hänen silmänsä. Niissä näkyi
hänen olemuksensa ydin; ei tarvinnut katsella enempää, niissä hän eli.
Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus —
siniset niinkuin se sini, jonka näemme väikkyvän etäisten kumpujen ja
metsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niiden
sini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katse
tuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.
Hänen läsnäolonsa ei ollut vaikuttava, se oli voimaton. Muutamat
naiset voivat saada vaikutuksensa tuntumaan kokonaisen juhlivan salin
ilmakehässä; Elfride ei ollut siinä suhteessa kissanpoikasta tehoisampi.
Elfridelle oli ominainen se mietteliäisyys, jonka havaitsemme Madonna
della Sedian kasvoissa, sen hurmiota vailla, se naiskasvojen lämpö
ja elämä, joka on mitä yleisin Rubensin kaunottarissa — kuolevaisissa
ja kuolemattomissa — heidän silmiinpistävää möyheyttänsä vailla.
Correggion kuvaamien naiskasvojen luonteenomainen ilme, joka puhuu
mieltäpolttavista mietteistä kyynelten saavuttamattomissa syvyyksissä,
oli toisinaan hänen, mutta harvoin säännöllisissä oloissa.
Se Elfride Swancourtin elämän tuokio, josta voi sanoa syvempien
tuntojen pysyväisen virran saaneen alkunsa, oli eräs talvinen
ehtoopäivä, jolloin hän havaitsi seisovansa emännän virkaa toimittaen
vastapäätä erästä miestä, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt,
ja silmäillen vierasta mirandamaisen uteliaana ja harrastuneena, toisin
kuin ketään kuolevaista milloinkaan ennen.
Tuona päivänä hänen isänsä Ala-Wessexin merenhuuhtomilla äärillä
sijaitsevan seurakunnan sielunpaimen, poti leinin puuskaa. Päätettyään
talousaskareita koskevat tarkastelunsa Elfride kävi levottomaksi ja
lähti huoneesta kerran toisensa jälkeen, nousi ylikertaan ja koputti
isänsä huoneen ovelle.
»Sisään!» kuului aina sisäpuolelta vastattavan herttaisin ulkoilmaäänin.
»Isä», virkkoi Elfride eräällä kerralla hienolle, punaposkiselle,
kauniille, neljänkymmenen ikäiselle miehelle, joka tulikuuman kattilan
tavoin pihisten ja puhisten makasi vuoteessaan yönuttuun puettuna ja
silloin tällöin johtui tahtomattansa lausumaan jonkin äänteen tai sanan
tai muutamia sanoja, jotka kuulostivat melkein sadatuksilta, »isä, etkö
tule alas tänä iltana?» Hän puhui kuuluvasti, sillä isä oli verrattain
kuuro.
»Pelkäänpä, etten voi — p-puh! — pahoin pelkään, etten voi, Elfride.
P-pih! Tuo varvas peijakas ei siedä nenäliinaakaan, vielä vähemmän
sukkaa tai tohvelia — p-puh! Jo jälleen riipoo! Ei, minä en pääse tästä
nousemaan ennenkuin huomenna.»
»Niinpä toivon, ettei tuo Lontoon mies tule; enhän tiedä, mitä tehdä,
isä.»
»Hankalaahan se olisi, epäilemättä.»
»En oikein usko hänen tänään tulevan.»
»Miksi niin?»
»Tuulee tuimasti.»
»Tuulee! Mitä ajatteletkaan, Elfride! Onko koskaan kuultu tuulen
estävän miestä toteuttamasta aikomustansa? Että tuo varvas riivattu
alkoi niin äkkiä minua kiduttaa!... Jos hän tulee, niin eipä liene
muuta neuvoa, kuin että lähetät hänet tänne luokseni, annat hänelle
hieman ruokaa ja toimitat hänet levolle. Siunatkoon, millainen vaiva
tämä on!»
»Pitääkö järjestää oikea illallinen?»
»Se on liikaa väsyneelle miehelle kiusallisen matkan jälkeen.»
»Teetäkö siis?»
»Se ei ravitse.»
»Siis tee-illallinen? Meillä on kylmää kananpaistia, piirasia ja muuta
sellaista.»
»Se sopii.»
»Pitääkö minun kaataa hänelle teetä, isä?»
»Tietysti; sinähän olet talon emäntä.»
»Mitä! Minun siis pitää istua koko aika vieraan seurassa, ikäänkuin
hänet hyvinkin tuntisin! Eihän ole ketään, joka meidät toisillemme
esittelisi.»
»Joutavia, lapseni, mitäpä tässä esittelyistä; tiedäthän asian
muutenkin. Väsynyt ja nälkäinen käytännön mies, joka on ollut matkalla
varhaisesta aamusta, ei mieline jaaritella ja ladella kohteliaisuuksia
iltamyöhällä. Hän kaipaa ravintoa ja suojaa, ja sinun tulee pitää
huolta siitä, että hän niitä saa, siitä yksinkertaisesta syystä,
että minä olen äkkiä sairastunut enkä voi sitä tehdä. Eihän siinä
toivoakseni ole mitään kauhistuttavaa? Sinä saat päähäsi kaikenlaista
joutavaa alinomaa lukemistasi romaaneista.»
»Eipä suinkaan, asiassa ei tosiaankaan ole mitään pelottavaa, kun se
näin muuttuu ilmeiseksi välttämättömyydeksi. Mutta sinä, näetkös, olet
aina mukana, kun saapuu päivällisvieraita, tuttujakin, ja tämä on jokin
vieras lontoolainen, joka kenties asiaa oudoksuu.»
»Oudoksukoon; mitäpä siitä.»
»Onko hän Mr. Hewbyn kumppani?»
»Enpä oikein usko; mutta voi ollakin.»
»Kuinka vanha hän lienee?»
»En tiedä. Ulkohuoneeni pöydältä löydät minun Mr. Hewbylle
kirjoittamani kirjeen jäljennöksen ja hänen vastauksensa. Voit ne
lukea, ja sen tehtyäsi tiedät vieraastamme saman verran kuin minä.»
»Minä olen ne lukenut.»
»Mitä turhia sitten tutkailet? Ne sisältävät kaiken, mitä tiedän.
Uh-h-h!... Mitä teetkään, sinä junkkari! Ota pois siitä kaikki! Minä en
siedä kärpäsenkään painoa!»
»Suo anteeksi, isä. Minä unohdin, ajattelin, että sinua ehkä vilutti»,
virkkoi tyttö nopeasti nostaen pois peiton, jonka oli levittänyt
potilaan jalkojen yli. Sitten hän odotti, kunnes näki harmin ilmeen
haihtuvan isän kasvoista, lähti huoneesta ja palasi jälleen alakertaan.