Tavallisesti kaikki romaanit, jotka lukijakunnan suurinta osaa
miellyttävät, "päättyvät hyvin", se on, päättyvät johonkin yllätyksen
tapaiseen käänteeseen, esimerkiksi pitkien väärinkäsitysten jälkeen
rakastavaiset vihdoin "saavat toisensa", tai jos romaanin päähenkilö ei
ole enää mikään nuori henkilö, vaan on esimerkiksi pitkän aikaa
kärsinyt köyhyyttä, hän lopulta äkkiarvaamatta saa jonkin suuren
perinnön tai voittaa raha-arpajaisissa, ja lukijakunta sulkee
tyytyväisin mielin paksun kirjan.
Mutta _tämän_ romaanin päättäjäisiksi ei sen kirjoittaja voi saada
aikaan minkäänlaista loppuleimahdusta. Elisabet köyhtyi köyhtymistään
viimeiseen loppuun asti.
Hänen varattomuutensa tuli erittäin tuntuvaksi, kun hän
bolshevikkivallankumouksen jälkeen kadotti senkin eläkkeen, jonka oli
kenraalin leskenä vuosineljänneksittäin nostanut Venäjän valtiolta.
Elisabet olisi ehkä sittenkin tullut toimeen, sillä hän oli
äärimmäisiin asti supistanut kaikki omat tarpeensa, mutta hänen teki
kovin kipeätä ajatella, että nyt kaikki nekin, joita hän oli tähän asti
vähillä tuloillaan avustellut ja jotka olivat siihen jo tottuneet,
jäisivät nyt äkkiä hänen jakojaan vaille. Tässä kohden onnistui hänen
avukseen pääsemään se hänen pojistaan, joka oli saavuttanut parhaimman
taloudellisen aseman ja joka oli säännöllisesti avustellut myöskin
Elisabetin sisarta. Samasta syystä oli Elisabetin pakko viime vuosinaan
ottaa vastaan se pieni vuotuinen eläke, minkä muuan vaikutusvaltainen
ystävä oli hänen anomattaan hänelle toimittanut Suomen hallitukselta.
Näiden tulojen lisäksi oli melkein mahdotonta saada Elisabetille mitään
annetuksi. Ja jos jotakin saikin annetuksi, se kaikki entisellä tavalla
hupeni jonnekin tietämättömiin. Jos hänelle tuotiin vaikkapa vain
hedelmiäkin, kohta ne katosivat jonnekin, jossa hän kaiketi katsoi
semmoisten tuomisten maistuvan vieläkin paremmilta kuin hänen suussaan.
Kerrankin sain sanan, että oli tultava kiireimmän kautta hänen
luokseen, sinne laita-Töölöön.
— No mikä nyt asiana? — kysyin kohta tultuani.
Aivan kuin olisi joutunut kiinni jostakin pahanteosta hän minun
katsettani vältellen sanoi:
— Nyt tarvittaisiin rahaa, — niin, Arvid, ajatteles, rahaa.
Mutta hän ei ruvennut sanomaan kuinka paljon.
Minä, joka katsoin olevani hänelle entisiltä ajoilta jotakin velkaakin,
vaikkei hän milloinkaan ollut tahtonut siitä mitään tietää, ilostuin,
että hän siis vihdoinkin oli päättänyt ottaa vastaan jotakin avustusta
minultakin.
— No, kuinka paljon tarvitaan, 500? — kysyin.
— Ei, Arvid, — sanoi hän mennen aivan noloksi ja voimatta ollenkaan
katsoa minua silmiin, — ei 500, vaan _viisi tuhatta!_
— Sopii mainiosti.
Minä satuinkin olemaan juuri siihen aikaan rahoissani, sillä
"Vanhempieni romaanin" I osa oli vähän ennen ilmestynyt ja menekki oli
ollut erinomainen.
Ilmeni kuitenkin, että rahoja ei ollut tarvittu Elisabetin omiin
tarpeisiin. Niiden saamisen koko kiireellisyys oli johtunut siitä, että
eräs hänelle rakas köyhä perhe oli maksamattomien verojen vuoksi
joutunut ulosmittauksen alaiseksi ja suorittamattoman vuokran tähden
sitä uhattiin lisäksi asunnosta häädöllä. Se nyt saatiin toki
onnellisesti estetyksi — Elisabetin omien muistelmien ansiosta.
* * * * *
Minun on tässä vielä tehtävä selkoa Elisabetin helsinkiläisen
jokapäiväisen elämän menosta, ympäristöstä ja lähimmistä henkilöistä.
Menojen vähentämiseksi äärimmilleen he olivat Kasperin kanssa
järjestäneet yhteisen taloutensa seuraavalla tavalla.
