Jos — siihen aikaan kuin Elisabet muiden innostuneiden äitien mukana
ompeli ylioppilaille sinistä juhlalippua tai koristeli ylioppilastalon
suurta salia aiottua Snellman-juhlaa varten, johon tuo 80:n ikäinen
vanhus, suomalaisuuden rakastettu herättäjä oli itse luvannut saapua,
— jos siihen aikaan kansain kohtalojen tietäjä olisi kuiskannut
ihmisten korvaan salaisuuden: Suomi tulee itsenäiseksi, niin olisikohan
ollut Suomessa henkilöä, joka olisi enemmän ja vilpittömämmin
riemuinnut kuin Elisabet? Sehän olisi ollut kuin lupaus ihmisten
hartaimpien, sykkivimpien toiveiden täyttymisestä. Mitä enempää olisi
elämältä enää voinut pyytää? Mikä olisi yksilölle tehnyt kuolemankin
ajatuksen lohdulliseksi?
Nyt oli Suomi tullut itsenäiseksi. Ja kaikki riemuitsivat koettaen
ilmaista harrasta iloaan myös toinen toiselleen, jotta tämä riemu olisi
tuntunut niin yleiseltä kuin miksi sen jokainen olisi suonut.
Elisabet koetti tietysti hänkin vilpittömästi ottaa osaa tähän
isänmaalliseen tunnelmaan. Mutta hänen oli vaikea riemuitsevalta
ympäristöltään salata sitä sanokaamme fyysillistä kasvohermojen oikkua,
joka esti häntä luonnollisesti ilmaisemasta iloaan, kiusallisesti
jäykistäen hänen huuliaan ja antaen hänen tarkoittamalleen riemuhymylle
jotakin noloa vinoutta, joka helposti olisi saattanut toiset vaikkapa
epäilemään hänen ilonsa vilpittömyyttä, ellei hän olisi kääntänyt
kasvojaan poispäin, ruvennut muka tarkastamaan sanomalehteä tai
pujahtanut hetkeksi koko seurasta erilleen.
Ilme muistutti muuten juuri sitä ilmettä, joka oli Elisabetilla ollut
silloin, kun hän Rantalan puutarhaseurassa ensi kerran kuuli Eugen
Schaumanin sankariteosta. Silloinkin hän oli vetäytynyt pois seurasta
ollakseen häiritsemättä muutamien vieraiden haltioitunutta innostusta.
"Mutta olisiko mahdollista, etten minä tässäkään Suomen itsenäistymisen
asiassa osaisi olla yksimielinen kaikkien riemuitsevien kanssa!" —
ajatteli Elisabet melkein kauhistuen itseänsä. Sillä _kaikki_
riemuitsivat, eivätkä suinkaan vähiten Elisabetin omaiset, hänen
lapsensa, lastensa lapset ja vielä näidenkin lapset isineen, vävyineen,
miniöineen, joita oli kaikkia jo niin paljon, etteivät merkkipäivinä
voineet samalla kertaa mahtua Elisabetin ja Kasperin kahteen
huoneeseen. Tämän ilakoivan nuorisojoukon kokoontuessa Elisabetin
ympärille ja alkaessa keskustella Suomen vapaussodan koti- ja
ulkomaisista sankareista, oli Elisabetin parasta ottaa esille
sukankutimensa ja olla laskevinaan sen silmukoita.
Olisikohan syynä hänen mahdottomuuteensa mennä yleisessä riemun
virrassa vain hänen vanha, voittamaton kammonsa kaikkea väkivaltaa
kohtaan? Jo nuoruudessaan, ranskalais-saksalaisen sodan jälkeen, kun
Saksa alkoi ylpeänä koota voimiaan julistaen koko maailmalle väkevämmän
oikeutta, oli Elisabet ajatellut: tämä ei lopu hyvin. Ja nythän Saksan
odottamaton hajoaminen oli hänelle lopullisesti todistanut, että
kaikki, mikä on rakennettu väkivallalle, hajoaa ennemmin tai myöhemmin
takaisin alkuosiinsa.
Mutta tästä hänen uskostansa tiesivät ja olivat aina tienneet kaikki
Eerikit, Saimit, Jannet, Ainot ja myös muut hänen rakkaimmat
tuttavansa, siihen olivat kaikki jo niin tottuneet, ettei asian
puheeksi ottaminen olisi voinut saada aikaan mitään noloa äänettömyyttä
ja keskustelun seisahdusta. Korkeintaan olisi Eerik sanonut: no niin,
niin, tiedämmehän me sinut, mamma, mutta tunnusta, että olit itsekin
iloinen, kun Helsinki valloitettiin!
