SALAMURHAN-YRITYKSET. ILMI-KAPINA v. 1863.
Kesäk. 27 p., muutamia päiviä ennen kuin Suuriruhtinas oli saapunut,
tehtiin murhan-yritys kenraali Lüders'iä vastaan. Itse Suuriruhtinasta
aiottiin murhata rautatie-asemalla, hänen saapuessaan puolisonsa
kanssa, ja Heinäk. 3 p. tehtiinkin häntä vastaan murhanyritys, joka
ei kuitenkaan onnistunut. Kuukautta myöhemmin Wielopolski'a vastaan
yritettiin samanlaista rikosta. Kolme rikoksen-tekijää tuomittiin
kuolemaan ja hirtettiin. Mutta salainen keskushallitus julisti heidät
marttiiroiksi, käskien pitää julkisia rukouksia heidän edestänsä, ja
pääkaupungin hienottaret kunnioittivat näiden muka isänmaallisten
miesten muistoa. Tarkastukset, jotka murhan-yritysten johdosta pantiin
toimeen ja joissa 66 salaisen hallituksen jäsenistä otettiin kiinni,
saattoi myöskin ilmi salaliiton ohjesäännöt. Tämä asiakirja ei enää
sallinut epäilystä siitä, että tuo "Kansallinen keskuskomitea", kuten
se itseänsä nimitti, tarkoitti ja valmisti yleistä kapinaa, että se
sitä varten kokosi aseita ja keräsi rahavaroja, että sen aikomuksena
oli itse Venäjänmaallakin yllyttää tyytymättömät ainekset yhteistä
vihollista, s.o. Venäjän hallitusta vastaan. Näihin paljastuksiin
"Keskuskomitea" vastasi (Syysk. 1 p.) ilmoittamalla, että se juuri
katsoikin itseänsä kansan todelliseksi ja lailliseksi hallitukseksi.
Yleinen mielipide maassa nähtävästi ei ollut pahantekijäin puolella;
päinvastoin kauhistus ja mielipaha näkyy olleen maaseuduilla varsin
suuri, ja suuriruhtinaan julistus Elok. 27 p., joka vetosi Puolalaisten
isänmaan-rakkauteen ilkitöiden ehkäisemiseksi, kohtasi paljon
myötätuntoisuutta. Mutta yleinen mielipide oli yleensä heikko ja
helposti eksytetty. Aateliston joukossa oli kyllä maltillista osaa,
joka oivalsi, mihin tämä hurja meno lopulta veisi. Niinpä Syyskuun
alussa noin 300 aatelismiestä kokoontuivat Varsovaan. Alkuperäinen
tarkoitus oli erinäisessä adressissa kääntyä Suuriruhtinaan puoleen,
lausumalla rehellisten ihmisten inhoa siitä, mitä oli tapahtunut.
Mutta kun ei sovittu sisällyksestä ja kun ei kreivi Zamoiski tahtonut
yhtyä tähän mielen-osoitukseen, jäi yritys sillensä. Sen sijaan
allekirjoitettiin Syysk. 11 p. kreivin luona eräs hänelle osoitettu
kirjelmä, jossa kokoontuneet pyysivät häntä esittämään Hänen
Keisarilliselle Korkeudelleen kansan tarpeita ja vaatimuksia. Mutta
näin muodostuneena kirjelmä pääasiallisesti muuttui valituskirjaksi,
jossa vanhat ja uudet kärsimykset lueteltiin ja sovinnollista mieltä
tuskin nimeksikään tuli näkyviin. Päinvastoin kirjelmän viimeiset
lauseet katkaisivat kaikki sovinnon mahdollisuudet. Ne kuuluivat:
"Puolalaisina emme voi hallitusta kannattaa, ellei tämä hallitus
tule puolalaiseksi ja ellei _kaikki ne maakunnat, jotka muodostavat
isänmaamme, tule yhteenliitettäviksi_ ja nauttimaan perustuslaillista
hallitusmuotoa ja vapaita laitoksia."