Samassa kivimuurissa, pari kerrosta ylempänä asui Kasperin tytär Aino.
Hän oli naimisissa Piirosen kanssa, joka oli ammatiltaan puuseppä ja
oli päivisin poissa verstaalla. Niukan toimeentulon vuoksi Ainon täytyi
itsensäkin olla työssä; hän palveli ensin vakuutuslaitoksessa ja oli
sitten äitiyden vuoksi pakotettu siirtymään muihin konttoritöihin. Kun
heillä nyt oli lapsi, pikku Jorma, ei Aino mitenkään voinut tulla
toimeen ilman apuria, joka päivin hoiti lasta ja keitti ruoan. Täksi
apurikseen he saivat Piirosen sisaren, joka muutti heille kuin
perheenjäseneksi ainakin.
Heidän asunnossaan ei kuitenkaan ollut mitään "palvelijanhuonetta". Ja
kun Elisabetin asunnossa sellainen oli eikä hän itse palvelijaa
käyttänyt, sovittiin niin, että Piirosen sisar sai tuon huoneen
yökortteerikseen ja autteli sitten Elisabetia vähän siivouksessa ja
päivällisastiain pesussa. Tullessaan näitä toimia varten alas Piirosen
Elvi toi Jorman mukanaan ja siitäpä kultakutrisesta pojasta mummolla
oli vasta iloa!
Ruoka nousi valmiina ylös keittiöhississä. Mutta aina oli Elisabetilla
kuitenkin itselläänkin keittopuuhia tilattujen annosten ohella, ja
milloin Jorman hoitaja ei joutanut, suoritti hän kyllä itse
astiainpesunkin. Se tapahtui usein ja silloin auttoi Kasper astiain
kuivaamisessa.
Paitsi tuota Elisabetin vapaaehtoista köyhyyttä, jonka hän
sanoi antavan elämälleen sellaisen rauhan ja sopusuhtaisuuden,
lisäsi hänen onneansa vielä sekin, että hän näki Kasperin
päässeen sydämentykytyksistä, jopa jaksavan jälleen suoritella
suomennostöitäkin, joten hän nyt ilmeisesti kulki paranemista eikä
huononemista kohden.
Kasper oli myös alkanut tehdä jokapäiväiset ostokset ja puodissakäynnit
tuoden Elisabetille tarvittavat leivät, suolat, tulitikut, kermat, voit
kauniisti laukussa. Aivan tolstoilaisen elämäntavan mukaisesti. Sitten,
päivällistunnin lähestyessä ja Elisabetin jo kolistellessa keittiössä
hän toi pöytäliinan, lautasliinat, lautaset, veitset, haarukat, kattoi
pyöreän pöydän ja asetteli siihen kaiken, mitä tarvittiin. Hänen
tehtäviinsä kuului vielä kantaa keittiöstä pöytään tarjotin, jolle
Elisabet oli asetellut valmistamansa ruoat ja liemet. Sillä Elisabet ei
voinut itse enää kantaa tarjotinta, koska hänen täytyi kulkiessaan
sivuta toisella kädellään seinää. Jalat olivat käyneet niin
epäluotettaviksi, ettei hän uskaltanut kulkea kahden vähän kauempana
olevan tuolin väliä, ellei matkalla näkynyt mitään, mihin olisi voinut
käsin nojautua. Onneksi ei hänen huoneessaan ollut sellaisia
välimatkoja monta. Mutta rakkaasta keittiöstään hän ei vain millään
luopunut.
Kun hänelle joskus soitti ulko-oven kilistintä eikä ketään muita
sattunut olemaan hänen luonaan, sai kauan-kauan odottaa, ennen kuin
vihdoin alkoi kuulua hitaasti lähestyvää jalkojen laahustamista ja ovi
avautui. Siinä kohden seinää, jota hänen kätensä oli sivunnut, näkyi
pitkät ajat hänen poistuttuansa vähän tummempi juova.
Mutta taloudessa tarvitaan myös paljon muutakin palvelusta kuin vain
keittiön ja siivouksen asioissa. Esimerkiksi sarana vääntyy poikki, tai
lukonavain kiertyy ympäri, tai ikkuna on tiivistettävä. Silloin oli
heillä kyllä tiedossa ihan tuossa kohta kulman takana asuva
työmiesystävä, työmies siksi, että hän todella osasi kaiken, ja ystävä
siksi, että hänen kanssaan saattoi puhua mistä aatteellisista asioista
tahansa. Ainakin parina eri kertana, tullessani Elisabetin luo myöhään
illalla, tapasin heidät kolmisin juomassa teetä, vajonneina mitä
syvällisimpiin keskusteluihin. Kaikki miehen työt olivat aina ystävän
töitä.