Elisabetilla oli kuitenkin, kuten jälkeenpäin selveni, toinen, hänen
mieltänsä todella painostava tyytymättömyyden syy, ja se koski
erikoisesti juuri tätä Suomen itsenäisen valtion syntyä eikä suinkaan
mitään Saksan asioita tai ylimalkaista väkivallan kieltämistä.
Sille, joka Elisabetin tavoin oli elänyt Snellmanin kansallisen
herätyksen nousuajat ja ottanut hänen oppinsa sivistyneistön ja kansan
yhteen sulautumisesta toden kannalta, sananmukaisesti, sille ei Suomen
vastainen itsenäistyminen olisi voinut kuvastua muulla tavalla
mieleenkään kuin yhdessä tuon aatteen toteutumisen kanssa. Siinähän
koko se voimakas, koko kansan yhteinen tehtävä, joka ennen oli antanut
sisällystä ja lämpöä elämälle. Mutta nyt ei ollut semmoisesta enää
kysymystäkään. Nyt olivat yhteensulautumisen sijaan kansan ylä- ja
alaluokka päinvastoin eronneet toisistaan, niin että ei milloinkaan
ennen ole keskinäinen viha, epäluulo, koston pelko ollut näiden
luokkien välillä suurempi. Nyt oli sijaan saatu Suomen itsenäinen
valtio, ja sen pitäisi muka korvata sisälliset ikävyydet. Mutta tämä
nykyinen Suomen valtio — se oli Elisabetin mielestä semmoinen ihanne,
johon enintään pinttyneimmät vanhan ajan ruotsinmieliset olisivat
voineet tyytyä. Ilman tuota eri luokkien yhteensulautumista se oli
Elisabetista vain tyhjyyttään koliseva, eloton, sydäntä ja verta vailla
oleva laitos. Sillä jos jokin valtio ei voi saattaa ylä- ja alaluokkaa
lähentymään toisiaan — niin mitä virkaa on koko tuolla
itsenäisyydellä!
Näitäpä ajatuksiaan Elisabet tyystin salasi ympäristöltään. Sillä hän
tiesi hyvin, kuinka kiihkeitä väittelyjä olisi syntynyt, jos hän olisi
antanut pienimmänkin aiheen keskustelun viriämiselle tästä
arkaluontoisesta kysymyksestä. Ja väittelyynkö se olisi pysähtynyt! Ei,
vaan veli olisi noussut veljeä vastaan, tytär miniää vastaan, ja mielet
olisivat kuohahtaneet ilmi riitaan. Vähänkö oli Suomessa tapauksia,
että poliittiset erimielisyydet olivat vieroittaneet toisistaan ennen
lujasti toisiinsa liittyneitä perheitä, jotka olivat muinoin yhdessä
intoilleet suomalaisuuden asiasta ja lastensa avioliittojen kautta
muuttuneet kuin samaksi perheeksi. Nyt saattoi tapahtua, että sen
jäsenet kadulla tavatessaan eivät edes tervehtineet toisiansa. Ja
kaikki on tapahtunut pelkkien väittelyiden vuoksi!
Sen vuoksi Elisabet nyt lopullisesti päätti olla milloinkaan antamatta
aihetta kiivaiden väittelyjen syntymiseen ja mennä vain, edes tätäkään
väitettä kenellekään tyrkyttämättä, omaa tietänsä eteenpäin kaikessa
hiljaisuudessa. Hän oli huomannut, että yksi ja toinen jo epäili
hänellä olevan jotakin hampaan kolossa, mitä Suomen itsenäisyyteen
tulee. Yksikin varomaton sana — ja hän olisi ilmaissut koko
salaisuutensa. Ilmeitänsä ja hymyään hän kerta kaikkiaan ei voinut
hallita, ei ollut lapsuudestaan asti milloinkaan voinut. Siis hänellä
ei olisi ollut muuta keinoa kuin ehdottomasti vaieta. Ja hän olikin
päättänyt niin tehdä. Mutta nyt oli onnettomuus siinä, että tämä
itsepäinen vaikeneminen, aina kun päivän polttavin kysymys tuli
puheeksi, se tuntuikin aiheuttavan epäluuloja häntä vastaan!
Peräti kiero tilanne!