"Julistuksessaan Suuriruhtinas itse on käsittänyt ja kunnioituksella
maininnut rakkautemme isänmaahan; mutta tätä rakkautta ei
voida ositella; jos rakastamme isänmaatamme, sitä rakastamme
_kokonaisuudessaan niissä rajoissa, mitkä Jumala on sille antanut ja
historia vahvistanut._"
Nämä sointuvat lauselmat selvästi ilmoittivat, ett'ei mitään sovintoa
voisi syntyä, ennen kuin kaikki ne alat, joissa Puola muinoin oli
hallinnut litvalaisen ja pikkuvenäläisen väestön yli, jälleen siihen
yhdistettäisiin. Sananmukaisesti näytti siinä olevan sekin vaatimus,
että vielä Posenin ja Galitsian maat pitäisi Venäjän keisarin
toimesta takaisin hankittaman. Näytti todellakin siltä, että Puolan
aatelisherrat eivät olleet historiasta mitään oppineet.
Tämä surullinen käänne asiassa on epäilemättä luettava kreivi Andreas
Zamoiski'n syyksi. Asemansa ja nauttimansa arvon kautta hän yksin olisi
voinut johtaa olot sovinnollisille perille. Mutta hän ei ollut se mies,
joka olisi pannut kansan-suosiotansa alttiiksi kansan pelastamiseksi,
ja näin hän joutui muiden johdettavaksi. Kohta sen jälkeen hän sai
käskyn lähteä Pietariin, tekemään keisarille selkoa kannastansa. Hän
ei noudattanut käskyä, vaan matkusti sen sijaan Pariisiin, jossa niin
muodoin yhtyi tuohon Puolan kansalle niin paljon vahinkoa jo tehneesen
pakolaiskuntaan.
Yleinen asema oli todellakin kummallinen. Wielopolski'n väsymättömällä
toimella uudistuspuuhat edistyivät hyvin. Alustalaismaiden arvaus
lunastusta varten kulki tasaista menoaan. Koululaitoksen uudistus
edistyi erittäin nopeasti; kolmenkymmenen-vuotisen lakkautuksen perästä
Varsovan yliopisto syntyi uudestaan ja sai opettajakunnan, etevämmän
kuin mitä oli toivottukaan. Uusia lakiehdotuksia oli yhä tekeillä:
rikoslaki oli uudistettava, samoin kunnallis-asetus, Puolan pankin
ohjesääntö, jonka ohessa uusi maanviljelys-pankki oli perustettava
alustalaismaiden lunastamista varten, y.m. Toiselta puolen oli
kumouspuolueen vastahanka jo käynyt aivan julkiseksi. Lokakuussa 1862
"Kansallinen keskuskomitea" vaati aatelistolta kansallisen veron. Sen
valtaa melkein tunnustettiin lailliseksi, ja sen kuolemantuomiot, jotka
"jumalallisen koston enkelit" s.o. keskuskomitean hirttäjä-santarmit
panivat täytäntöön, katsottiin luonnolliseksi vallanharjoitukseksi.
Kaikkialla ja kaikissa kansanluokissa oli se ajatus jo juurtuneena,
että ennen tai myöhemmin yleinen kapina oli nostettava. Mutta
enimmältään, jopa itse keskuskomitean johtomiehissäkin, oli se käsitys
vallalla, että valmistukset vielä olivat keskentekoisia ja että
toimeenpano oli lykättävä soveliaampaan aikaan. Myöskin Pariisilainen
pakolaiskunta kehoitti malttiin ja varovaisuuteen, koska eurooppalaiset
valtio-olot eivät tuntuneet lupaavan kapinalle mitään todellista
kannatusta.
Vaan erinäinen seikka ajoi nämä viivytystuumat tyhjiin. Oli jo kesällä
keisarikunnan sotaministeri vaatinut, että Puolanmaasta, joka useita
vuosia oli saanut olla sotaväen-otosta vapaana, piti ensi tilassa
otettaman suhteellinen rekryytti-määrä valtakunnan sotaväkeen.