Taloudessa voi sattua myöskin tapauksia, joita sanotaan
suursiivouksiksi, jolloin lattia on pestävä, seinät pyyhittävä, ikkunat
pestävä, ja rappusten ylimmälle astuimelle nousten verhot otettava
alas. Semmoiseenko Elisabet olisi enää pystynyt kipeine jalkoineen?
Mutta hänellä oli tietysti siihenkin tuttunsa ja ystävänsä, ja
kädenkäänteessä oli kaikki tehty, vieläpä oli ollut aikaa juoda
keittiössä monet kahvit ja keskustella elämänkysymyksistä sydämen
kyllältä. Kuinka toista olikaan nyt tämä seurustelu kuin ennen muinoin
Vaasassa, jolloin hän oli kuvernöörinrouvana harjoittanut
"hyväntekeväisyyttä" muijien keskuudessa! Silloin hän oli vain
kuvernöörinrouva, mutta nyt hänen elämänsä oli muodostunut — sanoi hän
— suorastaan ruhtinaalliseksi, sillä hänen ystävänsä kilpailivat
palvelustehtävien anastamisessa toinen toiseltaan.
Niinpä Mari, joka oli ollut hänen luonaan Vieremässä ja nyt muuttanut
kaupunkiin, otti tehtäväkseen auttaa hänet kylpypäivinä ammeeseen,
pestä ja kuivata hänet, saattaa vuoteeseen peitteiden alle ja tuoda
teetä oikein tarjottimella. Entä se pikku pullukka, Auruura Leinonen,
joka hänkin oli Elisabetin entisiä "uskottuja". Hän oli käynyt joskus
itkemässä Elisabetille onnettomuuksiaan, mutta hän ei oikeastaan
osannut itkeä, sen kuin vain päästä alkuun, niin kohta jo piti taas
saada nauraa, jolloin hän onnellisena kikatti, kyynelet silmissä. Nyt
hän oli tuonut Elisabetille useita purkillisia omia keittämiään
marjamehuja, eikä itkuista tullut sillä kertaa mitään, posket nauroivat
ja kyyneleitä oli silmissä vain tapaamisen onnesta.
Elisabet rakasti kovasti vieraiden ilmestymistä luokseen. Hän oikein
kirkastui, kun ovikello kilisi ja äänet eteisessä ilmaisivat, että se
taikka se omaisista tai tutuista oli tullut, ja vieläkin enemmän, jos
ne ja ne olivat tulleet, mutta kaikkein eniten, jos oikein suuri joukko
oli päättänyt yhtyä hänen luonaan. Kun kaikki tiesivät tästä hänen
iloitsemisestaan, sattuikin usein, että hänen luonansa istui vieraita
melkein koko päivän, toiset menivät, toiset tulivat.
Saattaisi kysyä, mitenpä silloin meneteltiin, jos Elvikin sattui
vieraiden tullessa olemaan poissa, Jormaa ulkona kävelyttämässä. Ei
mitään hätää. Vieraat olivat täysin tottuneet selviytymään Elisabetin
luona omin neuvoin. He toivat tullessaan kaikki tarvittavat kakut ja
kahvileivät. Vähän aikaa naureltua pyöreän pöydän ympärillä rupesi
Elisabet nousemaan tuolistaan. Mutta naiset painoivat hänet takaisin
istumaan ja katosivat keittiöön, toiset kahvia keittämään, toiset
kuppeja tuomaan ja pöytää kattamaan.
Mutta parhaittenkin vieraittensa seurassa Elisabetin oli yhä edelleen
säilytettävä vaiteliaisuutensa kaikessa, mikä koski hänen sisäisintä
elämäänsä ja uskoansa. Avomielinen ja vapaa hän saattoi olla vain
niiden lukuisien "ystäviensä" kanssa, jotka kyllä eivät kuuluneet
mihinkään seurapiiriin. Ja tavallisissa kotioloissa Kasper oli ainoa,
jonka kanssa hän saattoi, mitään rajoituksia tuntematta, valtoinaan
antautua keskustelemaan rakkaista henkisistä kysymyksistään.
Kasper oli kokonaan lakannut tutkimasta uskovaisten luita ja munaskuita
ja siinä tarkoituksessa heitä kaivelemasta. Tottapa hän oli vihdoinkin
löytänyt aivan läheltänsä sen ihmisen ja sen uskon, jota oli niin kauan
hakenut.
* * * * *
Mitä vihdoin Elisabetin kuolemaan tulee, niin eipä siinäkään ollut
mitään semmoista tavallisuudesta poikkeavaa, joka tehoaisi romaanin
loppunumerona.