Ja kieräileminen oli hänelle sekin ollut lapsuudesta asti aivan
mahdotonta jo senkin vuoksi, että hänen kasvoistaan aina kaikki näkyi.
Ihmeellistä, kuinka vaikeaan asemaan tämä Suomen itsenäisyys oli hänet
saattanut!
Elisabet kesti tilanteen vaikeuksia pitkät ajat, kunnes ihmiset niin
tottuivat hänen vaikenemiseensa, etteivät poliittisissa kysymyksissä
enää kääntyneetkään hänen puoleensa, vaan puhelivat keskenään.
"Vihdoin uskovat minua kyllin tuhmaksi", — ajatteli Elisabet
tyytyväisenä ja hengähti helpotuksesta.
Kului vuosikausia — ja Elisabet pysyi aina vain uskollisena
vaikenemispäätökselleen. Lopulta eivät mitkään omavaltaiset kasvojen
ilmeet ja jäykistymiset enää häirinneet häntä, vaikka ympärillä
puhuttiin Suomen velvollisuudesta aseistautua kiireestä kantapäähän,
vihan lietsomisen välttämättömyydestä vastaisen sodan varalta... Tuntui
aivan kuin hänelle olisi todella ollut yhdentekevää, mitä ihmiset
Suomessa hommasivat puolustuslaitoksensa hyväksi. Suojeluskunnat
perustettiin, kasvatettiin ja järjestettiin ikäänkuin aivan Elisabetin
huomion ulkopuolella. Armeijat luotiin, harjoitettiin, sotalaivoja
rakennettiin, kivääri- ja patruunatehtaita perustettiin — kaikki se
oli menevinään vanhentuvan Elisabetin ohitse.
Mutta kerran, kun oli paitsi omaisia saapuvilla myöskin vieraita,
kertoi joku läsnäolleista, että nyt oli päätetty perustaa myöskin
_kaasutehdas_ — ja nimitti kaupungin, jonka läheisyyteen tehdas
aiottiin sijoittaa.
— Mummo, mummo, — sanoi leikillään joku nuoremmista, Elisabetin
huomiota herättääkseen koskettaen häntä polveen, — kuuletko mummo,
rupeavat valmistamaan meilläkin myrkkykaasuja, mitä mummo siihen sanoo?
Elisabet ei sanonut mitään. Hän oli lukevinaan sanomalehdestä
petiitillä painettuja pikku-uutisia. Mutta hänen hiukan punehtuneella
ohimollaan saatoin huomata pienen suonen sykkivän tavallista nopeammin.
Kaasusota, jota maailmansodan lopulla käytiin, oli kyllä Elisabetin
mielestä ollut jotakin, jota epäinhimillisempää hän ei voinut
aivoissaan enää kuvitella. Pommien heitteleminen taivaasta maan päälle
ja veden alitse laivojen alle hiipiminen ei vielä ollut mahdotonta
kestää, mutta myrkyttää kaasulla sitä, mitä ihmisten _täytyy_
hengittää, se meni toki jo yli hänen voimiensa.
Merkillistä oli, että vaikka hän oli kestänyt koetuksen eikä ollut
hiiskunut halaistuakaan sanaa kaasusotaa vastaan ja vain ohimosuoni
itsekseen sykki, kaikki rupesivat puhumaan niinkuin hän olisi antanut
perustellun lausunnon semmoisen sodan hylättäväisyydestä.
— Sota kuin sota, — väitettiin hänelle, — ja kun vihollinen käyttää
kaasua _meidät_ tuhotakseen, on meidänkin käytettävä kaasua hänet
tuhotaksemme.
— Sillä erotuksella vain, — lisäsi joku, — että meidän täytyy keksiä
kaasu, joka on vihollisen kaasua vieläkin tuhoisampi.
— No, no, — sanoi kirkolliseksi tunnettu neiti, — eiköhän tuo jo ole
liikaa, ei mitään kilpailua pahassa, olen tädin kanssa aivan samaa
mieltä, eiköhän riitä, että kaasut ovat _yhtä_ voimakkaita, täti
kaiketi sanoo vain, että... (Elisabet ei ollut sanonut yhtään mitään).
Vihdoin olivat kaikki väittelijät kääntyneinä suoraan Elisabetiin päin,
vaatien häntä ikäänkuin tilille sanoistaan.
— Ei sotaa ja ei sotaa, sanot sinä mummo aina, mutta sano siis
kerrankin meille, mitä sinun mielestäsi Suomen olisi nykyisessä
tilanteessa tehtävä?