Uuden asevelvollisuus-lain mukaan olisi palvelukseen ottaminen
ollut määrättävä arvan mukaan. Mutta erinäisistä syistä säädettiin,
että tällä kerralla tilanhaltijat ja koko maanviljelys-luokka oli
vapautettava, ja että irtaimesta väestä ja kaupunkien levottomasta
nuorisosta piti otettaman keitä vain käsiin saatiin. Tunnustettuna
tarkoituksena tällä mielivaltaisella toimella oli riistää
kumouspuolueelta sen varsinaiset liikevoimat. Näin suunniteltuna
rekryytin-otto tapahtuikin aamu-yöstä Tammik. 15 p. 1863. Keskuskomitea
oli pitänyt huolta siitä, että melkoiset joukot otettavista olivat
edellisinä päivinä päässeet Varsovasta pakenemaan joko ulkomaille
tai maaseuduille; mutta aseelliseen vastarintaan ei ollut silloin
vielä aikomus ryhtyä. Asia kuitenkin päättyi toisin. Keskuskomitean
johtomiehet eivät enää voineet hillitä niitä intohimoja, joita se
oli virittänyt. Yöllä Tammik. 17 ja 18 p. välillä se pakoitettiin
julistamaan yleisen noston alkavaksi yöllä 23 päivää vastaan. Jo 18
p. ilmestyi ensimäinen sissiparvi Kampinos-metsässä, pohjoisessa
Varsovasta. Arpa, koko Puolan kansalle onneton arpa, oli siis langennut.
Itse asiassa kapinan-nosto tällä hetkellä oli hurjinta hulluutta;
sillä, vaikka salaliiton järjestelmä sinänsä oli suurella taidolla
kehitetty, puuttui liikkeeltä todellisen sodankäynnin ensimäiset ehdot:
joltinen varasto aseita sekä sotataitoisia päälliköitä, jotka olisivat
osanneet harjoitella noita tarjoutuvia vapaaehtoisia välttämättömiin
temppuihin. Kuinka toisenlaisilla toiveilla oli alkanut 1831 vuoden
kapina, jonka sydämmenä oli valmis kansallinen armeija kokeneiden
kenraalien johdon alla. Mitään yhteistä johtoa ei tässä voinut olla,
ja nuo hajanaiset sissijoukot, jos kohta jokuinen niistä nousikin
3000:een mieheen, olisivat olleet muutamassa viikossa hävitetyt,
ellei venäläinen sotakomento olisi noudattanut mitä takaperoisinta
taktiikkaa. Vastoin Suuriruhtinaan mielipidettä ja Wielopolski'n
neuvoa, ko'ottiin sotaneuvoston käskyn mukaan tuo 83,000:een mieheen
nouseva venäläinen varusväki muutamiin strateegillisiin pääpaikkoihin,
ikäänkuin olisi oltu tekemisessä vahvan vihollisvoiman kanssa.
Seurauksena oli, että yleensä maaseutu ja pienemmät kaupungit jäivät
kapinoitsijain valtaan ja itse väestö, jota ei hallitus osannut
suojella, käsitti kapinan tunnustetuksi sodankäynnin muodoksi. Vielä
tärkeämpi etu kapinoitsijoille oli ulkomaisten rajain paljastaminen,
joten saattoivat etenkin Galitsiasta täydentää asetarpeitansa ja muita
puutteita. Sillä tavoin kapina sai jatkua ja voimistuakkin, sill’aikaa
kuin venäläinen pääkomentaja, Suomesta kotoperäinen parooni Ramsay,
osoitti varsin vähän pontevuutta sotatointen johdossa.