Sillä hän kuoli kaikkein tavallisimman kuoleman, ilman mitään
omaisten kutsumisia vuoteen ääreen, "viimeisiä sanoja" tai muita
juhlallisuuksia, joita hän olisi varmaan kuolinhetkellään ujostellut
yhtä paljon kuin oli aina ujostellut eläessään. Sanalla sanoen, hän
kuoli niinkuin kaikkein tavallisimmin kuollaan: kolmen päivän kuluessa
vähitellen kadottaen tietoisuutensa.
Tosin sanotaan jotakin vähän merkillisempää tapahtuneen ensimmäisenä
kuumepäivänä. Silloin ei ollut vielä ehditty hankkia lääkäriä eikä
sairaanhoitajatarta, ja Elisabetia oli tullut hoitamaan eräs noista
hänen "ystävistään". Elisabet oli jotakin hourinut silmät auki. Sitten
hän oli, yhä puolittain hourien, ojentanut molemmat kätensä, kietonut
ne hoitajansa kaulaan, vetänyt hänen päänsä luokseen ja suudellut häntä
moneen kertaan. Tämän olisi nyt pitänyt merkitä elämästä lähdön tuntoa
ja hyvästelyä. Sellainen juhlallisuus ei olisi ollut oikein hänen
tapaistaan. Mutta sen voi selittää toisinkin.
Onhan jotensakin yleinen huomio, että kuoleman lähestyessä vanhus alkaa
houria kauan sitten sattuneista tapauksista. Ehkä hänen oman elämänsä
filminauha kehittyy auki hänen edessään ja näyttää hänelle kuvan
toisensa perästä, sen koko juonen lapsuudesta vanhuuteen asti. Ehkä
tämmöistä katseltavaa oli Elisabetillakin. Ehkä filmi oli jo ennättänyt
siihen kohtaan, missä Aleksander vie häntä ensi kerran Suomeen ja he,
kuomureessä vietettyään ankaran pakkasyön, kirkkaassa aamunkoitteessa
ajavat ensimmäisen suomalaisen majatalon pihaan. Elisabet on niin
viluissaan, ettei hän tahdo ollenkaan tulla pois lämpimien vällyjen
alta. Emäntä tuo hänelle kahvin rekeen ja Elisabet tahtoo kiitokseksi
suudella miellyttävää emäntää. Mutta Aleksander, joka seisoo kuistilla
puhellen, tekee hänelle estäviä merkkejä ja jäljestäpäin selittää,
ettei Suomessa ollenkaan sovi vallassäätyisen naisen suudella emäntiä.
Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua hän sen nyt teki omin valloin.
Sitten hän ummisti silmänsä ja kova keuhkokuume riehui hänessä kolmen
päivän ajan. Mitään viittauksia siitä, kehikö elämänfilmi hänen eteensä
vielä muita kuvia, näyttikö Kuopiot, Neitsytniemet, Örnintalot,
käyttikö Helsingissä, antoiko muistaa kansallisen herätyksen ajat,
sinisen lipun neulomiset, Vaasat, Vieremät, — ei voinut huomata.
Ei tapahtunut itse kuolinhetkenäkään mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Kuolinkamppauksen kestettyänsä, kun sydämen sykintää ei enää tuntunut
ja kädet olivat jo alkaneet jäähtyä, hän yht'äkkiä avasi silmänsä.
Sekin on hyvin tavallista, ja kuka meistä ei olisi sitä joko itse
nähnyt tai ainakin kuullut semmoista kuolevista kerrottavan. Joka
toinen heistä niin tekee.
Vanhat jumaliset sairaanhoitajattaret, jotka paljon näkevät ihmisten
viimeisiä hetkiä, sanovat, että ihmiselle silloin näytetään kaikki ne
kärsimykset, joita maailman vielä täytyy kestää, ennen kuin jumalan
valtakunta tulee.
Hyvin mahdollista, jopa luultavaakin.
Mutta jos niin on, niin ainakin Elisabetin katseessa olisi odottanut
näkevänsä jotakin kauhun ilmettä. Sitä tuntua ei siinä kuitenkaan ollut
nimeksikään. Oli vain ääretön, juhlallinen totisuus, ihmettelevä
hämmästys, niinkuin hän olisi kaikesta näkemästään tahtonut sanoa: Vai
niinkö, niinkö!
Miten siis lieneekään.
Eräs asia on vain varma. Tuosta katseesta ilmeni selvään, että hän oli
kokonaan unohtanut meidät, jotka seisoimme hänen vuoteensa ääressä.
Eikä ihmekään, — jos hänelle oli nyt todella selvinnyt minujen yhteys
ja hän näki koko sen äärettömän alan, jossa kaikkia ihmisiä oli
rakastettava omaisina.