— Mitäkö tehtävä? — toisti Elisabet, ja hänen kätensä värisivät
hiljaa, luultavasti hänen viimeisten yritystensä vuoksi olla mitään
sanomatta. —
— Niin, mitä olisi tehtävä uhatussa asemassamme?
Silloin Elisabet sanoi:
— Olisi pantava toimeen täydellinen aseistariisuminen. Niin, heti, ja
ihan täydellinen.
Ei kukaan voinut pitkään aikaan sanoa mitään.
Kuului vain sen kirkollisen neidin nolouttaan peittävä: haha.
Silloin sanoi ensimmäinen kysyjä silmät pyöreinä hämmästyksestä ja
vähän nuhtelevasti:
— Kuinka?! Silloinhan bolshevikit heti hyökkäisivät tänne!
— Luuletko niin?
— No, "luuletko"! Sehän on päivänselvää!
Lieventääkseen tilanteen kärjistyneisyyttä sanoi se kirkollinen:
— Ehkä tädillä on semmoinen _usko_, etteivät bolshevikit tulisi.
Elisabet sanoi tähän:
— Ei, semmoista uskoa minulla ei voi olla. En tiedä ollenkaan,
tulisivatko vai eivätkö tulisi.
Elisabetilla oli nyt hyvä tilaisuus puhua, sillä kaikki olivat vaiti ja
vähän hämillään. Hän sanoi selitykseksi kirkolliselle:
— No niinkuin nuokin virkamiehet ja tuomarit, jotka istuivat
vankilassa omantuntonsa vuoksi, ja olihan yksi heistä istunut monta —
monta vuotta Siperiaankin karkotettuna: eihän heistä yksikään tiennyt,
mitä seurauksia heidän lainkuuliaisuudestaan Suomelle tulee.
Päinvastoin näytti tulevaisuus hyvinkin toivottomalta.
Kun äänettömyyttä yhä jatkui ja muusta puhelusta ei tahtonut mitään
tulla ja kun muutamat vieraat olisivat aikoneet jo ruveta lähtöä
tekemään, sanoi Elisabet vielä:
— Ovathan monet maat ruvenneet ajattelemaan aseista riisumista, ja
eikö se pikku Tanska jo ole riisunutkin?
Tuolien jo rämistessä kuului lähtevien joukosta jonkun vanhemman ääni:
— Siinä on suuri erotus, Tanskalla ei ole mitään pelkäämistä, mutta me
elämme kraaterin partaalla.
Elisabet ei enää olisi voinut korottaa ääntänsä kaikkien kuuluville.
Hän sanoi siis vain hiljaa sille uskovaiselle, kun tämä tuli
hyvästelemään:
— Siinähän se _usko_ juuri onkin, että mitään pelkäämättä ja ottamatta
lukuun mitään seurauksia on vain omalletunnolleen kuuliainen.
* * * * * *
Tämä oli Elisabetin viimeinen lankeemus vaikenemattomuuteen.
Hän itse nimitti tapausta — "skandaaliksi".
Sen jälkeen hän ei enää milloinkaan ottanut puheeksi poliittisia
asioita, taisipa lakata niitä ajattelemastakin, kun ne kuitenkin
menivät omaa väkivallan suuntaansa ja etenivät yhä kauemmas siitä, mikä
Elisabetin mielestä olisi ollut pääasia ja kaiken politiikan ainoa
oikeutus: ylä- ja alaluokan keskinäisestä lähenemisestä.
Mutta sitä suuremmalla antaumuksella hän nyt vanhoilla päivillään
koetti omissa kotioloissaan ja suhteissaan alaluokkaan kuuluviin
tuttaviinsa toteuttaa vanhaa tasa-arvoisuuden ihannettaan: olla
suhtautumatta ihmisiin sen mukaan, kuka oli miellyttävä ja kuka
vastenmielinen, vaan kaikkiin niinkuin saman isän lapsiin, siis
niinkuin rakkaimpiin omaisiinsa.
Siinähän oli edelleen Elisabetin uskon pääsisällys, nyt vain yhäkin
kirkkaammaksi selviytyneenä ja aivan vapaana entisistä epäilyksistä,
että maailman parannusta olisi muka ollut odotettava myöskin
parlamenteistä, joukkoliikkeistä tai ulkonaisista voimakeinoista.