Kevään tullen ulkomaiset vallat alkoivat sekaantua asiaan. Huhtikuun
alkupuolella Ranska, Englanti ja Itävalta lähettivät Pietariin yhteisen
kirjelmän, jossa moittivat Venäjän hallitusta Puolassa suunniteltujen
uudistusten riittämättömyydestä. Samaan aikaan oli keisari erinäisellä
julistuksella tarjonnut kapinallisille anteeksi-antamusta, jos he
kuukauden kuluessa heittäisivät aseensa; hän sen ohessa lupasi
vielä pitää voimassa alkuun-panemansa parannukset maan sisällisessä
hallinnossa sekä ne "kehittää aian ja kansan tarpeiden mukaan". Nämä
sovinnon alkeet nyt turmeli ulkovaltain esiintyminen. Puolalaiset
eivät voineet muuta uskoa, kuin että aseellinen apu oli odotettavissa,
jos vastarinta jatkuisi ja tulisi yhä yleisemmäksi. Pariisilaisen
pakolaiskunnan kehoituksesta useat valtioneuvoston jäsenistä jo
luopuivat ja Wielopolski'n johtama siviili-hallitus kohtasi yhä enemmän
vaikeuksia. Itse Suuriruhtinas Konstantino, jonka seurapiirissä
Varsovan ylimysnaiset jo kauan aikaa olivat kuiskanneet epäluuloja
Wielopolski'a vastaan, ei enää ollut varmalla kannalla asiain
tarkoituksen-mukaisen johdon suhteen. Sota-toimissa tosin tuli parempi
järjestys, kun Ramsay'n sijaan jo Huhtikuun alulla tuli tuo Suomessa
hyvin tunnettu, entinen kenraalikuvernööri, kreivi Fredrik Wilhelmi
Berg, iältään lähes 70-vuotias ja ulkomuodolta jo kuihtunut vanhus,
joka kuitenkin oli säilyttänyt kaikki henkiset voimansa ja sukkelan
kekseliäisyytensä. Mutta kreivi Berg ei myöskään ollut taipuvainen
kannattamaan sitä itsenäistä siviilihallintoa, joka tavallaan oli
esteenä kapinan kukistamiselle. Näin Wielopolski'n asema tuli yhä
enemmän mahdottomaksi. Kesällä hän vihdoin anoi virkavapautta ja
matkusti Berlin'iin, terveyttänsä hoitamaan. Syyskuussa Suurruhtinas
kutsuttiin pois Varsovasta ja samaan aikaan Wielopolski sai
lopullisesti eron virastansa. Koko valta, sekä siviilihallinto että
sotakomento, jäi kreivi Berg'in haltuun.
Kapinallisten sotatoimet eivät olleet muuta kuin säännöttömien
partiojoukkojen hajanaisia yrityksiä, joissa epäilemättä osoitettiin
suurta uroutta, mutta kokonaisjohtoa puuttui. Tosin jo Maaliskuussa
eräs Langievitsh oli anastanut diktaattori-vallan, mutta ennen pitkää
hän tungettiin Galitsian puolelle, jossa Itävaltalaiset ottivat
hänet talteensa. Useat muut päällikkönimet mainittiin taistelujen
ohessa: Frankovski, Padlevski, Bogdanovitsh, ranskalainen Rochebrune,
vieläpä eräs nainen neiti Pustovojova, y.m. Mutta näiden hajanaiset
urostyöt eivät voineet toivottua tulosta tuottaa, kun ei mikään
varsinainen armeija niitä kannattanut. Itse "keskuskomitea", joka nyt
otti nimen "kansalliskomitea" ja sinetissään käytti Puolan, Litvan
ja Ruthenian vaakunat, oli alituisten sisällisten vallankumousten
alaisena eikä lopulta muuta toiminut kuin salamurhan tuomioita ja
niiden täytäntöönpanoa kätyriensä kautta. Venäläinen sotaväki taas,
ärsytettynä sissijoukkojen päällekarkauksista, harjoitti monessa
paikoin julmaa kostoa. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys oli
kerrassaan loppunut.
Tällä välin oli yleisessä mielipiteessä itse Venäjänmaalla tapahtunut
suuri muutos Puolan suhteen. Niinkuin jo olemme maininneet, Puolan
hallinnollinen itsenäisyys herätti ensi aluksi Venäjällä paljon
myötätuntoisuutta. Mutta Puolalaisten osoittama vihamielisyys ja
olletikkin ulkovaltain uhkaukset vaikuttivat käänteen yleisessä
mielipiteessä. Vanhat muistot 1812 vuoden taistelusta Napoleoni I:stä
vastaan virisivät uudestaan ja kaikista keisarikunnan osista tulvasi
uskollisuuteen vakuutuksia keisarille. Sanomalehdistö, olletikkin
Moskovskija Viedomosti, yllytti tämän kansallisen kiihon äärimmälleen.