Ei niin, että tuo hänen lopullinen vaikenemisensa olisi osoittanut
hänen uskonsa missään suhteessa edenneen tai vieraantuneen tämän
maailman asioista ja muka siirtyneen enemmän haudantakaisiin asioihin.
Ei, vaan melkeinpä päinvastoin. Se, mitä uskovaiset puhuivat hänelle
jostakin mystillisestä "Jumalan tahdosta", se sama Jumalan tahto vaati
häneltä vain luokkatunteen hävittämistä omasta sydämestä ja tähtäsi
siis juuri sen poistamiseen, mikä oli syynä tämän maailman kehityksen
pysähtymiseen.
XIX. ELISABETIN NÄKÖ JA MUISTI HEIKKENEVÄT, MUTTA HÄN TULEE YHÄ
ONNELLISEMMAKSI.
Mitä ensiksikin näön heikkenemiseen tulee, johtui se kaihin
ilmestymisestä oikeanpuoleiseen silmään. Näköä alkoi haitata esineiden
ääriviivojen hämärtyminen, joka suuresti vaikeutti kaikkia
kutomistöitä, ja niitähän vailla eivät hänen kätensä olleet tottuneet
olemaan. Monenlaisia silmälaseja hänelle tuotiin koetteeksi, mutta ne
eivät saaneet kuteen silmukoita näkyvämmiksi. Muutaman vuoden kuluttua
oli näkö niin huonontunut, että lukeminen ja kirjoittaminen tavallisten
lasien avulla kävi hyvin vaikeaksi ja saattoi tapahtua vain
suurennuslasin avulla, jota piti viedä sanalta sanalle ja riviltä
riville. Vielä jokunen vuosi — ja hänen kai täytyi kokonaan luopua
kirjeiden kirjoittamisesta, se on: seurustelusta poissaolevien omaisten
ja ystävien kanssa.
Samasta syystä oli täytynyt vähitellen järjestää toisella tavalla ne
ääneen lukemiset, joita he Kasperin kanssa olivat harjoittaneet
säännöllisesti siitä ajasta asti, kun he parikymmentä vuotta sitten
olivat muuttaneet asumaan yhteen.
Osat tässä ääneenlukemisessa oli jaettu niin, että Elisabet luki ja
Kasper kuunteli katajakeppejään tai paperiveitsiään näperrellen. Kasper
ei voinut lukea sydämentykytyksen vuoksi.
Useat muistokuvat tämmöisistä tilaisuuksista tulevat erittäin selvinä
mieleeni niiltä ajoilta, jolloin he asuivat Siltasaarenkadun 5:ssä,
sitten Topeliuksenkadun Eurecassa, mutta erittäinkin, kun he yhä
halvempia vuokria hakien ja yhä laidemmaksi kaupunkia siirtyen
asettuivat Stenbäckin ja Messeniuksen katujen kulmassa olevan korkean
kivitalon 4:nteen kerrokseen. Se oli kaupungin melkein viimeinen talo
Turuntien suuntaan.
Siellä heillä oli kaksi huonetta, molemmat pitkulaisia, ja Elisabet,
joka ei enää käynyt ulkona, oli kovin mielissään, että hänen
huoneestaan näkyi Turuntiellä askeltelevia ihmisiä, tosin sangen
pienikokoisina, mutta Eurecan huoneesta hän ei ollut nähnyt sitäkään,
ei ainoatakaan ihmistä mistään ikkunasta.
Elisabetin vanhat, tutut huonekalut tekivät uudenkin huoneen kohta
tutuksi. Siinä hänen mahonkinen shifonjeensa, jonka alaskääntyvä,
viheriällä veralla varustettu kirjoituslevy antoi avattaessa
unohtumattoman, Viipurin ajoilta asti muistiin kotiutuneen särähdyksen.
Siinä hänen kirjoituspöytänsä, jonka kohdalla seinässä pikku kehyksien
ja lasien alla hänen vanhempainsa ja Pjotr Karlovitshin suuret
muotokuvat, sekä pienempikokoisina muiden setien, sisarusten, heidän
miestensä, vaimojensa ja lapsiensa valokuvat. Siinä hänen
"etasheerinsa" vanhoine nuotteineen ja kuva-alpumeineen. Tuossa
vaatimaton piano, jolla Kasper toisinaan improvisoi sävelmiänsä, tuossa
vaatekaappi laatikkoineen ja perempänä alkovi rautavuoteineen ja
pakkilaatikosta sommiteltuine, vaatteella verhottuine pesukaappeineen.
Mutta ennen kaikkea — keskelle huonetta on sijoitettuna Elisabetin
historiallinen pyöreä pöytä, jonka ääressä on hänen alituinen
istumapaikkansa, pieni pehmeä keinutuoli. Molemmin puolin seinillä on
säännöllisiin riveihin nupinauloilla kiinnitetty Kasperin maalaamia
pieniä taulukankaita, jotka täyttävät aika suuria seinäpintoja. Niistä
ovat useat hyvin sieviä ja Elisabetille kalliita, koska ne muistuttavat
hänen mieleensä niitä lukemattomia eri seutuja, joissa hän on kesiänsä
viettänyt.
Nyt näen heidän yhdessä lukevan ääneen Mereshkovskia. Elisabet lukee
pyöreän pöydän ääressä, sankalasit kaukana nenännipussa. Kasper, istuen
pöydän toisella puolella niin, että kirkas sähkölamppu hänellekin
valaisee, veistelee ihmeellistä katajakeppiä, jonka viiruisen, pitkästä
maatumisesta ja taas kuivumisesta kovettuneen ja värikkääksi käyneen
ainepuun hänelle on joku ystävä maalta lähettänyt. Hän veistelee,
näpertelee ja viilailee puun oksamukuloita, koettaen säilyttää pyhänä
niiden luonnonomaista muotoa ja kauneutta. Vähän väliä hän edentää puun
luotaan, katselee sitä kummaltakin puolelta päätänsä kallistellen,
niinkuin tekevät kuvanveistäjät ja niinkuin varmasti oli muinoin tehnyt
myöskin setä Pjotr muovaillessaan pikku hevosia puusta tai savesta. Ei
mikään poleeraus tai muu keksitty koristelu luupäädyillä ja
metallirenkailla saanut Kasperilla tulla kysymykseen. Hänelle oli
pääasiana vain luonnonkauneuksien löytäminen ja esille saattaminen,
eikä niitä saanut koruilla banalisoida.
Mutta tuli vihdoin aika, jolloin Elisabetin täytyi tunnustaa
Kasperille, ettei hänen oikea silmänsä näe enää juuri ollenkaan ja että
lukiessa oli melkein parempi pitää sitä kokonaan suljettuna. Elisabet
tiesi kuitenkin, että hämärteli jo vasemmassakin silmässä, ja kun
Kasper toimitti lääkärin, sanoi tämä heille, että Elisabetia uhkaa
muutaman vuoden kuluttua täydellinen sokeutuminen ja että kaikesta
lukemisesta oli tehtävä jyrkkä loppu.
Elisabet olisi vielä koettanut käyttää tuota isokokoista
suurennuslasia, sillä sehän ei rasittanut silmää, vaan vähän vain
väsytti kättä, jonka piti lasia täsmällisesti kuljettaa ja pian löytää
uudelle riville. Mutta Kasper ei semmoiseen suostunut.
Kasper oli aivan kauhuissaan lääkärin lausunnosta. Mamma — sokeaksi!
Tämä hirveä ajatus oli hänelle tullut mahdottomana yllätyksenä.
Kun Elisabet ääneenlukemisajan tultua taas vain otti käteensä
suurennuslasin ja avasi Mereshkovskin, niin Kasper melkein suuttui
häneen.
— Etkö sinä siis usko, mitä tohtori on sanonut?
— Olen itsekin jo kauan sitten aavistanut samaa.
— Äsh, mutta oletko ajatellut, _mitä merkitsee olla sokeana!_
— Olen. Ei näe mitään.
— Ei näe mitään, ei mitään, mamma, eikä milloinkaan enää tule
näkemään, ei mitään eikä ketään.
— Ajatuksissani näen kuitenkin teidät kaikki, ja jo kauan sitten
paljon selvemmin kuin silmilläni.
Kasper otti mielenosoituksellisesti kirjan omalle puolelleen pöytää ja
sydämentykytyksestä huolimatta rupesi lukemaan ääneen. Elisabet työnsi
huoaten suurennuslasin kauemmas luotaan ja olisi syventynyt
kuuntelemiseen, ellei hänen olisi pitänyt ajatella kysymystä, miten
saada Kasper uskomaan siihen täydelliseen huolettomuuteen, jota
Elisabet itse tunsi oman sokenemisensa suhteen.
Mutta Kasper puolestaan oli yhä niin järkyttynyt, ettei hän voinut
keskittää huomiotansa kirjan sisältöön, vaan usein pysähtyi luvussaan
ja jäi vaieten tuijottamaan johonkin kirjan kohtaan.