Ensi aluksi keisarillinen hallitus ei tahtonut muuttaa suunnitelmaansa
kuningaskunnan suhteen. Vielä Toukokuun keskipaikoilla oli sisä-asiain
päälliköksi Varsovassa nimitetty puolalainen ylimys, kreivi Ostrovski;
mutta samaan aikaan lähetettiin Vilnaan tuo säälimätön kenraali
Muraviev, jonka tehtävänä oli jos millä keinoin hyvänsä tukehuttaa
Litvaan levinnyttä kapinaliikettä. Se oli paha enne varsinaiselle
Puolanmaalle. Kun Wielopolski ja Suuriruhtinas Konstantino olivat
poistuneet, ryhtyi kreivi Berg asiain johtoon; hyvin käsittäen, että
Varsova oli kapinaliikkeen sydän, hän päätti "kansallishallituksen"
harjoittamaa hirmuvaltaa vastaan panna yhtäläisen hirmuvallan. Kaupunki
jaettiin pieniin piirikuntiin, jokaisessa oma sotapäällikkönsä;
toreille nostettiin hirsipuita ja nuo jokapäiväiset salamurhat,
joita kaupungissa yhä harjoitettiin, saivat aina vastineeksi
hirttämistuomion, joka kohtasi milloin syyllistä, milloin syytöntäkin,
ellei syyllistä löydetty. Vaikutus oli pian huomattava. Pääkaupungin
väestö, joka peloituksen valtaamana oli noudattanut salaisen
hallituksen käskyjä, asettui pian tuon vielä peloittavamman virallisen
hirmuvallan puolelle. Jonkun viikon kuluessa kansallishallituksen
jäsenet olivat pötkineet tiehensä rajan yli ja kapinaliekki oli
pääasiallisesti sammunut.
Kun maa tällä tavoin oli rauhoitettu, olisi kreivi Berg epäilemättä
osannut järjestää säännöllistä siviilihallintoa, kenties jossakin
määrin jatkaa Wielopolski'n aloittamaa uudistustyötä. Mutta hän ei enää
hallinnut asemaa. Hänelle tosin jäi varakuninkaan eli namiestnikin
ulkonainen arvo. Mutta sisäasiain johtoon lähetettiin Venäjältä toisia
miehiä, Nikolai Miljutin ja ruhtinas Tsherkaski, joiden tehtävänä oli
hävittää perin juurin, mitä Puolassa vielä oli kansallista. Näiden
toimet eivät enää kuulu tämän historian kehään. Ainoastaan sen tahdomme
mainita, että alustalaismaat ilman korvauksetta annettiin talonpojille,
— siis vielä jyrkempi ratkaisu kuin mitä Maanviljelysseura aikoinaan
oli päättänyt. Aateliston köyhdyttäminen oli tämän toimenpiteen
silmämääränä ja seurauksena.
Kesällä Ranska ja Englanti vielä kerran olivat uudistaneet
diplomaatilliset huomautuksensa Puolan asiassa. Se kuitenkin jo alkoi
olla selvää, että suurten sanain takana ei ollut mitään vakavaa
tarkoitusta. Kun Venäjän valtiokansleri, ruhtinas Gortshakov,
oli Länsivalloille antanut terävän vastauksensa, lakkasi tuo
diplomaatillinen meteli itsestään. Länsivallat eivät olleet muuta
vaikuttaneet kuin selvää turmiota Puolan kansalle.
Markiisi Aleksanteri Wielopolski, näiden tapausten merkillisin mies,
hän joka oli suunnitellut uuden tulevaisuuden kansallensa, asettui
sitten Dresden'iin asumaan ja kuoli siellä Jouluk. 30 p. 1877.