Silloin Elisabet aina käytti tilaisuutta jatkaakseen edellistä
keskustelua.
— En muista, kuinka oli nuorena, — sanoi hän, — mutta ainakin
vanhana on niin, että kun ummistaa silmänsä ja ajattelee, niin elää
paljon syvemmin, voi nähdä kenet tahtoo, vainajiakin, olla
menneisyydessä, tulla taas nykyisyyteen, muistella Armasta,
lastenlapsia, — mutta silmät avoinna ei voi nähdä kuin läsnäolevia,
no, palasen Turuntiestä, ja aika rajoittaa kaiken vain yhteen
pisteeseen, nykyisyyteen. Elämä on paljon köyhempää.
Kasper katsahti Elisabetiin niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin,
mutta ei sanonut mitään, rupesipa vain lukemaan eteenpäin. Ilmeisesti
hän ei kuitenkaan nytkään ajatellut, mitä luki, vaan ehkä ajatteli,
mitä Elisabet oli äsken sanonut. Taas hän jäi tuijottamaan.
Ja taas Elisabet käytti tilaisuutta.
— Täytyyhän ihmisen lopulta kuitenkin ummistaa silmänsä...
Kasper keskeytti sanoen:
— Mutta mamma, sinähän puhut aivan niinkuin _tahtoisit_ olla sokea!
Elisabet mietti vähän aikaa.
— Hm, — sanoi hän hiljaa, — ehkä se voisi olla ihmiselle hyvinkin
tarpeellinen harjoitus.
— Harjoitus mihin?
— No ... vaikkapa johonkin toiseen elämään, jossa ei enää näe
silmillä, vaan ajatuksilla.
Kasper nousi paikaltaan ja sulkien kirjan sanoi:
— Tämä kirja ei näytä ollenkaan huvittavan sinua, minun täytyy hakea
jokin toinen.
Hän toi huoneestaan Tolstoin teoksia.
Aikoinaan hän oli suomentanut useita Tolstoin uskonnollisista teoksista
ja Otava oli ne julkaissut, mutta sittemmin oli tuo puuha jäänyt
sikseen.
Nyt alkoivat heidän yhteiset Tolstoin lukemisensa.
Ja sen jälkeen he eivät paljon muuta lukeneetkaan kuin noita teoksia.
Sillä Kasper oli uudella tarmolla kiintynyt Tolstoin tutkimiseen ja
suomentamiseen. Ja Elisabet oli siitä onnellinen pitäen sitä
sokenemisensa ansiona.
* * * * *
Mitä sitten Elisabetin muistikyvyn heikkenemiseen tulee, niin olihan
sekin jo kauan sitten alkanut tehdä tuloaan. Mutta että se jo saattoi
tehdä Elisabetille suoranaisia kepposia, sitä hän ei olisi voinut
aavistaakaan.
Asia koski hänen rakkaita lapsen-lapsen-lapsiaan.
Suurena salaisuutena ja vannottaen olemaan kenellekään mainitsematta
hän kertoi, että eräänä päivänä, hänen istuessaan kuten ainakin pyöreän
pöytänsä ääressä, tuntematon palvelustyttö oli tuonut hänen luokseen
"visiitille" yhden noista pienokaisista, tyttösen. Oli riisunut siltä
päällysvaatteet eteisessä ja laskenut sen ovesta hänen huoneeseensa
niinkuin ainakin muka yllättääkseen mummon.
Tyttö nauroi, pikku kuopat pulleissa poskissaan, ja ojensi kätösensä
juostakseen mummon syliin.
Mummo puolestaan teki niinkuin oli aina tehnyt, milloin tuollainen
rakas pikku kävijä hänen luoksensa tuotiin: näytti muka kovin
hämmästyneeltä ja riemastuneena levitti molemmat kätensä
vastaanottaakseen tulevan töytäyksen.
Hän otti tytön syliinsä, puristeli ja suuteli sitä ja rupesi sanomaan:
— No mutta päivää, päivää, rakas pikku...
Ja nimeä ei muistanutkaan.
Pitäen lasta sylissään hän alkoi sitä huvitella, selitteli kuvakirjan
kuvia, leijonan hyökkäyksiä viatonta karitsaa vastaan ja karitsan
ihmeellistä pelastusta, kertoi satuja ja sai lapsen nauramaan kohti
kurkkua, mutta samalla koko ajan itsekseen ajatteli:
"Kuinka tämä voi olla mahdollista? Tunnenhan minä tämän lapsen aivan
läheisesti, tunnen nuo poskien kuopat, tunnen suloisen äänen, rakastan
aivan niinkuin ennenkin, olen pitänyt lempilapsenani ... ja nyt en
tiedä, kuka se on!"
Elisabet olisi kauhistunut tätä selvää merkkiä "henkisten voimain
heikkenemisestä" tai "veren kalkkeutumisesta", niinkuin nuoret olisivat
tapausta nimittäneet, ja ehkä hän olisi pillahtanut kyyneliinkin
säälistä lasta kohtaan, joka istui hänen sylissään niin turvallisena
eikä aavistanutkaan, ettei mummo tiennyt hänen nimeään tai edes kuka
hän oli. Mutta Elisabetin pelasti nyt, niinkuin oli lukemattomia
kertoja ennen pelastanut, hänen oma ajatuksensa.
"Eihän tuo tapaus", — ajatteli hän, — "oikeastaan todista muuta
kuin että muistinsakin kadottanut ihminen voi elää täyteläistä
rakkauselämää. Enhän minä häntä silti vähemmän rakasta... Nytkin voisi
kysyä: harjoitusta mihin? Ja minä en voisi sanoilla vastata muuta kuin:
johonkin. Niin, johonkin, jossa täytyy rakastaa kaikkia, mistään
nimistä tietämättä. Mutta kuinka tyhmiä sanat ovatkaan, kun pitää
selittää _oikeita_ asioita!"
Nämä tämmöiset selvenemiset ne olivat hänen elämäänsä.
Usein, kun tulin hänen luoksensa ja me olimme kahden kesken, hän
kiiruhti kertomaan, mitä "ajatuksia" hänellä taas oli ollut.
Niinpä hän kerran sanoi:
— Eilen illalla, Kasperin nukuttua, luin suurennuslasilla Tolstoin
käännöstä Jeesuksen hyvästelypuheesta, jossa Jeesus turhaan koettaa
selittää ymmärtämättömille oppilailleen, miten hänen minuutensa
samastuu isän kanssa ja myös sen kanssa, joka täyttää isän tahdon. Ja
niin löysin taas tuon evankeliumin ihmeellisimmän paikan: ... "ja Isä
ja Minä tulemme hänen luokseen ja otamme asuntomme hänessä". Tulin
ajatelleeksi, että voikohan sanoilla enää paremmin selittää tuota
minujen yhteyttä ja ikuisuutta?
Minä tahdoin vielä tarkemmin tietää, mitä hän ajatteli siitä minujen
yhteydestä.
Hän sanoi:
— No sitä vain, että se, joka suhtautuu väkivaltaan Jeesuksen tavalla,
saapi jo tässä elämässä oman ikuisuutensa tunnon.
Toisen kerran hän kertoi, miten onnellinen hän oli aina, kun nuo
ajatukset hänelle tulivat.
— Ja mistä ne tulevat, — sanoi hän, — sitä ei voi kukaan ymmärtää.
Ne laskeutuvat itsestään kuin sade kuivan maan päälle. Välistä herään
aamulla valmiiseen ajatukseen ja olen sitten koko päivän niin
onnellinen, etten keksimälläkään voisi keksiä, mitä vielä lisäksi
toivoa.
Eräänä toisena päivänä hän puhui:
— Nuoret usein sanovat keskenään: mitäpä noista vanhoista, eipä olisi
suurtakaan väliä, vaikkei heitä olisi. Ja totta on, että elämä on
nuorille. Mutta jos he tietäisivät, miten ajatukset vanhalla muuttuvat
hänen jokapäiväiseksi leiväkseen ja kuinka hyvältä se leipä maistuu,
niin he itse tahtoisivat pian tulla vanhoiksi. Tästä nykyisen elämäni
suuresta onnesta en haluaisi milloinkaan kuolla pois, eläisin vaikka
sokeanakin ja jalat yhtä sietämättömästi kolottavina kuin nytkin tällä
hetkellä. Olen kohta 90-vuotias, no, tietysti pitää pian mennäkin, eikä
minulla ole oikeastaan mitään sitäkään vastaan. Mutta elämisen onnen
vuoksi eläisin mielelläni vaikka 100-vuotiaaksi, — ellei se jo alkaisi
olla suorastaan — skandaali, — mitä arvelet?